Archive | maaliskuu, 2011

Ravintola Lupolo – paremman tason burgeria

27 Maa

Rööperin sydämessä, Punavuorenkadun perinteisessä ravintolatilassa on uusi yrittäjä nimeltään Lupolo. Sinne suuntasimme viikonloppuna frendien kanssa syömään suurin odotuksia, sillä paikan nettisivut ja viidakkorumpu olivat antaneet luvan varsin positiivisiin ennakotunnelmiin.

Hieman oli tuoreessa mestassa hakua ja konseptin hiomista vielä meneillään, mut hyvää settiä enivei. Tämä näkyi etenkin nuoren salihenkilökunnan skidissä haparoinnissa sekä tuotteiden loppumisesta. Etenkin bissepuolella joutu aika paljon arpoo, ku sen verran moni listalla mainittu bisse oli finito…

Napattiin alkuu erilaisia snadeja starttereita, joista positiivisimman muistijäljen jätti perinteinen suolakurkku, hunaja ja smetanasydeemi. Leipäkin pelitti eli oli huomattavasti keskivertoa laadukkaampaa ja sitä olisin pyytänyt lisääkin, ellei olis arpa osunut pääruokien kohdalla talon karitsaburgeriin eli leipää oli luvassa siinä muodossa ihan kylliksi…

Ja hitto muuten et olikin huolella duunattu ja pirun pätevä sämpylä hampparissa. Muutenkin kyseessä oli ehta gurmeetason burger, jonka välissä mötkötti ahvenanmaalainen karitsanjauhelihapihvi, mehevä satsi lampaanmaitojuustoa ja herkullinen paprikaslaissi. Ja koko komeus oli tällätty ujosti mintulla tvistatun jugurttikastikkeen päälle ja toi kastike komppas nätisti karitsanlihan kanssa. Herkkua! Ja makunautintoa vielä lisäsi kokin valitsema laatuolut (Williams Good Times), joka pelitti annoksen makujen kanssa ihan kybällä.

Ahvenanmaalainen karitsaburger Lupolon tapaan

Loppumärinät suunnataan taas juomien hinnoittelun puolelle. Ei oikein herrasmiehelle mee jakeluun tää etenkin stadissa vallitseva staili, et kaikki ns. laadukkaammat mestat yrittää kyniä pokansa puille paljaille laittamalla juomapuolen katteet ihan tappiinsa. 15 egee tosta gurmeeburgerista oli mielestäni ihan jees, mut ku vinkkulasit alkaa maksaa lähes saman verran niin eihän siinä oo mitään järkeä. Vinkussa neljän kertoimessa on puolet liikaa! Ja sit raflat viel spiidaa, ku jengi imee keittonsa himassa…

Social Network -leffa

23 Maa

”Sain vihdoin käytyä leffateatterissa tsiigaamassa David Fincherin viime vuonna ohjaaman Facebookin syntytarinan ja siitä seuranneen oikeustaistelun ympärille rakennetun keitoksen. Kyseessä on siis Social Network -niminen elokuva, jonka tsekkaaminen käytännössä kuuluisi jokaisen suomalaisenkin facebookkaajan yleissivistykseen.

Tää pätkä ei jostain syystä ennakoon ihan kauheasti napostellu ja siksi teatterivisiitti viipyi ja venyi, vaik parempi puolisko aiheen tiimooilta jaksoi agitoida kiitettävän aktiivisesti. Lopulta taipui tämäkin henkinen rautakanki ja taas kerran on pakko todeta se klassinen fakta, et harvemin pettyy, ku on jo ennakoon dumannu homman alimpaan helvettiin. Itse asiassa herrasmiehen yltiöpositiivisen filosofian mukaisesti toi olis käännettävissä niin, et usein ilahtuu asioista jopa hyviä ennakkoaavistuksia enemmän…

Social Network (2010)

Ihan ok ja ainakin semilaadukas elokuva oli siis kyseessä, jossa kaikki peruspalikat varsin kohillaan. Kässäri pohjautui vissiin suht uskollisesti tositapahtumiin ja oli (siitä huolimatta) ihan mielenkiintoinen ja sopivan monipolvinen. Tätä vaikutelmaa buustasi hyvin toteutettu leikkaus, tyylikäästi käytetty musa ja erinomainen näyttelijätyö. Etenkin pääosaa esittävän, eli sosiaalisesti vammaisen naamakirjan perustajan Mark Zuckerbergin limaisiin nahkoihin hypännyt Jesse Eisenberg oli itseasiassa hiton hyvä. Nastaa oli myös se, et kerrankin tuli vastaan hollywoodilaisella koneistolla värkätty leffa, jossa ei ollut lainkaan rymistelyä, ammuskelua, tappelua tai mitään muutakaan vastaavaa äksöniä. Puhdasta draamaa siis, joka luotti loppuun asti kiinnostavan tarinan imuun.

Parasta täs elokuvakokemuksessa oli allekirjoittaneen kannalta kuitenki se, kuinka innostavasti huikean menestystarinan alullepanoa kuvattiin ja millä tavalla tuo stimuloi tällaisen entreprenöörin hypotalamusta. Oli motivoivaa nähdä läheltä, kuinka hyvä idea ja riittävä määrä rohkeutta ja uskoa (ideaan!) vievät parhaillaan koko elämän ihan uusille kultaisille urille. Kotiin dallatessa pyöri aivoissa tuhat ideaa, ja jos elokuva oikeasti aktivoi aivotyöskentelyä ja houkuttelee pientä ihmistä innovoimaan niin täytyy siinä olla paljon hyvää.

Meitsi syys ””tykkää””.”

Tumma Sandels – vetinen esitys

11 Maa

Hörppäsin tossa testimielessä tölkillisen Olvin tummaa Sandelsia. Olin sitä jo pariin otteeseen stedaillut, mut päätin viel kerran oikein tsitata alas ja makustella kyseistä keppanavahvuista (4,0%) bisseä maltilla & ajatuksen kera.

Tumma Sandels (4,0%, Olvi)

Hyvä asiat tulivat ensin framille: bisse myydään pint-kokoisessa (5,68l) tölkissä eli se ei holahda kitusiin yhdellä huikalla, vaik olis keskimääräistä miehisempikin jano. Lisäks tän tumman Santun vaahto on kaunis sekä erittäin runsas, vaikkakin hieman lyhytkestoinen. Ja sandelsmaiseen tyyliin tölkki on tyylikäs sekä tietyllä tavalla kunnioitusta herättävä.

Sit siihen negaosastoon, jota on pakko vuodattaa hiemen noit plussia pidempään. Ensinnäkin väri on iso pettymys. Ei vastaa odotuksia, kun puhutaan tummasta oluesta. Nyt sinänsä kaunis meripihkainen sävy saa olon tuntumaan petetyltä. Ja sama fiilis jatkuu, kun työntää klyyvarin stobeen ja haistaa vain inahduksen makeata mutta muuten vaatimatonta tuoksua. Valitettavasti sama matalan profiilin trendi jatkuu myös makupuolella. Tää hiivari on valtavan mauton ja vetinen! Okei, jos vertaa johonkin jenkkibulkkiin tai kotimaisiin paskimpiin laagereihin niin onhan täs sit sentään jotain makua, mut Sandelsilta vaan odotti paljon enemmän.

Normi-Santtu eli perinteinen lager on ollut allekirjoittaneen suosikkijuomia jo vuosia ja sen hienostunut & maukas maku antoi tosiaan odottaa, et tumma broidi olis kans jotain laadukasta ja huipputasoa. Tää tumma on valitettavasti kyl kaukana siitä! Jotenkin tuntuu, et on koitettu tehdä tumma olut siihen pahamaineiseen ””suomalaiseen makuun”” ja siks on päädytty pelaa todella varman päälle ja poistettu tuotteesta kokonaan maku, haju ja väri. Ei näin!

Tää olis voinut toimia joskus meneellä vuosituhannella, mut viime vuosina kotimainen olutkulttuuri ja makutottumukset ovat kuitenkin kehittyneet sen verran railakkaasti, ettei tällainen välimallin kaltsu mee enää kovin hyvin läpi… Ainakaan, jos tosiaan puhutaan tummasta oluesta!

Tiivistettynä: bisse oli rankka pettymys peilatessani kokemusta koviin ennakko-odotuksiini. Mitään pahinta hevonkusta tää ei siis ollut ja jos sitä olis myyty vaik täysmallasoluena tai tummahkona laagerina niin tilanne olis hieman toinen, mut nyt ku alko hörppii tummaa olutta niin ei kyl saanu sitä mitä kuvitteli tai luvattiin.

Pitää kyl viel tyypittää toi ölppä A-vahvuudella. Josko se sit toimis!?

A. Le Cog – NAM!

11 Maa

Viime viikolla disautin ihan huolella Olvin tumman Sandels-oluen. Mut jottei kellekään jää epäselväksi niin tuolta Iisalmen panimosta pukkaa silti maamme parhaat bisset. Herrasmiehen ””kotimaisina”” suosikkeina mainittakoon juuri Olvin normaali Sandels ja etenkin iisalmelaisten omistuksessa olevan A. Le Coq -panimon nimikko-olut, joka pannaan käyntiin ja purkkiin Olvin panimolla. Ja iso posi Olvin posselle sitä, et kiska on pysynyt suomalaisomistuksessa tän kaiken maapalloistumisen keskellä…

A. Le Coq (since 1807)

Nyt oli aika palkita itsensä (taas kerran) herkullisella olusella ja niinpä kaupassa handuun tarttui tölkki (jos toinenkin) tuota A. Le Coq -hiivaa. Tarkoitus oli tällä kertaa testata juuri tuo Suomessa duunattu lisenssiolut ja tsekata, saako härmäläisestä vedestä pantua yhtä maukasta kaltsua, kuin virolaisesta. Viron olutperinteethän omaavat varsin saksalaisperäiset juuret ja senpä takia puhtaan sekä laadukkaat raaka-aineet ovat aina olleet siellä koko homman ydin. Siksi siis Saku ja A. Le Coq ovat valloittaneet herrasmiehen ja monen muunkin hyvän päälle ymmärtävän bisse-entusiastin sydämet.

Ei siis muuta, ku törppö suhahtean auki ja kultajuomaa isoon lasiin.

Wow, mikä kaunis vaahto ja väri! Aika kevyen sekä raikkaan kullanruskea sävy ja iloisesti poreilevat kuplat saavat veden kielelle. Ja sama kieli meinaa mennä aina pötsiin asti, kun huiman raikas mutta täyteläinen maku on viedä sen mennessään. Tältä lager-oluen kuuluu maistua! Ja koska monikaan panimo ei tähän pysty niin siksi tämä nautinto tuntuukin niin upealta ja harvinaiselta. Nam.

Kerran istuin iltaa erään Koffin bossin kanssa ja silloin tivatessani syytä virolaisten oluiden paremmuuteen kotimaisten kanssaveljiensä rinalla sain vastaukseksi suomalaisen vodan erilaisen (huonomman) laadun. Silloin sen selityksen nielin, mutta nyt iisalmelaista A. Le Coq -olutta maistaneena täytyy tuo kommentti laittaa uuteen valoon. Kyllä finskivodastakin näköjään saadaan aikaiseksi samanlaista laatua ja kypsän täyteläisen makuista, mutta silti erittäin raikasta bisseä. Ja hyvä niin.

Kippis!

The Way Back – huolella pilattu leffanautinto

8 Maa

”Yritin piristää ankeaa arkea tsiigaamalla Tennarissa uudehkon The Way Back -leffan. Meni aika ketuilleen toi yri, ku samaan puolityhjään saliin sattu pari megaluokan hörhöämmää pilaamaan meidän muiden nautinnon.

Yks rivi mun takana tsittas pari keski-ikäistä akkaa, jotka teki lähes kaikki mahdolliset klassiset leffateatterimokat joita saattaa kuvitella. Idiootit tuli tietenkin skidisti myöhässä, puhuivat kovaan ääneen leffan aikana ja luonnollisesti toisen pösilön kännykkä pärähti soimaan kesken pätkän.

Siinä sit kärvistelin ja marinoiduin omissa vihoissani. Kiukku kajahti niin tappiin, etten uskaltanut suutani avata, ku olis menny saman tien sen verran rivon verbaliikan puolelle… Niinpä vaan kierin penkissäni ja yritin keskittyä elokuvanautintoon. Surkealla menestyksellä.

Itse elokuvasta ei sit sattuneestä syystä ihan kauheasti jäänyt mieleen. Alku oli kuitenkin kiinnostava ja siperialaisen vankileirin kuvaus oli mielenkiintoista tsiigattavaa. Colin Farrellin ja Ed Harrisin näyttelemät, hieman kliseiset roolihahmot siinä juonivat pakoa tuosta konkreettisesta ryssän helvetistä. Sit ku tyypit onnistu livahtamaan omille poluilleen niin loppuleffa olikin pitkänmatkankävelyn riemuvoittoa. 4000 mailia tyypit dallas Siperiasta Mongolian läpi ja Himalajan yli aina Intiaan asti. Muutama pääsi perillekin, vaik jokunen hankaluus siinä matkantekoa tietenkin rasitti…

Jotain zeniläistä tossa konosmaisessa megadallauksessa kyl kieltämättä oli ja siihen tunteeseen koetin tarrautua kaksin käsin taltuttaakseni sisäiset demonini. Ei vaan kunnolla onnistunut ja siksi ajoittain jopa toivoin, et leffassa olis ollut enemmän actionia. Olisipahan akkojen pölinäkin hautautunut tehosteiden alle…

The Way Back pohjautuu romaanin nimeltä The Long Walk ja en oikein snaijaa, misk toi leffa ei tullu teattereihin just tolla nimellä. Olis kuvannu pätkää paljon paremmin, sillä (yli)pitkästä kävelystä siinä oli kyse. The Way Back viel antaa kuvan, et siin palattais johonkin, vaik ihan uuteen ja tuntemattomaan kohteeseen siinä koko ajan sissin sitkeydellä tehtiin matkaa. Tai no, palattiinhan siinä sentään vapauteen. Ja sitähän ei tunnetusti itänaapurissa oo ollu 40-luvulla, eikä oikeastaan nykyisinkään oo tarjolla. Onkohan koskaan?

Loppujenlopuks tää leffa oli aika säyseä ja valjy esitys. Snadisti ihmetytti, että tässä pakodraamassa ei esimerkiksi hyödynnetty kertaakaan takaa-ajajien ja pakosalla olevien jahtaamisleikin mahdollistavaa jännitysasetelmaa. Nyt ku äijät pääs hanee, niin sen jälkeen ei kertaakaan kukaan huohottanut niskaan. Kuis tällainen äksönpotentialin haaskaus on edes sallittua Hollywood-tuotannossa?

Ja kiitti vaan tosiaan niille kahdelle kusipäälle tästä pilatusta elokuvakokemuksesta. Täytyy vissiin tsekata toi himassa uudestaan joku kaunis päivä…

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

5 Maa

Suomessa on tällä hetkellä paljon mukiinmeneviä dekkari- ja rikoskirjailijoita, kuten esimerkiksi Reijo Mäki, Matti Rönkä, Jarkko Sipilä ja Harri Nykänen. Myös Waltari oli aikoinaan kova luu komisario Palmunsa kera.

Meillä on onneksi myös Matti Yrjänä Joensuu. Ja tämä herra pesee koko muun porukan niin kirkkaasti, et jos olisin suomalainen rikoskirjailija, en suostuis lukemaan Joensuun kirjoja. Niitä luettua nousis rima niin ylhäälle, ettei sais liuskaakaan kirjoitettua. Niin rautainen ammattilainen omalla sarallaan Joensuu on, että lähimmät vertauskohdat joutuu hakemaan Englannista, jossa on tällä(kin) saralla varsin pitkät ja kovat perinteet. No okei, on/oli Wallandereissakin parhaimmillaan jotain varsin suurta…

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (Otava, 2010)

Nyt M.Y. Joensuu on tuonut vakiohahmonsa, Harjunpään taas takaisin ja mikäs sen hienompaa. Herrasmies ei kertalukemalta päässy ihan kiinni edelliseen opukseen eli Harjunpää & Pahan pappiin (Otava, 2003), mut silti se oli komea paluu dekkarikuninkaan pitkältä tauolta (10v!). Nyt on sit tahti taas skidisti kiristynyt ja siitä on upeana osoituksena tämä uusin eli Rautahuone (Otava 2010). Kirja tosiaan pullahti markkinoille jo viime vuoden lopulla, mut nyt sain sen vasta näppeihini, joten sorry pienestä viipeestä! Ei vielä kustantajat pressikappaleita osaa tänne lähetellä! 😉

En viitsi lähteä juonta tässä sen kummemmin spoilaamaan, mut sanonpa vaan et tarina on koskettava ja vaikuttava, sekä sopivan synkkä ollakseen uskottava. Uskottavuutta lisää Joensuun omasta ammattikokemuksesta kumpuava tieto poliisin arjesta ja tuon raskaan ammatin kaikista puolista. Lisäksi kesäinen ja aurinkoinen Helsinki toimii hienona miljöönä tuoden sopivaa kontrastia tummanpuhuvaan tarinaan.

Harjunpään lisäksi Rautahuoneen hahmogalleriaan on tuotu erittäin uskottavia ja mielenkiintoisia hahmoja, joiden kohtalo alkaa kiinnostaa niin paljon, että kirjan lukeminen lipsahtaa ahnehtimisen puolelle. Kun luettavaa oli enää alle sata sivua jäljellä, iski snadi masis siitä, että kohta tämä huba loppuu. Niin nautinnollista, vaikkakin samalla tarinan tiimoilta varsin tuskallista tuo lukukokemus oli.

Varsin rajusti minua liikutti myös kirjailijan upea tapa käyttää kieltä. Harvoin saa lukea niin kaunista lauserakennetta ja äidinkielen hienouksia kunnioittavaa kuvausta, kuin tässä mestariteoksessa. Hieman tekstin tyylillinen taso heitteli teoksen edetessä, mutta parhaina hetkinään arvostettu ja armoitettu sanaseppo on saanut muokattua niin kaunista suomenkielistä lausetta, että sillä luulis jo Finlandia-palkinnonkin joskus irtoavan. Vaikka harvemmin ne rikoskirjailijoille kohdalle osuvatkaan…

”- Neea, hän kutsui, mutta Neea oli kuin hyvin kaukana, oman itkunsa toisella puolen, ja hän näki sen itkun kuin metsän joka oli täynnä puita: yksi oli vikuroiva ratsu, toinen oman äidin kuolema, ja sitten oli nuoruus jota ei koskaan tullut, poikaystävät joita ei ollut ja tanssit, joita Neea ei koskaan tanssinut.”

%d bloggers like this: