Arkadi Babtsenko – Sodan värit

21 Kes

Isosti meinas taas alkaa ahistaa, ku hölmöyttäni menin lukemaan kirjan Venäjän armeijasta. Toi ah niin hilpeä opus oli erittäin realistinen Arkadi Babtsenkon (s.1977) omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva stoori siitä, millä meiningillä tuolla rakkaan itänaapurimme puolella asevelvollisuutta suoritetaan. Aika radikaalisti erilaista settii, ku allekirjoittaneen inttimuistot!

Sodan värit (Like, 2010)

Moskovalaisen toimittajan, Arkadi Babtsenkon omaksi terapiakseen raapaisema Sodan värit -opus on alusta loppuun absoluuttisen karmaisevaa luettavaa. Lähes jokaisella sivulla nuoria venäläisiä sotilaita hakataan ja tapetaan. Tappajina tasapuolisesti niin tsetseenitaistelijat kuin omat esimiehet. Kirja antaa varsin tylyn tuomion naapurimme armeijainstituutin rappiolle, joka muodostuu alkoholismista, varkauksista ja etenkin pahoinpitelyistä. Systeemi etenee tuolla suunnilleen seuraavasti: kenraali hakkaa majuria, majuri kapteenia, kapteeni luutnanttia, luutnantti kersanttia ja tämä sitten pahnan pohjalla uikuttavia varusmiehiä. Ja tuo hakkaaminen ei ole mitään pientä läiskimistä tai muksimista, vaan äärimmilleen vietyä toisen ihmisen henkistä sekä fyysistä murskaamista. Ei paljon ihmetytä tuon jättiläisarmeijan pysäyttävät itsemurhatilastot!

Naapurimaan synkkä, orjakansan traumaattista menneisyyttään kantava väestö pistää armeijan kaltaisessa pienoisyhteisössä vahinkoa kiertämään; koston perintöä viedään eteenpäin saapumiserästä toiseen. Kukaan ei välitä mistään tai kenestäkään ja juuri tuo totaalinen empatian puute johtaa järkyttävään toimintaan. Koko systeemi on niin läpimätä, että väkivalta ja varkaudet ovat enemmän hyväksyttyjä kuin mikään muu inhimillinen toiminta. Sodan melskeen keskellä ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Kaikki organisaatiotasot elävät vain päivän kerrallaan, myyvät viholliselle kaiken mikä saadaan irti revittyä ja oman komppania ammuksetkin vaihdetaan huumeisiin ja viinaan vihollisen kanssa.

Järkyttävää matskua koko kirja. Sen verran raakaa ja brutaalia on meininki, että toivoisin jokaisen aivopestyn Putin-nuoren ottavan tämän kirjan kouraansa ja edes hetken avaavan silmänsä sille kauheudelle, jonka keskellä Venäjällä yhä eletään. Maa jonka lähihistoria ja nykypäivä pitävät sisällään niin paljon pahuutta ja sairaita piirteitä ei voi millään aiheuttaa sellaista kansallisylpeyttä, joka jälleen kerran nostaa idässä päätään.

””En riisu taisteluvyötä koskaan, se on täynnä lippaita, joita olen hankkinut ruokaa ja tupakkaa vastaan, lippaita on jo kaksikymmentä viisi, mutta sekään ei tunnu riittävältä. Sirottelen taskuihin vielä muutaman laatikollisen patruunoita, kiinnitän vyöhöni kymmenisen kranaattia. Liian vähän, vieläkin liian vähän…

Mainokset

Samaa vai eri mieltä? Sana on vapaa!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s