Archive | Touko, 2011

Wagnerin olutkirja – sivistävää kesälukemista

29 touko

Arktiselta Banaanilta lähettivät hieman luettavaa laiturinnokkaan. Kyseessä upouus kovakantinen Wagnerin olutkirja -opus eli Suomen kuuluisimman sian seikkailujen pitkässä & loistokkaassa jatkumossa mennään… Nyt vaan sarjiskonseptia on tuunattu hieman entistäkin enemmän herrasmiehen intressien mukaiseksi, sillä Viivi on heivattu kelkasta ja völjyyn on ihan pääroolin puolelle nostettu olut.

Wagner & olut

Täs juuri lanseeratussa kirjassa on hyvässä tasapainossa Wagnerin historian parhaat bisseaiheiset stripit ja mielenkiintoiset kirjalliset olutaiheiset-esitykset. Bissepuolet jorinat ovat mielenkiintoista luettavaa ja kantavana teemana siinä ovat kotimaiset pienpanimot. Hyvin suomalaisesta kulmasta tätä rakasta asiaa siis tutkaillaan ja (Vesa Anttosen) teksti on ladattu niin täyteen aihepiirin triviatietoa, että tällainen aiheeseen pidempäänkin perehtynyt karbaasi oppii jotain uutta jokaisella sivulla. Esimerkiksi aika mielenkiintoista mutta surullista katsottavaa on kirjan tieto-osiossa kaavio, jossa näytetään Suomen olutveron osuus bisselitran hinnasta. Ja viel enemmän pistää aikuisen miehen spiidaamaan saman kaavion vertailumaiden tutkailu. Elämme todellisessa verohelvetissä, mitä tulee oluen/olutjuojien riistämiseen!

Tällainen sivistävä, hauska ja hyödyllinen (harvinainen kombo!) kirja sopii jokaisen äijän kotikirjastoon heti siihen Tuntemattoman sotilaan kylkeen. Vinkki: tää kapistus on varsin ideaali lahja, jonka luulis kelpaavan kaikille maamme kaksilahkeisille. Ei muuta ku tilaamaan TÄSTÄ.

Juba Tuomola: Wagnerin olutkirja (Arktinen banaani, 2011)

La Torrefazione – lähellä täydellisyyttä

26 touko

Netissä velloo lukuisia keskusteluketjuja siitä, mistä saa stadin parhaan cappuccinon. Herrasmieskin on ottanut aiheeseen muutaman kerran kantaa tällä foorumilla ja taas olis tolta rintamalla uutisoitavaa. Kävin nimittäin viime viikolla palaverissa AleksanterinkadunCafe & Roastery La Torrefazionessa (vau mikä nimi!) ja siinä duuniasioita hoitaessa tuli vedettyä kuin huomaamatta aivan täydellinen cappuccino huiviin. Eikä pahaa sanaa jäänyt sanottavaksi tilauksesta tehdystä herkkuciabattastakaan (sis. mm. chorizoa ja chevreä). Uskomaton setti, joka sai hetkellisesti aikaiseksi tunteen siitä, että olisi jossain ihan muualla kuin Suomessa. Hyvässä mielessä;)

Juomani kahvi oli jälleen kerran erittäin täyteläistä sekä maukasta ja isossa kupissa oli cappuccinoni päällä aivan mielettömän mehevä maitovaahto. Vaahto oli myös kuvioitu siihen malliin, ettei kotona vastaavaan Francis Francisilla ole koskaan päästy, kovasta yrityksestä huolimatta.

La Torre (kahvi katunäkymällä)

Ainoa ”vika” tossa La Torrefazionessa on liian vähäinen asiakaspaikkojen määrä. Liian usein on joutunut (kahvin)himoissaan pakittamaan rappuset takas kadulle, ku tokassa kerroksessa piilottelevaan mestaan ei oo vaan mahtunut ineen. Toisaalta on ihan hyvä merkki, et tuollainen ketjuista riippumaton laatukahvila on lyönyt itsensä läpi kahvia arvostavien kaupunkilaisten silmissä.

Silloin kun tuohon laatukahvilaan on mahtunut inessiiviin niin on saanut kokea hienoja makunautintoja. Siellä on aina kliffaa nautiskella kunnon sumpista ja eteläeurooppalaisesta tunnelmasta. Samalla fiilistellen ikkunasta aukeavaa ostoskatunäkymää, jota voi katsella mukavasti yläviistosta, päättömältä vilskeeltä turvassa.

Käykää tsekkaamassa mesta, jos on jäänyt poikkeamatta. Itse aion seuraavan kerran antaa La Torren pastoille tsäänssin… Osoite on Aleksanterinkatu 50 ja oviaukon ohi dallaa aika helposti, jos ei ole skarppina!”

Tooheys Extra Dry – hyvää mutta harvinaista

24 touko

Eräs aikaisempi postaukseni oli innoittanut asianomistajatahon kutsumaan minut bissemaistiaisille. Paha tällaisena loppasuuna oli tuollaisesta räätälöidystä kutsusta kieltäytyä! Niinpä suhasin yhtenä iltana metrolla Kamppiin ja siitä sitten liukuportaiden siivittämänä Aussie Bariin.Baarissa mestan herra & hidalgo Bejay löi räpylään heti ekan olutflindan. Kyseessä oli Aussie Barin omaa maahantuontia oleva Steinlager Classic. Tuo maapallon toiselta puolelta roudattu laager oli skidisti liian humaloitu herrasmiehen makuun  ja etenkin pitkä sekä kitkerä jälkimaku aiheuttivat sen, ettei tuota laatua tullut toista illan aikana imuroitua. Sinänsä yllättävää, sillä saman lafkan Pure taas pelittää paremmin kuin sata jänistä.

Oikea Jackpot tuli kohdalle siinä vaiheessa, kun handuun ilmestyi australialainen Tooheys Extra Dry. Siinä olut meikäläisen makuun! Mikä oli herrasmiehen bisseä siemailessa, kun nieluun valui raikasta mutta samalla erittäin täyteläistä aussiolutta. Rikkaan maltainen maku toimi niin hyvin, että piti oikein pysähtyä makustelemaan. A-oluen vahvuinen laatujuoma tarjoillaan 3,45 desin lekoissa ja tuollaisen herkun heittää huomaamattaan huiviin sekunnissa tai parissa, jos ei ole valppaana. Vastaavanlaista ohrapirtelöä saa harvoin kohdata ja olisi ollut moukkamaista haaskausta vaan kaataa menemään.

Toohey Extra Dry (from Australia)

Tooheys tekee kuulemma paljon yhteistyötä ausseissa surffipiirien kanssa. Näyttää siis siltä, et surffijengillä on hyvä maku myös bissen suhteen, eikä se siis rajoitu pelkästään kissoihin ja kledjuihin. Ei siis mikään ihme, et Aussie Barissakin näkyi paljon Rip Curlin kamaa. Tais olla henkilökunnallakin Ripin kledjut yllä, btw.

Tuo ystävien kesken TEDiksi (you figure it out, Einstein) nimetty bisse kärsii kuitenkin samasta viasta kuin toinen Aussie Barin lemppareista eli edellä kehumani Steinlagerin Pure: sitäkin saa ainoastaan tuosta yhdestä juottolasta koko maassa! Huhut tosin kertovat, että Bejay olisi avaamassa raflat myös Tampereelle ja Turkuun eli ei hätää maalaisserkut, kohta noita laatuhiivoja saa myös kehäteiden väärältäkin puolelta. Hyvää kannattaa odottaa!

Paulo Coelho: Alkemisti

23 touko

Tuli vihdoin kahlattua läpi jo 80-luvun loppupuolella julkaistu Paulo Coelhon eniten myyty teos Alkemisti. Tota ohutta opusta ovat ylistäneet lukuisat julkkikset aina Madonnasta Russell Croween. Herrasmiehen osalta ton aloittamista on aina lykännyt asennevammani tällaisia uskonnollisia piirteitä kantavia ””merkkiteoksia”” kohtaan. Nyttenkin meinas jäädä leikki kesken heti kirjailijan laatiman saatekirjoituksen aikana… Aika paljon tuli Paulon kynästä lätinää jumalasta ja se jotenkin vie pohjaa pois rajusti, kun kirjan on luvattu sisältävän suuria ajatuksia ja oppeja elämästä.

Paulo Coelho - Alkemisti (1988)

Alkemisti on eräänlainen elämänfilosofian oppikirja, joka on puettu aika vaatimattoman sadun muotoon. Tuossa yksinkertaisessa sadussa nuori espanjalainen paimenpoika matkaa Afrikan puolelle etsimään aarretta ja oppimaan yhteyttä maailman kanssa. Matkalla hän sitten kohtaa erilaisia ihmisiä, joiden kanssa koetuista asioista ja joiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta poika viisastuu ja oppii jotain tärkeää elämästä. Rautalangasta asioita väännetään ja kehyskertomuksen naurettava juoni ei ime millään tavalla mukaansa. Kirjan oppi on tiivistettävissä siihen, että ihmisen täytyy pitää unelmistaan kiinni ja uskoa niihin, vaikka aina välillä uskoa kovasti koeteltaisiinkin. Ei siis mitään kovin uutta ja tajunnanräjäyttävää!

Aika höpöhöpöä toi mun mielestä siis oli, vaikka kirjaa mainostetaan symboliseksi ja monitasoiseksi, metaforin puhuvaksi teokseksi. Herrasmies laskee sen kuitenkin täysin samaan kastiin kuulujen nuortenkirjojaklassikoiden, kuten Pikku Prinssin ja Lokki Joonatanin kanssa. Sopivaa matskua siis esimerkiksi rippikouluikäiselle ja elämässä hapuilevia alkuaskeleitaan ottaville teineille. Ja tulipa lukiessani mieleeni pieninä välähdyksinä Sarasvuon Sisäinen sankarikin. Miettikää sitä!

Eli mitään suurta filosofista klassikkoteosta brasilialainen bestsellerskrivaaja ei mielestäni ole tälläkään kertaa tehnyt. Mut ainahan on hienoa, jos ihmiset lukemastaan jotain muutakin saavat irti kuin pelkkää viihdetä ja ajanvietettä. Jos ihmiset Alkemistin luettuaan uhraavat edes muutaman ajatuksen elämälle ja sen tarkoitukselle niin laskettakoon se isoksi plussaksi tälle muuten vaatimattomalle kirjaselle.

Testipenkissä Café Lasipalatsin brunssi

21 touko

Aivan stadin ytimessä sijaitsee funkkisrakentamisen hyvin vaalittu helmi, Lasipalatsi. Ja tuon herrasmiehen suosikkipytingin keskellä pitää majaansa Café Lasipalatsi, jonka brunssiantimia käytiin kavereiden kanssa testaamassa viime viikonloppuna.

Café Lasipalatsi

Sunnuntaina kahvila avasi ovensa 11.00 ja nuoret hipsterit rynnivät raikkaina ja trendikkäinä ovista sisään. Oma vähemmän freessi seurueeni meinasi luovuttaa jo kynnyksellä, koska mestaan muodostui heti kättelyssä pari aika massivista jonoa. Toisessa jonotettiin tiskille maksamaan ja toisessa sitten brunssipöydän herkkuja. Ei jotenkin näillä kilsoilla enää jaksa jonossa pönöttää!

Napattiin kuitenkin kettuina itsellemme vapaa pöytä, jossa sitten tsittailimme ja tsiigailimme juniorien jonotusriittiä. Hankalalta näytti tuo touhu, koska molemmat jonot pakkasivat kahvilan eteisen aivan tukkoon ja pienessä tilassa sitten porukka koitti kikkailla tarjottimineen. Meininki oli kuitenkin hyvä ja kukaan ei näyttänyt tosta ruuhkasta tykänneen kyttyrää.

Pian kuitenkin tuo alkuhuuma oli ohi ja mekin pääsimme tekemisen makuun. Ei siis muuta ku massit tiskiin ja tarjotinta täyttämään. Alkuun kasasin satsin lämpimiä herkkuja omalta pöydältään, johon oli läväytetty esimerkiksi maukkaita omatekoisia lihapullia, tuhdisti tirisevää pekonia sekä erinomaisen mehevää lihapiirakkaa.

Noilla suonentukkijoilla pääsi hyvin alkuun ja sitten vaan perään leikkeleitä, juustoja, kroisantteja ja muuta brunssipöytien perussettiä. Upeita lautasia sain rakennettua (ei kuvia, sorry) ja tuli herkuteltua taas kerran ihan tuelta. Erityisesti mieleen jäi positiivisina poikkeuksina kilpaileviin kattauksin verrattuna tuo jo mainittu lihapiirakka, tavallista hieman laajempi ja laadukkaampi juustovalikoima sekä cashew-pähkinät.

Hienokseltaan siis erosi parempaan suuntaan Cafe Lasipalatsin brunssi stadin runsaasta tarjonnasta. Ja jos jotain haluavat siellä petrata niin jälkkäriosastoon voisi hieman panostaa enemmän. Nyt tarjolla ollut pähkinäinen baakkelsi oli aika teollisen makuinen ja muuten erinomainen brunssi sai skidisti laimean loppuhuipennuksen.

Bravuria – pasta mesta

18 touko

Stadin ytimeen, aivan Alkon lippulaivamyymälän kylkeen on avattu uus pastamesta nimeltään Bravuria. Pari kuukautta se on siinä nyt vissiin jo pojottanut, joten olikin korkea aika käydä ensimmäisellä koeajolla. Etenkin sijainti tolla ravintolalla on niin hyvä, et sinne oli helppo poiketa ihmettelemään””¦

Bravuria

Paljon muuta hyvää en sit tosta S-ryhmän raflasta keksikään. No, onhan sisustus ihan siisti sekä tyylikäs. Lisäksi pieni hatunnosto myös siit, et on uskallettu kokeilla uutta konseptia. Tuo konsepti tosin ei toimi sitten pätkääkään eli siihen koko homma kaatuu ja rytinällä.

Bravuriassa nimittäin on käytössä ovelta jokaiselle pokalle jaettava älykortti, jota siten vingutetaan kaikilla tiskeillä ja jokaisesta ostoksesta. Ovela tapa kerryttää puolihuilimattomalle asiakkaalle iso lasku! Asiakkaita tosin tämän testikäynnin perusteella paikalla ei vielä paljoakaan ole ja itse veikkaan, ettei tulekaan. Voin kyllä olla väärässäkin, sillä käyväthän ihmiset Rossossakin sankoin joukoin.

Bravuriassa nimittän kaikki maksaa ja koko homma on aika lähellä jo härskiä rahastusta. Vai mitä sanotte siitä, et kuplavesi on ainoo vesivaihtoehto ja sitä saa itse valuttaa lasiinsa 1,50 €:n hintaan. Lisäksi pastan noutotiskillä olevat, ihan maukkaan makuiset luomuleivän miniatyyribiitit (2kpl) ovat kanssa hinnoiteltu samaan puolentoista egen hintaan. Kun lounaalla pastat muutenkin olivat kympin pintaan niin tulee aika suolanen hinta ihan perussetistä. Ja tonkin kestäis, jos safka olis erinomaista. Sitä se ei kuitenkaan ollut.

Tuorepastat valittiin ite tiskiltä muistaakseni viidestä eri sorttimentista. Ja vittuilua tuli heti tiskin takaa, jos koetti kysyä mitä ne vaihtoehdot mahdollisesti olivat, kun ei heti huomannut paperille printattua listaa. Sit ku pasta oli valittu, niin kokki alkoi vääntää annosta ja sitä operaatiota sai sit joko jäädä tsiigailemaan tai sit sai mennä pöytään hetkeksi tsittaamaan ja noutaa pastansa myöhemmin. Ihan saakelin kökköä ja toimimatonta oli ainakin ensikertalaisen mielestä koko touhu ja kun viimein pastansa roudas pöytään niin oli jo valmiiksi skidisti kypsä koko touhuun.

Eikä fiilistä parantanut valitsemani sienipastan vaatimaton maku ja nimellinen sienimäärä, jota kylläkin kompensoitiin isolla kökkäreellä tagliatellea. Kuivakka ja tasapainoton kokonaisuus, josta jäi osa skruudaamatta. Ruokailunautintoa ei lisännyt myöskään se, et mestan pöydät olivat joko ylikorkeita baarituoleilla varustettuja malleja tai sit kahvitteluun sopivia erittäin matalia, joissa sit tsittaa pehmeällä tuolilla ja kaukana annoksesta. Ihan kivoja ja hyvännäköisiä, mut erittäin kaukana käytännöllisestä ja miellyttävästä lounaskokemuksesta.

Ei siis toiminut alkuunkaan mulle. Ei ainakaan ekalla kerralla, mut vois tehdä viel toisen tyyppauksen vaik joku iltapäivä, kun kahden jälkeen mainostavat myyvänsä samaa settiä kaksi pastaa yhden hinnalla -tarjouksella. Josko siihen mennessä myös henkilökunta olis ottanut homman haltuunsa ja olisivat hieman vähemmän kireellä pinnalla varustettuja!?

En voi tolle systeemille kovin pitkää tulevaisuutta povata, ainakaan ytimen lounaskilpailun kovassa pelissä. Kallis, epämiellyttävä, pottuileva ja mauton lounaspaikka ei ole sen kisan voittaja. No, onneks S-ryhmällä on fyrkkaa. Kukaan yksityinen ei tuollaista ravintolaa kauaa pyörittäis! 😉

Maanantai-illan leffavinkki

16 touko

Nyt ku Skoda Cup on saatu ikimuistoiseen päätökseensä ja (parempi) arki taas koittaa, on hyvä sukeltaa illalla eskapistisesti elokuvamaailman lämpimään syliin ja unohtaa hetkeksi jääkiekko. Ellei sitten jostain kumman syystä aio kirmata isänmaan kirkkaimpien toivojen kokoontumisajolle Helsingin Kauppatorille…

Tämän sateisen harmaan maanantai-illan TV-elokuvana SUB esittää muutaman vuoden takaa Micky Rourken tähdittämän The Wrestlerin. Mitää auringonpaistetta ei ole tässäkään pläjäyksessä oo luvassa vaan lähes suomalaiskansallisen värittömässä ja karussa maisemassa taas mennään, vaikka rapakon toisella puolella ollaankin. Tarjolla on draaman muotoon puettua nuhjuista showpainijan arkea, joka muodostuu pienistä ja hikisistä jumppasaleista, kuppaisista takahuoneista, pienistä kipukorvauksista, vahvoista lääkkeistä ja muutenkin kaikin puolin epäglamöröösistä jokapäiväisestä selviytymisestä.

Tätä lahjakkaan ohjaajan, Darren Aronofskyn (mm. Black Swan ja Unelmien sielunmessu) leffaa muuten ryydittää mainio kasariajan tukkahevi. Sukkahousuihin pukeutuneiden pörröpäiden kepeä musiikki-iloittelu tuo ihan oman fiiliksensä jo muutenkin upeaan ja hienolla tavalla epämuodikkaaseen kokonaisuuteen.

Pääosaan valittu Mickey Rourke on absoluuttisen täydellinen rooliinsa! Ruma naama, doupatut lihakset ja elämän kuluttama habitus tekevät miehestä elämää suuremman ja juuri tämän roolituksen takia kyseessä on yksi huikeimmista leffoista miehen uralla. Jos tuo rikki hakattu korsto ei ole entuudestaan tuttu niin nyt on aika korjata vääryys ja katsastaa herran taidot sekä naamari.

Rourke on tehnyt aika pitkän ja epätasaisen uran. Äijän tuotannon huippuhin itse lasken uran ns. ekalta kaudelta leffat Viimeinen palvelus (-87), Taistelukala (-83) ja Poltettu sydän (-87). Sit olikin pitkään hiljaista, mut tän vuosituhannen aikana esimerkiksi Sin City (2005) ja tää The Wrestler (2009) ovat olleet aivan napakymppejä.


Parkkeeraa siis hanuris taas illalla sohvalle ja tsiigaa vaihteeksi laatuleffa. On se ainakin hyvää vaihtelua tahi korviketta jääkendon MM-kisoille! Ja jos vieroitusoireet ovat lian kovat niin muista, et änärissä pelataan vielä ja messissä on myös suomalaisia starboja. Hyvä Suomi!

%d bloggers like this: