Arkisto | joulukuu, 2010

Rare Exports – parasta Suomesta!

29 Jou

Tuli Tapaninpäivän ratoksi poikettua leffateatteriin. Vaikka meneillään näyttäis olevan kova kotimaisen elokuvan buumi niin varsin vähän on herrasmies kotimaisia pätkiä tänä vuonna nähnyt. Nyt tuli kuitenkin poikkeus tuohon vahingossa muodostuneeseen toimintamalliin, ku slumpattiin böönan kanssa biletit Rare Exports rainaan.

Mikäpä sopisikaan paremmin joulun jälkihöyryihin ja kinkun sulatteluun kuin leffa siitä, millainen on aito orkkis Korvatunturin joulupukki. Unohtakaa siis se megaällö tissiposkinen cocacolapukki, jota media meille on skidistä asti pohjoiskorealaisen aivopesijän innolla tuputtanut. Pukki on paha ja se piiskaa tonttarmeijansa kanssa tuhmia lapsia niin että veri lentää!

Joulutonttu helvetistä!

Ja kun kyseessä on tällainen vahvasti äijämäinen (ei ainuttakaan friidua koko leffassa!) kotimainen tuotos niin Jorma Tommila on täydellinen valinta sen pääosan esittäjäksi. Sama ukko on ollut silkkaa timangia aina Bad Luck Lovesta lähtien ja kovenee vaan vanhetessaan””¦ Räyh!

Jorma Tommila (the man)

Rare Exports on oman mustahuumorikauhuhorror-genrensä mittakaavassa erittäin toimiva tapaus kansainvälisestikin ja jos sen taas asettaa kotimaisen elokuvan asteikolle niin aika tapissa ollaan. Harvoin nimittäin tulee vastaan suomalaista pätkää, jonka pystyi katsomaan ilman pienintäkään myötähäpeää tai snadia anteeksiantoa laadun, ohjauksen, näyttelijäntyön (etenkin dialogi) tai käsiksen suhteen. Skidiä petraamista olis kaivannut musapuolelle, mut ei kaikkee voi saada edes herrasmies like me… Nyt on laatukamaa siis tarjolla ja silti hyvällä tavalla twistattu megeen tätä härmäläistä asennetta ja pohjoista hulluutta. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mitään kaurismäkiläistä kurjuuden maksimointia!

Lisäks miljöö oli pirun komeata, vaikka norskeissa olikin kuvattu. Hyvää mainosta siis Suomelle ja antaa paljon lupauksia ohjaaja-käsikirjoittajan eli Jalmari Helanderin (kansainvälisen?) tulevaisuuden suhteen. Anna palaa, man!

Herrasmies suosittelee. Varauksetta.

Mainokset

Casa Maren päräyttävä Cappuccino

21 Jou

”Tuli kahvihammaksen kivistyksen riivaamana kruisailtua pitkin stadin lumisia spooreja ja yllättäen tupsahdin Lauttasaaren Casa Maren eteen. Ei muuta ku auto parkkiin umpihankeen ja ineen kahvitilausta tekemään.

Vaikka on raju luotto mestan safkapuoleen niin hieman olin skeptinen lounasajan kahvituksien suhteen. Voi kuinka väärässä herrasmiehenne olikaan, mutta sallittakoon nyt kerran vuoteen moinen erhe! Sumppi todellakin pelitti kuin sata jänistä…

Tiskillä kun kahvitilaustani änkytin niin heti tuli varmasti apteekinhyllymäisesti vastaus: ”Pia tekee sulle pirun hyvän cappuccinon”. Siitä sit kiltisti pöydän ääreen venaamaan ja kohta kuuma kupillinen roudattiin framille.

Hitto et näytti hyvälle, ja mieltä ylensi vielä kupin kyljessä möllöttänyt ravintolan nimikkokääreellä varustettu suklaapala. Nice touch! Ja jos oli maku kohillaan niin eipä ollut valittamista maunkaan suhteen. Etenkin vaahto oli täyteläistä ja passelin paksua jööttiä, jota oli mukava suu messingillä kauhoa kitusiin. Ei voi pelkästään moittia;)

Casa Maren Cappuccino by Pia

Kiitti siis kahvista ja anteeksi ennakkoluuloni, Casa Mare!”

Jens Lapidus: Siisti kosto – ruotsalaista kurjuutta

20 Jou

Tuli hieman kevennettyä lukemistoa tuon Koneen ruhtinaan jäljiltä ja ahmaisin (uima-altaan äärellä!) Jens Lapiduksen Siisti kosto -opuksen (alkup. Aldrig Fucka Upp). Kyseessä ns. Tukholma noir -trilogian toka osa eli siis jatkoa suht hyvälle Rahalla saa (Snabba Cash) kirjalle. (Tosta Snabba Cashista on myös jo polkaistu ihan kohtuullinen leffakin pydeen, btw)

Nyt oli tukholmalaisen juppijuristiskribentin kynä hieman tylsistynyt sillä jatko-osa ei ihan yltänyt ekan tasolle. Vaik mentiinkin vahvasti samalla kaavalla niin itse tarina ja etenkin roolihahmot eivät olleet Rahalla saa debyytin tasolla. Kolmen pääosassa olleen heebon ympärille kyhätty stoori oli aika kliseinen ja mikä vielä pahempaa, varsin epäuskottava. Siihen kun ynnää viel päälle sen faktan, et kolmesta pääosassa olleesta gubesta kaks oli erittäin huonosti väsättyjä hahmoja ja niiden edesottamuksiin ei hyvästä tahdostakaan huolimatta jaksanut samaistua niin aika pettymys oli herrasmiehelle tää setti.

Jens Lapidus (photo Sara MacKey)

Ei toi mitään totaalista shaibaa kuitenkaan ollut ja aina on kiva lukea svedulan sokerikuorrutetun pinnan alla poreilevasta alamaailmasta ja överiavoimen pakolaispolitiikan aiheuttamista megaluokan krimiongelmista. Toi osasto olikin kirjan parasta ja uskottavinta antia ja niiden avulla ton opuksen kahlas ihan kohtalaisissa fiilareissa. Sen verran kokonaisuus jäi plussalle, et pistin vahingon kiertämään ja lykkäsin luetun pokkarin broidin handuun ja toivotin hyviä lukuhetkiä…

Edelleen allekirjoittaneen skandinaavisia TOP-5 -suosikkidekkaristeja ovat herrat Nesby, Mankell, Waltari, Sipilä ja Joensuu. Mistähän sais käsiinsä ton uusimman Joensuun?

Pekka Herlin – Koneen ruhtinas

19 Jou

Tuli sitten vihdoin tavattua tuo alkuvuoden merkkiteos kotimaisessa kirjallisuudessa eli Koneen ruhtinas. Kyseessä siis Kone-konsernin edesmenneen ja legendaarisen johtajan, Pekka Herlinin elämänkerta.

Koneen ruhtinas (2010)

Skidisti tervanjuontia oli herrasmiehelle tän opuksen läpikahlaus. Kirja oli upotettu hengästyttävän täyteen triviatietoa ja anekdoottia. Faktaa ja spekulointia samoista asioista sadasta eri vinkkelistä riitti joka sivulle niin pirusti, et ite koin ton ajoittain todella raskaaksi ja pirstaleiseksi teokseksi, joka vain satunnaisesti nousi lentoon ja jaksoi innostaa vaativaa lukijaa. Vaikka noista pirstaleista lopulta muodostui suhteellisen kokonainen kuva varsin jakomielitautisesta ja monitahoisesta merkkihenkilöstä niin jotenkin kaikkea dataa oli vaan yksinkertaisesti liikaa. Lopulta tuli hieman sosiaalipornoinen fiilis tästäkin  kirjasta ja olen onnellinen, et se on nyt taaksejäänyttä elämää. Ei ole nimittäin nastaa painua illalla pahnoihin ja painia tuollaisen pakkopullan kanssa kunnes nukkumatti noutaa omansa… Tosin ei siinä kauaa kerralla koskaan jaksanutkaan, kun jo taju oli kankaalla.

Vaikka herrasmies on jopa perverssin kiinnostunut johtamismalleista, maamme lähihistoriasta ja liike-elämän sankaritaruista ja strategisista innovaatioista niin nyt oli nuo kiinnostavat aiheet osattu pakata sellaiseen muotoon, että 1+1+1+1 ei ollutkaan neljä vaan kaksi. Ei voi minkään.

Anna Leena Härkönen: Heikosti positiivinen – äärinegatiivinen lukukokemus

17 Jou

Kun herrasmies nyt näköjään koettaa päästä sinuiksi feminiinisemmänkin kylttuuripuolensa kanssa niin taas kerran tuli tuolla polulla astuttua silkkaan paskaan.  (Koeta tässä nyt bygata kunnon joulufiiliksiä, ku kaikki nautiskeluyritykset lipsahtaa infernon puolelle..)

Luin nimittäin juuri parin illan piinasessiona Anna Leena Härkösen omaelämäkerrallisen Heikosti positiivinen -romaanin (vuodelta 2001). Olis kandennu tehdä jotain ihan muuta! Joutu taas kerran miettii, mitä perustavanlaatuista vikaa on joissakin naisissa ja kiittämään Odinia siitä, ettei tollanen hullu nauta ole koskaan osunut allekirjoittaneen ladulle.

Olen aina ennen pitänyt Anna Leenaa ihan tolkun muijana, eikä ole pahasti haitannut rouvan sirpsakka ulkomuoto ja teelautasen kokoiset bambiöögatkaan. Nyt joutuu kyl tosiaan hilaa tota mielikuvaa enemmän ku pari piirua pakkasen puolelle. Sen verran murhaa oli lukea Härkösen silkkaa egoistista sosiaalipornoa, jossa karmivalla tavalla paljastui, et akka onkin totaalisen uusavuton, överirasittava julkisuudenkipeä narsisti ja muutenkin sekoboltsi kiukkupussi. Sinänsä arvostettavaa repiä oma elämänsä kaikkine kauheuksineen kirjan sivuille koko kansan räävittäväksi, mut samalla sitä antaa luvan myös arvostelulle ja nyt sille kyllä oli aihetta!

Anna Leena Härkönen (kuva: MTV3/Martti Kainulainen)

Jäin funtsimaan pienillä aivoillani, et mitä järkeä oli lähteä tekemään romaania lapsettomuudesta, jos sitä vaan käytti tekosyynä namedroppailuun, omien angstiensa kuvailuun ja varsin vastenmielisen (ja itkuisen!) omakuvan ja elämän maalailuun. Kyseessä siis kaikin puolin surkea teos, jonka on pakko olla joku Härkösen tuotannon totaalinen välityö ja se varmaan poistetaan hänen teosluettelostaan vuosien saatossa kaikessa hiljaisuudessa…

Ja mitä helvetin järkeä oli sit vielä lukea kyseinen kirja? My BIG mistake!

Jatkossa keskityn hieman enemmän testosteronia sisältäviin kulttuuripläjäyksiin. Taidan siis katsoa vaikka The Expendables leffan ihan vaan kauhun tasapainon säilyttämisen nimissä. Luvassa siis silkkaa kökköä miehisellä twistillä. No, onpahan ainakin vaihtelua;)

Jari Tervo: Koljatti – pääministeri Lahnasen sekoilusaaga

4 Jou

Tuli vihdoin kahlattua läpi Jari Tervon Koljatti eli tervomaisen hauska kertomus Suomen pääministeri Matti Lahnasen sekoiluista.

Jari Tervo: Koljatti (2009, WSOY)


Vaikka monesti sanotaan, et totuus on tarua ihmeellisempää niin nyt on Tervo ja edellinen kepulainen pääministerimme aloittaneet aika kovan nokituskisan. Kisa koskee sitä, kuinka pahoja sekoiluja on Jari onistunut vilkkaassa mielikuvituksessaan kirjan pääosassa olevan pääministerin taipaleelle keksimään ja mitä taas Hra Vanhanen on saanut aikaan tosielämän puolella. Huh huh mitä meininkiä, molemmin puolin! Uskomattomia urpoja molemmat, siis tuo Lahnanen ja Matti Vanhanen. Kirjaa lukiessa oli kaiken aikaa läsnä voimakas myötähäpeä ja sama tunne ikävästi lyö päälle aina lööppejä vilkaistessa. Sen verran rajua urpoilua on meneillään sekä kovakantisessa romaanissa että tabloidilehtien sivuilla.

Menemättä tarkemmin spoilaamisen puolelle eli kirjan likaisiin yksityiskohtiin voin vaan sanoa, et kandee toikin kirja lukasta jos vastaan tulee. Vaik kysees on selvästi Tervon välityö tiukan kolmen laatukirjan putken päälle niin on Koljatti silti ehdottomasti paikkaansa puolustava teos. Tässä maassa aivan liian vähän tehdään vallassaolevista satiiria ja vielä harvemmin noin lahjakkaan kaverin toimesta. Jope Ruonansuut ja muut spedet voi tässä vaiheessa unohtaa täysin ja rinnastaa tää matsku vaikka brittiläisen komiikan laadukkaimpaan spitting image -osastoon.

Hattunnosto siis taas kerran Jarille ja syvä pyllistys Lahnasen suuntaan, sanoo herrasmies ja nappaa käsiinsä Pekka Herlinistä kertovan Koneen ruhtinaan. Eli tiukkaa tekee pysyä perässä näiden uusimpien kotimaisten merkkiteosten kanssa, mut perästä tullaan omaan rauhalliseen iisiliving-tahtiin… Naatiskellen.

%d bloggers like this: