Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

5 Maa

Suomessa on tällä hetkellä paljon mukiinmeneviä dekkari- ja rikoskirjailijoita, kuten esimerkiksi Reijo Mäki, Matti Rönkä, Jarkko Sipilä ja Harri Nykänen. Myös Waltari oli aikoinaan kova luu komisario Palmunsa kera.

Meillä on onneksi myös Matti Yrjänä Joensuu. Ja tämä herra pesee koko muun porukan niin kirkkaasti, et jos olisin suomalainen rikoskirjailija, en suostuis lukemaan Joensuun kirjoja. Niitä luettua nousis rima niin ylhäälle, ettei sais liuskaakaan kirjoitettua. Niin rautainen ammattilainen omalla sarallaan Joensuu on, että lähimmät vertauskohdat joutuu hakemaan Englannista, jossa on tällä(kin) saralla varsin pitkät ja kovat perinteet. No okei, on/oli Wallandereissakin parhaimmillaan jotain varsin suurta…

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (Otava, 2010)

Nyt M.Y. Joensuu on tuonut vakiohahmonsa, Harjunpään taas takaisin ja mikäs sen hienompaa. Herrasmies ei kertalukemalta päässy ihan kiinni edelliseen opukseen eli Harjunpää & Pahan pappiin (Otava, 2003), mut silti se oli komea paluu dekkarikuninkaan pitkältä tauolta (10v!). Nyt on sit tahti taas skidisti kiristynyt ja siitä on upeana osoituksena tämä uusin eli Rautahuone (Otava 2010). Kirja tosiaan pullahti markkinoille jo viime vuoden lopulla, mut nyt sain sen vasta näppeihini, joten sorry pienestä viipeestä! Ei vielä kustantajat pressikappaleita osaa tänne lähetellä! 😉

En viitsi lähteä juonta tässä sen kummemmin spoilaamaan, mut sanonpa vaan et tarina on koskettava ja vaikuttava, sekä sopivan synkkä ollakseen uskottava. Uskottavuutta lisää Joensuun omasta ammattikokemuksesta kumpuava tieto poliisin arjesta ja tuon raskaan ammatin kaikista puolista. Lisäksi kesäinen ja aurinkoinen Helsinki toimii hienona miljöönä tuoden sopivaa kontrastia tummanpuhuvaan tarinaan.

Harjunpään lisäksi Rautahuoneen hahmogalleriaan on tuotu erittäin uskottavia ja mielenkiintoisia hahmoja, joiden kohtalo alkaa kiinnostaa niin paljon, että kirjan lukeminen lipsahtaa ahnehtimisen puolelle. Kun luettavaa oli enää alle sata sivua jäljellä, iski snadi masis siitä, että kohta tämä huba loppuu. Niin nautinnollista, vaikkakin samalla tarinan tiimoilta varsin tuskallista tuo lukukokemus oli.

Varsin rajusti minua liikutti myös kirjailijan upea tapa käyttää kieltä. Harvoin saa lukea niin kaunista lauserakennetta ja äidinkielen hienouksia kunnioittavaa kuvausta, kuin tässä mestariteoksessa. Hieman tekstin tyylillinen taso heitteli teoksen edetessä, mutta parhaina hetkinään arvostettu ja armoitettu sanaseppo on saanut muokattua niin kaunista suomenkielistä lausetta, että sillä luulis jo Finlandia-palkinnonkin joskus irtoavan. Vaikka harvemmin ne rikoskirjailijoille kohdalle osuvatkaan…

”- Neea, hän kutsui, mutta Neea oli kuin hyvin kaukana, oman itkunsa toisella puolen, ja hän näki sen itkun kuin metsän joka oli täynnä puita: yksi oli vikuroiva ratsu, toinen oman äidin kuolema, ja sitten oli nuoruus jota ei koskaan tullut, poikaystävät joita ei ollut ja tanssit, joita Neea ei koskaan tanssinut.”

Mainokset

Samaa vai eri mieltä? Sana on vapaa!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: