Arkisto | huhtikuu, 2011

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

26 Huh

Pera sanoi aikoinaaan: ””Kaikki mikä tulee Venäjältä on paskaa, paitsi kusi””.

Joutu taas kerran snadisti päivittää tota asennetta, ku tuli pitkästä aikaa luettua äärimmäisen koukuttava kirja ja tää opus oli sit venäläisen kirjailijan hengentuote. Kyseessä oli Dmitri Gluhovskin 2007 skrivaama Metro 2033 ja se kyl oli just sitä osastoa, joka pakottaa tinkimään yöunista ja ahmimaan tekstiä bulimikon maanisuudella aina vikalle sivulle asti. Liian harvoin tollasesta fiiliksestä saa nauttia ja harvassa on ne momentumit, ku tän koukuttavuustason kirjan handuihinsa saa.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (Like)

Mikään maailmankirjallisuuden mestariteos toi Metro 2033 ei missään nimessä ole, mut sellasella perinteisellä viihdeakselilla mitattuna se hakkaa danbrownit ja ilkkaremekset ihan pystyyn. Kertaakaan ei tullut edellämainittujen skribenttien juttuja lukemisesta ikävän tutuksi tullutta myötähäpeää kirjailijan puolesta tai epäuskoista oloa juonen logiikan pettäessä. Ja sen mitä korulauseiden vähäisyydessä tässäkin hävittiin, otettiin komeesti takas juonen etenemisellä ja etenkin kiehtovan maailmankuvan ja ympäristökuvauksen saralla.

Tää teos sijoittuu ydinsodanjälkeiseen aikaan, jolloin harvalukuiset selviytyneet moskovalaiset ovat pakkautuneet väestönsuojiksikin aikoinaan rakennettuihin metrotunneleihin ja perustaneet pieniä kaupunkeja tuon maanalaisen verkoston asemille. Upeita klaustrofobisia ja apokalyptisia tunnelmia on Gluhovski onnistunut taikomaan kynästään tätä mikrokosmosta kuvatessaan!

Jokainen asema on joko itsenäinen valtio omine ideologineen ja teollisuudenhaaroineen tai sitten asema on liittynyt mutaman naapurinsa kanssa enemmän tai vähemmän löyhään valtioliittoon. Kamppailu sapuskasta, puhtaasta vedestä, polttopuista ja ammuksista käy kuumana ja eriarvoisuus sekä rasismi kukoistavat tuossakin kiehtovassa maailmassa, joka on kuin pienoismalli länsimaisesta yhteiskunnasta. Maksuvälineenä on Kalashnikov-rynnäkkökiväärin luodit ja viihdettä median kaatumisen jäljiltä edustaa nuotioiden ääressä kerrotut tarinat. Legendoissa muistellaan mennyttä aikaa maan päällä ja harvassa ovat enää ne veteraanit, jotka aikoinaan ovat sinitaivaan nähneet. Totuus ja taru sekoittuvat ihmisten mielissä aina uusiksi ja entistäkin mielikuvituksellisemmiksi legendoiksi, joita sitten nuotiotulien ääressä kerrotaan toisille loukussa oleville. Nämä tarinat kulkevat metroasemalta toiselle, kiertäen loputonta kehäänsä metron reittikartan mukaisesti.

””Legendoja riittää metrossa tuhatmäärin. Täällähän eletään legendoista, ei leivästä.””

Planeetan pinta on ydinsaasteen vuoksi oleskelukelvoton ja vain rohkeimmat uskaltavat suojapuvuissaan maan pinnalle polttopuun ja muiden aarteiden hakureissuille. Saastunut ilma ei kuitenkaan ole se pahin vihollinen vaan maan kamaralla pitää nyt valtaa uudet evoluution kehittämät pelottavat elämänmuodot, jotka ovat oppineet oppineet kestämään radioaktiivista ilmaa. Ihmisten toivo käy vähiin, kun nuo pelottavat mutaatiot alkavat kolkutella metron teljettyjä ovia.

””Luovuta jo, Homo sapiens! Et enää ole eläinten kuningas. Evoluution – jonka säännöt sinä selvitit – seuraava oksa on jo puhjennut, etkä sinä enää ole kehityksen korkein aste, luomakunnan kruunu. Olet dinosaurus. Nyt täytyy tehdä tilaa uusille, kehittyneemmille lajeille.””

Kirja kertoo metroihmisten alati kiihtyvästä kamppailusta uusia elämänmuotoja vastaan ja loppupeleissä Metro 2033 on aika Taru sormusten herrasta -henkinen saaga. Kirjassa päähenkilö, Artjom lähtee matkalle läpi tunneliverkoston (kirjan mukana Moskovan metron asemakartta!) suorittamaan tehtävää, josta ””hyvien”” selviytyminen on riippuvainen ja kohtaa matkallaan huimia haasteita, mutta saa myös paljon apua matkan varrella tapaamistaan moninaisista kulkureista ja sotilaista.

””Hänen tukenaan oli tietoisuus siitä, että hän oli suorittamassa valtavan tärkeää tehtävää, jonka panoksena oli kaikkien metron asukkaiden henki ja ettei ollut sattumaa, että tuo tehtävä oli annettu juuri hänelle””

Tuo asemalta toiselle kulkeva taival muuttuu ajoittain hieman puuduttavan monotoniseksi ja hetkittäin tuntuu, kuin seuraisi Resident Evil -pelin kulkua. Eipä siis ihme, että tästä kirjasta on konsolipelikin tehty. Ja tietenkin myös jatko-osa, Metro 2034. Ja tuo jatkis meni muuten heti tilaukseen, koska pienestä tasapaksuudestaan koko homma on erittäin mielikuvitusta kiihottavaa ja jännittävää luettavaa. Tätä siis tahtoo lisää. Eli vauhtia myllyyn, kääntäjä!!

Nuo kirjan skidit puutteet antaa siis mielellään anteeksi. Etenkin kun teoksen lopussa viel mennään aavistuksen filosofisiin sfääreihin ja innostutaan hienovaraisesti kritisoimaan ihmisluontoa, tapaamme elää sekä ajatella ja etenkin lajinomaista uskonnonkaipuutamme. Kaikki tehtiin kuitenkin niin, että se oli perusteltua juonen kannalta ja ainakin tällaista ikiaikaista ateistia tuollainen setti miellytti. Myös jännitys osattiin säilyttää hyvin viimeisille sivuille asti.

Suosittelen lämpimästi.

Mainokset

Huono pizza – huonompi mieli

21 Huh

Kiipesin tossa yks päivä nälissäni ylös Porthaninkatua ja jouduin törkeästi mainoksen uhriksi. Kotipizza siinä katuständillään hehkutti uutta burgeripizzaansa ja tuo reklaami osui sudennälkäisen herrasmiehen akilleenkantapäähän tuplalaukauksella. Ei auttanut nälkäisen kulkijan kuin alistua kohtaloonsa ja antaa Maslowin tarvehierarkian eläimellisimpien viettien viedä mies sisään ovista tuohon pahamaineisen tusinapitsaketjun haarakonttoriin.

Ei aikaakaan, kun eteeni kiikutettiin pizza, joka vain hyvin etäisesti muistutti mainosjulisteen vastaavaa luomusta. Vielä kauempana oltiin omien mielikuvieni jumalaisesta pizzan ja hampurilaisen pyhästä liitosta. Edessäni köllötti jauhelihapizza, jossa oli päällä halpaa cheddaria, ripaus jäävuorisalaattia, punasipulisilppua (lisämaksusta!) ja ällöttävää ””hampurilaiskastiketta””.

Pizzan ja hampurilaisen epäpyhä liitto

Harvoin jää tältä mieheltä pizza skruudaamatta, mut nyt iski raja vastaa. Ei vaan pystynyt tärvelemään sisuskalujaan ja mieltään tollasella roskalla. Kaikessa maistui isosti ””teollisuus”” ja siinä syödessä tuli todella vahva itseinho siitä, että tuollaista shaibaa vedin elimistööni. Ei voi suositella kenellekään!

Plussabojoja tosin nopeasta palvelusta ja aterian mukana tarjotusta xylitol-purukumista, joka hieman peitti suuhn pinttynyttä eltaantuneenoloista makua…

Tulispa kesä, jotta pääsis taas J:n veneellä Skifferiin pizzalle.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

19 Huh

Viime vuonna tuli lukaistua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja tuosta hersyvästä mestariteoksesta innostuneena olin valmis nostamaan Kyrön kotimaisen uuden polven humoristien kärkijoukkoon Miika Nousiaisen kanssa. Siis siihen skidiin ja eksklusiiviseen skrivaajien jengiin, joka nyt haastaa ja tulevaisuudessa pudottaa kukkulan huipulta vallitsevat mahtiäijät eli Jari Tervon ja Kari Hotakaisen. Luettuani Kyrön uusimman teoksen, Urheilukirjan, joudun fundeeraamaan tätä asiaa uudestaan.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (Teos, 2011)

Siinä missä Miika Nousiaisen uusin huippuopus, Maaninkavaara kuvasi hulvattoman osuvasti kotimaista kestävyysurheilukulttuuria niin Tuomaksen urheilun maailmaan uppoava uutuus ampuu lonkalta varsin epätarkasti ja lepsusti. Urheilukirjassa on kyllä ehdottomasti hetkensä, mutta teoksen epätasalaatuisuus ja sekavuus leikkaa rajusti lukunautintoa. Sanoisinpa jopa, että aikamoinen alisuoritus kyseessä eli Kyrö jättää tässä paljon potentiaalistaan käyttämättä. Miksi?

Hyvien aforismien ja osuvien onelinereiden voimalla tämän välityön jaksaa lukea parissa illassa, mutta mitään naurun bakkanaalia ei ollut odotuksistani huolimatta tarjolla. Tai kenties juuri niiden jättimäisten odotuksien vuoksi. Paskaahan tää matsku ei ollut, mutta kun jäsentely puuttui lähes täysin ja irralliset esseet seurasivat ilman logiikkaa toistaan niin mikään itsenäinen ja viimeistelty kirja ei todellakaan ollut kyseessä.

Jos hommaa olisi snadisti vielä hiottu (vaikka kustantannustoimittajan toimesta) niin edellytykset yhdeksi 2000-luvun parhaaksi urheilukirjaksi olisivat olleet olemassa. Tällä sportiliteratuurin saralla kun ei pahemmin kilpailuakaan ole ja on aina virkistävää lukea urheilusta uudesta vinkkelistä. Niitä huippu-urheilijoiden siloiteltuja elämänkertojahan ei lue erkkikään! Nyt sentään puhuttiin asiaa;,painia kuvattiin lajiksi, jossa pitää olla taustalla haitarimusiikkia piereskelyäänien peittämiseksi ja erään mäkihyppymestarin myöhempiä vaiheista kerrotaan ytimekkään osuvasti seuraavaa:  ””Alkoholismia, strippaamista, vankila. Laulu-ura, makkararouvan mies, väkivaltaa. Vankila.””

Lisäksi kirjailijan tervettä ja itsellenikin tuttua suhtautumista urheiluun kuvastaa hyvin seuraava lause: ””Täysin turhaa, pirun tärkeää””.

Napakkaa tekstiä! Siitä ISO plussa.

fem.-kollektiivin Summer Party ja S/S11-kokoelmat

17 Huh

Viime keskiviikkona hiippailin taas kerran tsekkaamaan, mitä on fem.-böönat panneet framille. Aurinkoisen illan teemana oli napakasti ajoitettu kesäkauden avajaisbileet sekä kevään ja kesän kledjumallistojen esittely. Bileitä ryyditettiin kuohujuomalla, livebändillä, dj:llä sekä teemaan erinomaisesti sopivasti jätskitötteröillä! Tuo viimeisenä mainittu oli lajiaan Ingmanin riisijäätelöä eli aika eksoottinen uusi makukokemuskin jäi saldoksi noista kinkereistä. Nam.

fem.partee invitation

Tupa oli tavan mukaan taas kuin täyteen ammuttu. Sisään kuitenkin mahtui luikertelemaan, kunhan varoi kompuroimasta esiintyneen Color Dolor -bändin kamoihin. Sit vaan rivakasti tyttömäinen Sparkly-flinda toiseen ja jätski toiseen handuun. Valitettavasti kledjuja ei ryysiksessä voinut nyt edes kuvitella tsiigailevansa, mut tulipahan pällisteltyä ihmisiä ja harrastettua snadimman skaalan julkkisbongausta. Paikalla näytti nimittäin olevan muotialan seuraavaa aaltoa eli mm. iso kasa töllöstä tuttua Muodin huipulle -possea.

Kaikki eivät olleet tulleet paikalle kuitenkaan vaan hengaamaan ja nauttimaan tarjonnasta, sillä sen verran hektisesti näytti kauppakin käyvän. Ainakin Riivari teki handelia niin, et giganttinen laskukone lauloi duurissa. Herrasmiehen sydäntä lämmitti moinen toiminta, sillä tiedän ettei leipä tule tuolla rättipuolellakaan designereille helpolla. Lisäksi se, et jengi slumppaa nuorten suunnittelijoiden persoonallisia tuotoksia on aina tervetullut ilmiö, koska maailma jossa kledjut ostettais vaan H&M:n kaltaisista jättiläisistä ei tuntuis kovin miellyttävältä skenaariolta. Menkää siis fem.-kollektiivin kaltaisiin mestoihin, tutustukaa tarjontaan ja laittakaa kättä taskuun!

Casa Mare – lihaa & viskiä

13 Huh

Vedettiin kaveriporukalla aika messevää safkaa viime lauantaina. Ja meidän possen herraosasto sortui (taas) lihaisiin äijäsafkoihin, joita saikin sit sulatella pötsissä oikein urakalla. Mut kyllä kannatti!

Käytiin siis Lauttasaaren Casa Maressa testaamassa niiden uus viski-menu, josta mainitsinkin yhdessä aikaisemmassa postauksessa. Viskin ja safkan liitto on snadisti harvinaisempi setti ja siksi paikalle rynnättiin riemusta kiljuen. Eikä oltu ainoot paikalle eksyneet, mut onneksi lykästi ja saatiin pöytä ilman jonottamista.

Sit alettiinkin kuolaamaan ruokalistaa ja arpomaan annoksia. Hyvä et tarjoilijalla hermo piti, sillä toi arpominen kesti harvinaisen pitkään. Onneksi siinä oli mietintäjuomana herkullista saksalaista Waihenstephan-vehnöolutta eli mikäs siinä oli herrasmiehen tsittaillessa. Viimein lottopallot lasahtivat lokeroihinsa ja koko kööri sai päätettyä safkavalintansa. Itse päädyin vetämään alkuun Famous Grouse -marinoitua riimihirveä, joka osoittautui todella onnistuneeksi poiminnaksi. Lihan maku ja suutuntuma olivat täydellisiä ja annoksen koko juuri sopiva herättämään ruokahalun ja ISOT odotukset pääruoan suhteen. Kauheasti ei riimihirvessä kuitenkaan viski maistunut, mutta ehkä ihan hyvä niin sillä tuo Famous Grouse ei ihan mun suosikkeja ole koskaan ollutkaan…

Tyylikkäästi duunattu alkupala

Aikanaan pöytään köriläiden eteen kannettiin muhkeat valurautapannulla lötköttelevät köntit entrecote-lihaa, jotka sitten flambeerattiin siinä livenä meikäläisen lemppariviskillä, eli kymppivuotisella Laphroaigilla. Tuosta näyttävästä savuviskillä suoritetusta manööveristä jäi lihaan upea savuinen häivähdys ja se oli erittäin kliffa uus kokemus. Täytyy ottaa kotiköökissä käyttöön sama trikki! Ja lihan kyljessä oli sit lohkoperunoita, jotka kerrankin oli tehty huolella ja rohkeudella loppuun asti. Liian usein saa eteensä sellaista settiä, jossa peruna on sisältä ihan keskeneräistä mössöä. Nyt oli pinnat vedetty huolella rapeiksi ja sisukin oli kunnolla kypsä.

Lihaa, rasvaa, viskiä ja perunaa - äijämeininki!

Snadi annoskateus tuon kaiken mässäämisen keskellä kuitenkin iski, kun menin maistamaan daamini tilaamaa hummeririsottoa. Aivan järjettömän hyvää!! Siinä oli upea koostumus ja maku niin kohdillaan, etten aina itsekään vastaavaan risottomestarina pysty. Ja se on paljon se!

Tuli maga niin täyteen tosta lihasatsista ja kyytipoikana kumotuista tuopeista, et päätin skipata jälkkärin. Pahaa se kuitenkin teki, kun kateellisena sit tsiigaili naapuripöydän friiduja, jotka jakoivat mehevän näköisen lettu-jätski -hässäkän. Mut ku ei mahdu niin ei mahdu. Tyydyin siis tilaamaan loppuun ainoastaan Jim Beamin ruisviskin (not my cup of tea!), jota sitten hissukseen siemailin ja tunnustelin samalla, kuinka maha aloitti epätoivoista sulatusurakkaansa… Röyh.

Viskimenut ovat voimassa Casa Maren lisäksi myös Weeruskassa ja Helmi-Grillissä 17.4. asti eli vielä ehtii!

Black Swan – ilo miehen silmälle

10 Huh

Ennätin viimein tsiigaamaan Black Swan -leffan. Ihmeen kauan kesti, et herrasmies sai hilattua ahterinsa leffateatteriin. Olihan tuota katsomiskokemusta motivoimassa sellaiset naispääosakaunottaret, et oksat pois suutarin joulukuusesta. Luulis et Natalie Portmanin ja Mila Kunisin voimalla olis herrasmies rynninyt jo balettifilkan ensi-iltaan, mut taitaa ikä tehdä tehtäväänsä tälläkin saralla… No, parempi myöhään ja blaa blaa blaa.

Black Swan

Black Swan tarjos onneksi muutakin, kuin tuota jumalaista naiskauneutta. Kyseessä oli periaatteessa aika perinteinen psykologinen jännäri, joka sijoittui balettimaailmaan. Tuo tavallisuudesta poikkeava konteksti tarjosi erittäin hienot puitteet psyyken horjumiselle ja traumaattiselle aiti-tytär -suhteelle. Visuaalinen puoli olikin hienosti kuvatussa ja lavastetussa leffassa hyvin hanskassa ja allekirjoittaneen öögat saivat esteettistä nautintoa koko rahan edestä.

Kaunis ja herkkä Natalie Portman todellakin ansaitsi Oscarinsa tästä duunistaan. Bööna kuvasi ilmeillään sekä kehonkielellään tähtiballerinan tuskaista luhistumista niin uskottavasti, et kylmät väreet meni pitkin kroppaa. Mahtava ja äärimmäisen kuumottava mimmi.

Suurin leffaan liittyvä kiitos on annettava laajemminkin tuosta roolituksesta. Jo aikaisemmin mainitut megafriidut olivat aivan täydellisiä valintoja rooleihinsa ja samalla linjalla meni kastaus kautta linjan. Jokainen leffassa vähänkään merkittävässä roolissa ollut starba oli täydellinen poiminta! Oli mahtava nähdä nuoruusvuosien märkien unien kohde, Winona Ryder syrjäytetyn ykköstanssijan roolissa. Lisäpojot vielä siitä, et tuo meikkien näpistyksestä aikoinaan narahtanut hollywooddiiva oli laitettu leffassa pienen meikkivarkauden kohteeksi. Nice touch!

Mila Kunis (nam!)

Heikon lenkki leffassa oli sit kässäri. Mitään uutta tai kovinkaan yllättävä se ei tarjonnut. Hyvää siinä oli kuitenkin monikerroksellisuus ja etenkin se, ettei sorruttu pahemmin selittelemään tai alleviivaamaan. Stoori jättää mukavasti asiat pyörimään päähän ja antaa siten jokaisen katsojan itse luoda omat tulkintansa tapahtumista ja etenkin leffan lopusta. Eli plussalla jäätiin käsikirjoituksenkin puolesta. Odotukset olivat vaan niin kovat, et skidi pettymys hiipi rotsiin, vaik erittäin hyvästä laatuleffasta olikin kyse.

Käykää tsekkaamassa ja päättäkää itse…

M. John Harrison – Valo

7 Huh

Sukelsin syvälle scifi-maailmaan lukemalla tämän kiehtovan ja aliarvostetun kirjallisuusgenren modernin klassikkoteoksen, brittiläisen M. John Harrisonin Valon (LIKE, 2002). Olipa upea matka galaksien taakse, mustien aukkojen syövereihin, kvanttimekaniikan ja ihmispyyken salattuihin maailmoihin sekä madonreikien mysteereihin.

Scifihän on parhaimmillaan matka tulevaisuuteen, joka on usein kauhistuttavan uskottavaa. Parhaiden scifi-kirjoittajien ennustukset tulevasta osuvat aina huomattavasti paremmalla tarkkuudella, kuin esimerkiksi pörssianalyytikoiden ja muiden ””asiantuntijoiden”” niinsanotut ennustukset.  Suosittelen scifiä ja etenkin tätä teosta kaikille, joilla mielikuvitusta ja rohkeutta riittää.

M. John Harrison - Valo

Enkä ole ainoa kirjan suosittelijoista, sillä jopa arvovaltaisen HS:n kulttuuritoimitus loihi lausumaan tästä opuksesta seuraavaa: ””Valo on mestariteos millä tahansa kirjallisuuden kriteereillä arvioituna””. Tuo sitaatti kirjan kannesssa itseasiassa kuulosti jopa hieman pelottavalta. Heti tuli tuon luettuani mieleen kaikenmaailman Dostojevskit ja Tolstoit eli ne massiivisen puisevat tiiliskivet, jotka vaativat lukijalta ylikehittyneitä istumalihaksia ja maratoonarin kestävyyttä. Nyt oli kuitenkin kyseessä aikuisten avaruussatu, jossa ainakin herrasmiehen mittareiden mukaan oli seassa jopa rutosti huumoria.

Kirjassa kuljetettiin rinnakkain nykypäivässä kulkevaa pakotarinaa sekä pari sataa vuotta tulevaisuudessa kulkevia saagoja. Etenkin nuo futuristisissa maailmoissa edenneet kuvaukset olivat hersyviä raadollisuudessaan ja mielikuviteksellisuudessaan. Opuksessa kaikki liittyi hienosti kaikkeen ja silti mikään ei kuulunut mihinkään. Eikä mikään ollut totta ja silti kaikki oli kuvattu nerokkaan tarkkanäköisesti… Sekavaa. Siis kaunista.

Koska omat suppeat vokabulääriset resurssini eivät riitä teoksen kuvaamiseen niin tuossa pari satunnaisotannalla poimittua näytettä:

””Hän ei myöskään ollut varma, miten algoritmi suhtautuisi kritiikkiin. Niinpä hän joutui kuuntelemaan, kuinka pikku lavan molemmilla puolilla olevia kuvaelmia osoitteleva Harryette selitti: ””Sijoitumme tällaiseen keskeiseen paikkaan tutkiskellaksemme väliaikaisuuden ja jatkuvan muutoksen ajatuksia.””””

””Samaan aikaan hän vietti aikaansa aluksen matematiikan seurassa yrittäen ymmärtää, mitä oikein tapahtui usean valovuoden päässä heidän takanaan, missä iskuryhmä Krishna Moire kietoutui kaoottisesti Nastic-aluksen eriskummallisen hybridisignatuurin ympärille ja muodosti näytölle yhden ainoan vetisen ja epäluotettavan jäljen.”

%d bloggers like this: