Arkisto | helmikuu, 2011

Pacificon brunssi

25 Hel

Tuli pieni kaipuu Berliiniin, kun kävi fiilistelemässä eurooppalaista tunnelmaa Helsinginkadun Pacificon sunnuntaibrunssilla. Sen verran oli (hyvällä tapaa) boheemi, kansainvälinen ja rento pössis pyhäpäivän syömingeissä…

Pacifico (Helsinginkatu, Helsinki)

Pacifico on tarjonnut Kallion nuorille aikuisille suunnattua brekkari/brunssi-buffaansa vasta jokusen viikon lauantaisin & sunnuntaisin ja nyt sit herrasmiehen trendihajuiset stiflat osoittivat oikeaan suuntaan oikeaan aikaan. Pääsin siis  oman rakkaan kettutyttöni kanssa testaamaan erittäin suositun mestan meiningin ja herkkupöydän annin. Hyvää oli!

Parhaiten tosta sessiosta mieleen jäivät ja suun hymyyn vetivät tuoreista raaka-aineista ja yrteistä väsätyt kotitekoiset salsat, munakkaat ja erilaiset vegesörsselit. Sen lisäks framilla oli myös maukkaita lihapullia, nakkeja ja leikkeleitä eli ei ihan pelkkää ituhippiäisosastoa siis ollu katettu notkuviin pöytiin. Sinappikin oli maittavaa, vaik ei Chef Curly’siä ollutkaan! Hyvää olivat myös jogurtit, myslit ja marjat sekä maukas tummapaahtoinen kahvi. Ainoastaan leipä- ja juustosetit olivat skidejä petymyksiä, mut karvan alle kybän hintaansa nähden kaikki oli enemmän kuin kohdillaan.

Pacifico (Helsinginkatu, Helsinki)

Mikä siinä sitten olikaan ollessa ja möllötellessä, ku pöydässä oli maittavaa pöperöä, taustalla soi dj:n toimesta messevä musa (mm. spagetiwestern-henkistä meksikolaista trumpettimusaa) ja ympärillä pörisi kellonaikaan nähden yllättävänkin freshin näköisiä hipstereitä ja luovien alojen tulevaisuuden toivoja. Miljöökin on Pacificossa mukavan valtavirrasta poikkeava ja mieltä piristävä eli ei voi taaskaan muuta ku suositella tätä brunssikattausta kaikille liberaaleille ja vapaamielisille boheemeille. Siis humaaneille ihmisille, jotka ymmärtävät Berliinin kaltaisten seminuhjuisten kaupunkien estetiikan ja mielentilan päälle.

True Grit – Kova kuin kivi

24 Hel

”Käytiin viime lauantai-illan ratoksi tsekkaamassa juuri ensi-iltaan tullut Coenin veljesten uutukais-westernin. Kyseinen True Grit -leffa on saanut kymmenen Oscar-ehdokkuutta ja sitä on verrattu yhteen meikäläisen viimevuosien feivörittiin eli Menetetty maa -elokuvaan. Odotukset olivat siis todella tapissa…

Ja niin kuin tuollaisissa tapauksissa lähes aina käy niin nytkin leffateatterin valojen taas syttyessä istui penkissä skidisti pettynyt herrasmies. Periaatteessa oikein hyvä ja laadukas (lännen)leffa, mut parempaakin on nähty. Viime vuosinakin on eteen tullut siis laadukkaampia leffoja ja jopa länkkäreitä ja Coenin äijätkin ovat parempaa huttua saaneet uransa aikana valkokankaalle.

Mr. Bridges ja Miss Steinfeld elokuvassa True Grit (2011)

Siit ei kuitenkaan pääse mihinkään et itse leffa oli erittäin upeasti kuvattu ja mahtavasti näytelty muinaisen John Wayne -klassikon remake, jossa molemmat pääosanesittäjät (Jeff Bridges ja Heileen Steinfeld) vetivät huikean hienot roolit. Suorastaan Oscar-potentiaali sekä vanhassa herrassa, et etenkin tossa nuoressa friidussa!

Valitettavasti stoori on täs filmissä snadisti heppoinen ja se sit söi katselukokemuksesta juuri sen ratkaisevan biitin veks, joka estää tätä leffaa ikinä pääsemästä lännenelokuvien klassikkolistalle. Siis sille suht pitkälle listalle, jonka kärjessä komeilevat esimerkiksi Clint Eastwoodin Armoton ja John Waynen ja Howard Hawksin yhteistyön kirkkain helmi, Rio Bravo.

Nastaa kuitenkin on, et western ei ole tyylilajina kuollut ja se, et suuretkin nimet uskaltavat edelleen niitä tehdä. Ei ole mies eikä mikään, jos ei vähintään kerran vuodessa länkkäriä tsiigaa, sanon minä. Kiitos siis YLE:lle loistavan ja pitkäikäisen ””kuukauden western”” -konseptin olemassaolosta, joka on mahdollistanut lännenleffojen katselun kotisohvalta useammmallekin suomalaiselle miespolvelle.”

Nokian panimo – Keisari EloWehnä-olut

18 Hel

Nyt on taas aika palata rokki- ja ”huumori” -postausten jälkeen asian ytimeen eli herkkujuomien pariin.

Tuli pari viikkoa sitten tyypattua (ja hyväksi havaittua) Nokian panimon laadukas Mļnchener-bisse ja siitä rohkaistuneena nappasin tänään herrasmiehen testipenkkiin saman bruuverin EloWehnä-oluen. Kuten nokkelimmat pokkelimmat varman jo hiffas, on kyseessä siis ehta vehnäolut.

Suomalainen suodattamaton vehnäolut (Nokian panimo)

Nuo vehnäbisset kuuluvat normalisti enemmänkin allekirjoittaneen kesävalikoimaan, mut aina välillä niit tulee raikkautensa vuoksi myös talvisydämellä siemaistua (esim. saunajuomaksi). Nyt oli alla passelisti parin saksalaisen vehnäoluen siivittämä ilta Hämeenlinnan Birger-olutravintolassa eli makunystyrät oli huolella kalibroitu tätä stedausta varten.

Ei siis muuta, ku puolen litran (snadisti valjun näköinen) törppö auki ja juomaa lasiin. Tuoksu oli aika mitäänsanomaton ja lyhytkestoinen sekä niukka vaahtokin vaatimaton. Noista pikkumiinuksista huolimatta sopivan samean hefemäinen ulkonäkö ja kaunis simamamainen väri herättivät toiveita. Ja kun suljin öögani ja annoin bissen solahtaa kitusiin niin iski todella positiivinen fiilari; tämähän on hyvää! Tää makunautinto todella seivasi herrasmiehen saunaillan ja toimi pirun nätisti raikkaana makunautintona kuuman bastun päälle.

Aika oikeaoppinen maku siis tässä keskioluen vahvuisessa kotimaisessa vehnäoluessa. Ei nyt ihan lajinsa parhaimpien saksalaisten tai belgialaisten veroinen juoma, mutta iloinen & positiivinen ylläri. Pakko todeta, et kysees ehdottomasti paras suomalainen vehnäolut, mitä vastaan on tullut. Kyllä tätä kelpaa hörppiä vaikka toisenkin kerran ja jopa suositella kavereille. Sen verran laadukas oli makunautinto ja hyvään balanssiin saatu vehnä- ja ohramallaksen parhaat puolet.

Vielä ku sais tätä samaa herkkua A-vahvuudella niin skidi vetisyys poistuis ja tekis tilaa kypsemmälle maulle… Ja kun toivomaan lähdettiin niin olis kiva joskus elämässään maistaa kotimaista dunkel weizenbieriä eli samaa kamitsua, mut tummemmaksi paahdettuna.

Maistakaa siis tätäkin Nokian panimon tuotetta ja ottakaa testiin ainakin viimeistään kesällä, kun arska taas skriinaa kuumana ja toi helvetin snögö on viimein sulanut.

Arto Paasilinna: Suomalainen kärsäkirja

7 Hel

Vaik vammaisia ja vanhuksia ei sais disauttaa niin nyt on pakko skidisti sivaltaa. Arto Paasilinnan vuonna 2005 kirjoittama Suomalainen kärsäkirja -romaani (WSOY) oli ihan totaalista shaibaa. Saatavana myös äänikirjana, mut lueppa tää arvostelu, ennen ku ryhdyt sitäkään hommaamaan!

Arto Paasilinna: Suomalainen kärsäkirja (WSOY, 2005)

En mä mitään kulttuurielämystä tai taidenautintoa kyl Paasilinnalta odottanutkaan. Olipahan vaan herrasmiehen vaatimaton toive lukaista jotain pientä ja kevyttä välipalaa isompien sekä raskaampien teosten lomassa. Todellisuudessa tosta paskasta oli kyl keveys ja nopealukuisuus kaukana, ku tarjolla oli sellaista huttua, ettei sitä pystynyt lukemaan ku pari sivua kerrallaan… Meni sit pari viikkoa ton säälittävän räpellyksen parissa ja sen ajan olis todellakin voinu käyttää paremminkin.

Joskus finninaamaisena lukioskloddina pidin Arton teoksia ihan kelpoina ja siitä jäi sit päälle ajatus, et pitää lukaista kaikki herran romaanit. Nyt oli toi Kärsäkirja jäänyt kuittaamatta tehtävälistasta ja siksi sen otin opuksen työn alle kyseisen niteen tullessa vastaan Kallion kirjastossa. Onneks noi Paasilinnat on nyt sit kaikki kahlattu ja uutisten mukaan uusia ei olis kirjailijan terveydentilan takia/ansisosta enää tulossa…

Arto Paasilinna oli aikoinaan ihan virkistävää luettavaa. Herran kultakaudella (1975-1985) hänen teoksissaan oli hirtehishuumorin lomassa aimo annos tervettä anarkiaa, yhteiskuntakriittisyyttä ja elähdyttävää naivismia sekä jopa surrealistisia sävyjä. Sellaiset kotimaisen kevyen kirjallisuuden merkkiteokset, kuin Jäniksen vuosi, Ulvova mylläri ja Onnellinen mies olivat nyt kyllä kaukainen muisto vaan herran tuoreimman tuotannon parissa painiskellessa. Jäljellä ei ollut oikeastaan kuin pelkkä nimi. Silläkin tosin tässä maasa ollaan myyty ja tullaan vielä myymään lukuisia teoksia, mut ei paljoo lohduttanut, kun Kärsäkirjan päätöntä juonta ja ohuiden roolihenkilöiden mukahauskaa seikkailua halki kesäisen Suomen koetti seurata.

Tämän huumori-luokituksen saaneen opuksen idea ja juoni oli siis siinä, et kaks ihmistä hyppäs entisen sirkusnorsun selkään ja ridas sillä sit halki Suomen lännestä itään. Väkinäisiä kommelluksia ja yllätyksiä tälle epäsovinnaiselle triolle tuli säännöllisesti vastaan, mut aina niistä selvittiin suomalaisella sisulla, norsun voimilla ja tietenkin maalaisjärjellä. Kertaakaan ei herrasmiestä kuitenkaan edes hymyilyttänyt kirjaa tavatessa ja tervanjuonti oli sellaista, etten toivoisi samankaltaista lukukokemusta edes pahimmalle vihamiehelleni.

En voi siis tätä suositelle kenellekään.

Salt & Pepper – perusbueno aamiaissetti

6 Hel

Tyypattiin frendien kera lauantaiaamuna Fredan ja Kalevankadun kulmassa hetken jo lymyillyt kahvila nimeltään Salt & Pepper. Tarkemmin sanottuna käytiin vetää huiviin heidän aamiaistarjonta, jonka hyväksi havaitsimme.

Salt & Pepper (Freda 30)

Brekkarissa ei ollut mitään kovin kummallista, mutta paketti oli sen verran fokusoitu ja laadukas, et kehtaa muillekin suositelle. 8,50 egen hintaan sai söpön pisamafriidun kiikuttamana naamansa eteen erittäin maukkaan cappuccinon (vaihtoehtoina myös latte etc.) ja vapaavalintaisen valmiiksi täytetyn sämpylän tahi reissarin. Muut mätöt sai/joutui sitten ite roudaa sivupöydästä. Siellä oli framilla tuoremehua, kaurapuuroa, hilloja, egua, jugurttia ja erilaisia myslejä ja muuta jyväosastoa. Monista muista ytimen brekkarimestoista poiketen tota itsepalvelusettiä sai ladottua lautaselle ilman jonottamista. Siit iso plussa, sillä jonottaminen ei todellakaan ole herrasmiehen hommaa!

Valitsemani kinkkusämpylä oli mehevä, tuore, maukas ja rapsakka eli veti hymyn korviin. Muutenkin tuosta kaikesta sai kivasti pötsin pullolleen ja lisäksi jäi hyvä maku suuhun. Eli hintaansa nähden Salt&Pepperin satsi oli enemmän kuin kohillaan. Käykää siis stedaamassa, jos olette huudeilla sopivaan aikaan. Ite mentiin ineen heti kybältä, ku ovet lävähti auki ja ainakin silloin mahtu hyvin tsittaa, vaik mistään isosta paikasta ei olekaan kyse…”

Anja Snellman: Parvekejumalat

1 Hel

Eipä ollut mikään nautittava lukukokemus tämänkertainen kotimainenkaan romaani. Tempasin hiljattain tuskalla läpi Anja Snellmanin tuoreen opuksen Parvekejumalat (OTAVA, 2010) ja edelleen pipo kiristää ja hiostaa.

Anja Snellman: Parvekejumalat

Kirja kertoo suhteellisen heppoisin lausein varsin rohkeaa ja painavaa asiaa stadilaisen lähiön muslimimaahanmuuttajienvähemmän tunnetusta arkielämästä. Pääosassa on nuori somalityttö, joka on sopeutunut paikalliseen meininkiin liiankin hyvin. Ainakin veljiensä ja isänsä mielestä ja oman terveytensä kannalta. Kirjan edetessä tyttö ajautuu vääjäämättä kohti surullista kohtaloaan ja loppu ei ollut mitään hilpeää luettavaa kunniamurhineen ja ympärileikkauksineen. Toi edellinen lause ei ollut sit spoilaus vaan varoitus siitä, mitä tulevan pitää. Sen tosin aavisti jo ekoista sivuista…

En oikein tiedä pitäisikö kirjaa suositella kaikille vai kehoittaa jokaista täysipäistä pitäytymään lukemasta. Sen verran ristiriitaisiin ja synkkiin fiilareihin jäin tuon lukukokemuksen jäljiltä… Lisäksi siin on vahva riski, et opuksen luku lyö päälle rasistiset fiilarit ja pahimmassa tapauksessa päätyy keväällä äänestämään Persuja. 😉

Vahvimpana tunnetilana allekirjoittaneelle jäi kaikkien uskontojen ja niiden suojissa harjoittujen mielipuolisuuksien harrastamisen aiheuttama kuvotus ja syvä suru siitä, kuinka kaukana tasa-arvosta suurimmassa osassa maailmaa edelleen ollaan. Mielestäni juuri tasa-arvo on hyvä, ellei paras mittari yhteiskuntien sivistyksen asteesta ja yleisestä tilasta. Eikä hyvältä näytä meno tuonKAAN suhteen tällä pallolla!

Lue kirja, mut omalla vastuulla. Allekirjoittaneelta se vei yöunet. On kuitenkin äärimmäisen hyvä ja tärkeä asia, et Suomessa tuollaisistakin asioista kirjoitetaan, vaikka itse kirjoituspuoli ei niin kovin suurta tai laadukasta ollutkaan… Jos taas haluat samoista teemoista huomattavasti syvempää ja tyylikkäämpää luettavaa niin nappaa handuus vaik Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa (Otava, 2007). Sillekin annan ahdistus-takuun!!”

%d bloggers like this: