Arkisto | tammikuu, 2011

Winter’s Bone – toisenlainen Amerikka

24 Tam

”Jenkkilä ei ole pelkkää hollywoodilaista silikonimaailmaa, palmujen havinaa Sunsetboulevardilla tai Washingtonin poliittisen eliitin kähmintää. Aito Ameriikan raitti kulkee läpi uskonnollisten talibaanimaiden ja punaniskaisten sukurutsametsien. Ja tuosta viimeisimmästä tematiikasta kumpuaa hyvää elokuvakäyttistä, kuten taidokas ja jäätävä Winter’s Bone osoittaa.

Winters Bone (poster)

Tää indieleffa on korjannut pyttyjä himaan festareilta ja se näytettiin ennakkoon stadin leffafriikeille jo syksyn Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä. Nyt se on tulossa Suomen leffateattereihin ja herrasmies kehoittaa kaikkia painumaan  sitä väijymään. Paitsi, jos lempinäytelijäsi on Stallone, Willis tai Schwarzenegger. Mitään actionia ei siis ole luvassa. Eikä muutenkaan oo kyseessä mikään hilpeyttä herättävä tai mieltä ylentävä kevyt elokuvanautinto vaan todentuntuinen jännitysdraama, joka saattaa saada palan kurkkuun paatuneemmallekin kovanaamalle.

Leffa kertoo pienen inhimillisen tarinan kyläyhteisön salatusta pimeästä puolesta ja siitä, kuinka nuori urhea nainen uskaltaa puolustaa itseään ja perhettään enemmistöä vastaan. Pienen tarinan iso opetus lienee siinä, että ei saa koskaan luovuttaa. Ja toisena opetuksena olkoon se, että jenkkilä on suurimmalta osalta aika pahaa takapajulaa ja kehitysmaata, jossa ihmiset voivat pahoin, kulkevat ryysyissä, roikkuvat huumekoukussa ja näkevät nälkää. Että sellainen supervaltio meillä on pitänyt jöötä vuosikymmeniä! 😉

Mielenkiintoista on tässä taideteoksessa se, et koko komous on raavittu kokoon suunnilleen kahden miltsin budjetilla. Miettikääpä sitä suomalaiset leffapiirit. Lopettakaa siis se spiidaaminen rajallisista resursseista ja keskittykää oleelliseen eli tehkää kunnon elokuvia kunnon kässäreistä.  Ja ottakaa oppia vaik tän leffan kuvauksesta (uskomattoman tyylikäs värimaailma) ja pienieleisestä, mutta juuri oikealla tavalla alleviivaavasta musasta…

Menkää ja nähkää omin silmin!”

Nokian Panimo – Keisari Münchener-olut

23 Tam

Skrivaillaanpa vaihteeks (kerrankin!) jostain tärkeestä asiasta ja valitaan ns. elämän peruskavalkadista (juoma, ruoka, leffat, kirjat, musiikki, sporttailu, matkailu & naiset) tuo ensimmäinen. Ja tässä tapauksessa tarkemmin sanottuna olut. Bissehän on yksi ihmiskunnan nerokkaimmista, vanhimmista ja rakastetuimmista innovaatioista ja tästä aukottomana todisteena käykööt vaikkapa tuon jalon juoman lukuista helittelynimet, kuten ööli, hiiva, bisse, kepardi, kura, ohrapirtelö ja börsta.

Tarkoitus ei ole kuitenkaan tällä kertaa laatia mitään oodia oluelle vaan ruotia tuossa edessäni olevalla pöydällä komeasti vaahtoavan Nokian panimon Keisari-oluen kvaliteetti. Niinpä voisi mennä vihdoin asiaan ja kirjoittaa jotain ylös, ennen kuin tuoppi tyhjenee…

Nokian panimo on Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan ohella maamme johtavia pienpanimoita, joiden oluita päätyy ihan säännöllisesti jopa lähikauppojenkin hyllyihin. Panimo on myös kiitettävän aktiivinen keittelemään uusia liemiä ja nää Keisari-oluet taitavat olla eräällä tavalla nokialaisten lippulaivatuotteita ja koko homman selkäranka.

Keisari-makuja keskiketterävahvuudella ovat tämän kauniinvärisen eli peruslaageria kivasti tummemman ja syvemmän sävyisen Mļnchener-version lisäksi Talvi-, Lager-ja Dark-versiot. Talvi-olut näyttäis olevan kausituote eli Keisari-settiin kuuluu periaatteessa vaan kolme versiota, jotka pyrin kaikki testaamaan täs lähiviikkojen aikana. (Onpa mulla vastenmieleinen duuni;) Nyt kuitenkin keskitytään sattuneesta syystä tuohon Mļnchener-settiin, kun muuta ei tarjolla ole. Tää tietenkin on ihan oma moka, kun kauppareissulla en ehtinyt muuta koriin livauttamaan…

Keisari-oluet (Nokian panimo)

Münchener tölkin kyljessä tarkoittaa täysmaltaista pohjahiivaolutta, joka on saksalaiseen tyyliin erittäin puhtaan ja täyteläisen makuinen olut. Tämä tarkoittaa herrasmiehen mittareilla äärimmäisen maukasta, skidisti kenties paahteista sekä makeahkoa & selvästi maltaista makua. Todellista laatuolutta, jonka vaahtokin on komeaa, toisin kuin varsin usein kotimaisten pienpanimoiden tuotteissa. Humalassa on onneks sniiduiltu ja siksi maku on pehmeä, ilman etenkin pils-oluista tuttua ””puraisua””.

Tummahkosta meripihkaisesta väristään huolimatta bisse on varsin kirkasta ulkonäöltään ja mukavan raikasta maultaan. Yhdellä lauseella kuvaisin tätä makunautintoa ””upgreidatuksi laagermaisuudeksi kehittyneempään suomalaiseen makuun””. Eli kyseessä varsin helppo hiiva, jolla voi itseään palkita, jos/kun  on tarvetta vetää vaihteeks jotain parempaa ja laadukkaampaa, kuin isojen kotimaisten panimoiden peruskurat. Ei siis mitään radikaalia makuseikkailua tarjolla vaan kunnon rehtiä ja kikkailematonta laatuolutta.

Mļnchenerissa kaikki osatekijät ovat sillä tavalla kohdillaan, tyylikästä pakkausta myöten, et luulis maistuvan perus-pettereillekin eli potentiaalia löytynee koko kansan suosikiksi. Ja sitä onkin syytä toivoa, sillä Olvin panimon lisäksi olisi kiva, jos joku muukin suomalainen tai (edes suomalaisomistuksessa oleva) bissenvalmistaja tavoittaisi suuremmat massat ja pääsisi kasvattamaan touhuaan vaikka ihan kansainvälisillekin markkinoille.

Hyvä bisse siis, jolle vahva herrasmiehen suositus. Cheers!

Susanna Alakoski: Sikalat

18 Tam

Tuli TAAS KERRAN varsin ahdistava lukukokemus vastaan ja tuttuun tyyliin svedukirjan parissa. Tavasin männäviikolla iltapuhteeksi ruotsalaisen kaunokirjallisuuden yhden viimevuosien merkkiteoksen ja myyntihitin eli ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken Sikalat (alkup. Svinalängorna).

Susanna Alakoski

Kyseessä 60- ja 70-luvuille sijoittuva tarina suomalaisten maahanmuuttajien alkoholin, sosiaaliavun ja perheväkivallan ympärillä pyörivästä perhe-elämästä Svedulandian vähemän hattaraisessa syleilyssä. Kirjan miljöönä on Etelä-Ruotsalaisen Ystadin (Wallanderin kotikaupunki!) kaupungin kuppainen lähiö, jonka kerrostaloissa juhlitaan pimeän viinan voimin, nähdään nälkää ja ajetaan vaimo & lapset pihalle, kun juoppohulluskohtaukset ovat pahimmillaan. Todellista finjeeveli-meininkiä autenttisimmillaan siis!

Pahinta lukukokemuksessa oli kertojana toimivan pikkutytön, Leenan kasvutarina, johon ikävästi vaikuttivat vanhempien väkivaltaisuus, köyhyys ja etenkin tuurijuppous. Näinkin empaattinen lukija (kuin herrasmiehennekin pohjimmiltaan on) sai kahlata sivuja eteenpäin möykky rinnassa ja pala kurkussa. Eikä mitään valoa pahemmin tunnelin päässä paistellut missään vaiheessa, vaan Leenan rakoileva mielenterveys ja yleinen maahanmuuttajayhteisön sekoilun kumuloiva vaikutus vievät lukijan ja Leenan aina vaan syvemmille vesille.

Suosittelen silti kirjaa, joka etenkin puolivälin jälkeen ryhty kiinnostamaan kirjailijan alkaessa tiivistämään otettaan ja saadessa draamaansa hieman kaaren tynkääkin.

Kirjasta tuli viime syksynä kehutt leffa, mutta en ole varma, kestääkö allekirjoittaneen kantti sen katsomisen.

Rivoletto ja laatupizzan huuma

15 Tam

Nyt kun Liuskaluodon Skifferi on talviteloilla niin paras mesta kunnon pizzan skruudaamiselle taitaa edelleen olla Albertinkadun Rivoletto.

Yhtenä iltana iski himo sen verran yli äyräiden, et oli pakko liukastella Kampin kulmille nauttimaan takuuvarmaa laatuläystäkettä. Eikä tullut pettymystä tälläkään kertaa! Isoin ongelma koko reissulla olikin se, et minkä pizzan erittäin hyvin ja houkuttelevasti kootulta listalta poimisi. Siinä sitten Urho-olutta hörpittiin frendin kanssa hieman pidempäänkin kuolan valuessa suupielistä ja fiilisteltiin erittäin hyvin koostetusta pizzamenua… Ja tulihan sieltä vihdoin valinnatkin tiskiin: herrasmiehelle ST JURCINO (sis. aurajuutoa, katkarapuja, salamia, ananasta ja valkosipulia) ja vanhukselle MAMMA MIA (sis. mozzarellaa, parmankinkkua, mustapippuria ja rucolaa).

Joku sniidumpi pihistelijä saattais kiljua pizzojen hinnoista (Ä¡ 11 €), mut allekirjoittanut maksaa mielellään tollasen pikkusumman, kun saa eteensä sellaista herkkua kuin Rivoletto pysty taas kerran tarjoamaan. Ihan sairaan hyvää settiä, josta ei löytynyt mitään nipotettavaa. Maku, ulkonäkö, raaka-aineet ja paisto: kaikki kohdillaan! Eihän tollanen reilu kybä oo yhtään mitään, kun viel ajattelee, et kyseessä on isommankin nälän selättävä HERKULLINEN  illallisannos viihtyisässä miljöössä sekä hyvällä palvelulla höystettynä.

Ja turha noita lättyjä on edes verrata mihinkään ählypizzerioiden virityksiin. Lisäksi on syytä myös ottaa huomioon, et Rivoletton tapainen mesta mitä todennäköisemmin pulittaa mukisematta veronsa. Sitä tuskin voi kuvitella tapahtuvan silloin, kun tilaa viiden egen pizzan joltain karvakädeltä, joka ei suostu edes kuittia skrivaamaan…

Rivoletto vs. normitason kebab-pizzeria

Tässä vielä pizzojen hintoihin liittyvä Taloussanomat-linkki.

Kauniita uusia koruja!

14 Tam

Joskus sitä tällainen paatunutkit paksunahka pysähtyy kauneuden äärelle. Ja nyt ei ole puhe Adriana Liman uusista Victoria’s Secret -kuvista vaan Heli Kauhasen herkänkauniista uusista hopeakoruista. Nuo kotimaisen designin uusimmat helmet tulivat vastaan nordicjewel.fi-verkkokaupassa ja tekivät vaikutuksen.

Duunin puolesta tulee noita helyjä pyöriteltyä ihan kyllästymiseen asti ja siksi tuntui hyvältä, et joku viel onnistu muotokielellään ja materiaalinkäsittelyllään herättämään positiivisia tunteita. Kauniin, sopivan pelkistetyn ja tunnistettavan muotoilun lisäksi asiaan taatusti vaikutti hienot ja korujen henkeen täydellisesti istuvat fotot. Toimii.

Heli Kauhanen - Tuulen siivet .kaulakoru (nordicjewel.fi)

VINKKI 1.

Jos tai paremminkin, KUN joku karvanaama miettii böönansa lahjomista tänä talvena tai tulevana keväänä niin jos tollaset lyö pakettiin ja sit lykkää nyytin friidun handuun niin flaksi on taattu. Varma tapa saada plussapistesaldo taas posin puolelle, vaik olis kuinka tyrinyt… Trust me, I know what I am talkin’ ’bout!

VINKKI 2.

Viikonloppuna Skattalla häämessut!

The Town – laatukamaa valkokankaalla

4 Tam

Tuli taas poikettua leffateatterin kutsuvaan hämyyn. Tällä kertaa herrasmiehen leffa-arpa napsahti The Town -elokuvan kohdalle ja painavimpana syynä kyseiseen valintaan oli pätkän ohjaajan edellinen huipputuotos Gone Baby Gone.

Kenestäkö ohjaajasta sitten oli kyse? No, Ben Affleckhan tuon elokuvan duunas ja pakko sanoa, et hyvin hommansa hoitikin. Lähes klasarikamaa, jos multa kysytään!

Eikä tuon myöntäminen ole allekirjoittaneelle kovin helppoa, sillä edelleen on tällä rajallisella kapasiteetilla vaikea kässätä, et kyseinen paskaleffojen söpissankari ja leveälanteisen latinoperseen eli Jennifer Lopezin ex-siippa onkin massiivisen kova ja äärimmäisen mielenkiintoinen elokuvaohjaaja. Kaikki on siis mahdollista ja kenties Tuksukin kirjoittaa Nobel-romaanin joku kaunis päivä… Ja yks syy myös äijän dissaukseen on tietenkin se, et tyyppi on giftiksessä Jennifer Garnerin kanssa. Kateutta ilmassa? Vahvasti! 😉

Hunkki onkin hyvä ohjaaja!

Mitä itse elokuvaan eli The Towniin tulee niin siinä oli kyllä kaikki elokuvataiteen peruspalaset tiukasti paketoituna oikeille paikoilleen. Leffan kuvaus oli miljöineen ja värimaailmoineen kohdillaan. Musaa käytettiin maltilla ja tyylikäästi. Näyttelijävalinnat olivat kohdillaan ja etenkin naispääosanesittäjä Rebecca Hall (mm. Vicky Cristina Barcelona) veti jäätävän hyvin roolinsa. Söpökin friidu oli sillai hyvällä ja fiksulla tavalla eli ei mikään bimbo-osaston bööna vaan sellainen kauniin ja uskottavan näyttelijän hienovarainen hybridi. Toimii!

Rebecca Hall

Myös pääasia eli leffan stoori oli skidistä kliseisyydestään ja ennalta-arvatavuudestaan huolimatta korkealaatuinen sepostus ja tarina piti mielenkiinnon pydes niin päähenkilöiden kohtaloiden kuin itse tapahtumienkin kulun suhteen. 125 minsaa kestänyt veto naulas allekirjoittaneen tiukasti penkkiin ja ote piti koko passelin pituisen keston ajan.

Vahva suositus siis tällekin elävälle kuvalle (vrt. Rare Exports)! Ja jos ei leffateatteriin ehdi vääntäytyä niin pelittää takuulla hyvin myös DVD:llä, sillä ei ollut mikään efektirymistely vaan sellanen kunnon miehekäs old school -osaston laatuleffa.”

%d bloggers like this: