Archive | heinäkuu, 2011

Weeruska – maksaa koneeseen

30 Hei

Iski ihan puskista raastava himo saada maksaa syödäkseen. Aika yllättävä tunne, jonka taustalla kummitteli joko raudanpuute tai hiljattainen messevä makukokemus Cellassa. Niin tahi näin niin asialle piti tehdä jotain ja äkkiä. Onneksi sain Sir Richardin houkuteltua megeen, sillä herrasmies ei vieläkään ole oppinut syömään itsekseen raflassa. Poislukien pakolliset työmatkat.

Ekana suunnatiin stiflat kohti Juttista, mut paikan köökin ollessa bosessa hypättiin sporaan ja puksutettiin Alppilan suuntaan kohti Weeruskan patoja. Siellä sit ladottiin tilaukset tiskiin ja kerrankin homma oli helppoa – nyt kun ei tarttenu vahvan mission takia edes avata ruokalistaa. Maksatilaus siis ineen ja ei muuta ku venaamaan annosta.

Sieltä se herkkuplätteri sit suht pikaisesti tuotiinkin ja voi jösses minkä kokoinen setti. Yks maksan hyviä puolia on se, et se on raaka-aineena sen verran edullinen, et sen kanssa harva paikka pahemmin sniiduilee. Nyt oli kuitenkin edessäni isoin setti ever! Ja niin siin kävi ku veikata saatto, et ei jaksanu äijä tota herkullista mättöä napaansa vetää, vaik kuinka yritti. Satsista riitti täkyjä myös frendille, mut silti oli pakko luovuttaa ja jättää lautaselle ihan kunnon klöntti tuota jaloa sisäelintä sekä aimo kasa maukasta muussia. Ku ei pysty niin ei pysty.

Large portion of liver by Weeruska

Stadissa on jokunen mesta, joista saa aina listalta kelpo maksaa ja oman reviirini sisällä sellaisiksi laskettakoon Cellan ja Weeruskan lisäksi ainakin Juttis, Sikala ja Salve. Noi mestat o muutenkin pomminvarmoja safkapaikkoja, joissa aina viihtyy ja saa hyvää muonaa. Olisko siis niin, et laadukkaan maksa-annoksen löytyminen listalta on luotettava merkki siit, et raflassa ymmärretään hyvän päälle ja et perusasiat ovat halussa sekä kondiksessa? Mene ja tiedä. Jatkan asian tutkimista…

P.S. Weeruskassa, Casa Maressa ja Helmi-Grillissä vielä tän viikonlopun ajan pizzaviikot, jossa tarjouksena kaks messevää lättyä yhden hinnalla. Mars mars!!!”

Valokuvataidetta ja virtuositeettia

27 Hei

Tennispalatsin yläkerrassa on yks maamme mielenkiintoisimmista museoista ja sinne taas vei herrasmiehen tie. Syynä Helsingin taidemuseon visiittiin oli tällä kertaa Hannes Heikuran, tuon Hesarin kaikkien aikojen ykköskuvaajan uusin valokuvanäyttely.

Kyllä kannatti museoon taas mennä. Ton Dark Zone -nimisen valokuvanäyttelyn perusteella voin julistaa herra Heikuran maamme parhaaksi ja näkemyksellisimmäksi fotariksi. Aivan jäätävää kuvaa oli seinille vedetty ja noista kymmenistä alumiinille vedostetuista mustavalkokuvista olisin kelpuuttanut jokaisen kotini seinälle. Aivan mieletöntä valon ja tilan virtuoosimaista haltuunottoa!

Hannes Heikuran mestariotos

Nuo jäätävän taidokkaat ja graafisesti upeat kuvat vetivät allekirjoittaneen hiljaiseksi. Ja samalla tajusin, miltä Claptoneista ja kumppaneista tuntui 60-luvun lopulla Jimi Hendrixin keikalla. Tuolloinhan nuo kitarasankarit meinasivat naulata keppinsä seinään, kun näkivät Jimin virtuositeetin ja totesivat oman mitättömyytensä todellisen mestarin rinnalla. Aika kova kynnys on myös herrasmiehellä edessä, kun seuraavan kerran kaivaa kameransa esiin. No, ammattilainen on ammattilainen ja joka alalla on omat mestarinsa. Heikura on ylisanansa ansainnut.

Eikä ollut huonompaa kattausta museon toisessakaan kerroksessa, jossa pari kotimaista valokuvaajaa, Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, esittelivät omia metsäaiheisia otoksiaan. Kultainen metsä -näyttely oli hyvää orgaanista vastapainoa Heikuran Helsinkiä kuvaaville urbaaneille ja graafisesti jyrkkälinjaisille otoksille. Puu on kaunis kuvattava ja metsä edelleen sen verran mystinen paikka, että mm. Kainuun aarniometsissä möyrineet kuvaajat olivat saaneet vangittua lähes maagisia ja esteettisesti äärimmäisen kauniita näkyjä linssinsä läpi.

Hopi hopi siis kaikki esteetikot Tennarin museoon nautiskelemaan! Vinkkinä vielä, et tonne pääsee perjantaisin ilmaiseksi ineen. Persaukisuuskaan ei käy siis tekosyyksi ton missaamiselle. Kyseessä nimittäin must-tason näyttely, joka jokaisen tulisi kokea.

Norwegian Wood – melankoliaa ja draamaa

27 Hei

”Onnellisessa ja tasa-arvoisessa parisuhteessa tulee aina säännöllisesti eteen hetki, jolloin on aika antaa puolison valita leffa. Nyt se hetki tuli eteen viime perjantaina. Käytännössä se tarkoitti tällä kertaa reilun parin tunnin jumittamista japanilaisen parisuhdedraaman, Norwegian Woodin parissa. Huonomminkin olisi voinut käydä.

Norwegian Wood (2010, Japani)


Pari viikkoa sitten ensi-iltansa saanut, 60-luvulle sijoittuva Norwegian Wood kertoo parikymppisten japanilaisten angstisesta elosta omien ja ympäristön paineiden ristiaallokossa. Herrasmiehelle tuo ikä tarkoitti huoletonta eloa, juhlimista, onnellista tietämättömyyttä maailman pahuudesta ja vastuutonta koheltamista. Tämän Anh Hung Tranin ohjaaman leffan tyypeille se tarkoittaa suurta ankeutta tuntemattoman tulevaisuuden edessä, kolossaalista seksuaalista ahdistusta ja itsemurhaan ajavia mielenterveysongelmia. Etenkin pääosassa olevan jannun, Torun (Ken’ichi Matsuyama) vinkkelistä esitetty leffa keskittyy juipin kahden mielenvikaisen naisen välissä vellovaan umpikujaiseen elämään. Ei käy kaiffaria kateeksi, vaikka flaksi aina välillä tollakin setillä käy””¦

Ei tää The Beatlesin biisistä nimensä napannut leffa kuitenkaan mitään pelkkää ahdistavaa shaibaa ole. On siinä hyvätkin puolensa, kuten loistavat näyttelijät, upea ajankuvaus, kauniit maisemat ja ammattitaitoinen kuvaus. Nuo ainekset tekivät leffasta positiivisen katselukokemuksen, vaikka ylipitkän rainan suht mielenkiinnoton kässäri ja toteutus hieman latistivatkin nautintoa. Onnistuneella leikkauksella olis saanut ton kyl tiivistettyä ja samalla nostettua ihan toiselle tasolle””¦

Erikoismaininnan ansaitsee mahtavasti toteutettu elokuvan äänimaisema. Usein leffassa mentiin ihan ilman mitään ylimääräistä ääniraitaa eli musaa/hiljaisuutta käytettiin todella minimalistisesti ja harkitusti. Toi itse asiassa aiheutti hieman tuskaa allekirjoittaneelle, kun kesäflunssa meinas pakottaa yskäkohtauksia pintaan täysin hiljaisessa teatterissa. Leffan musa koostui lähinnä pienistä pätkistä 60-lukuista hämyilyä ja parissa avainkohtauksessa kehiin sitten astuivat adagiomaisesti synkistelevät hitaat jouset, joiden teho oli musertava.

Ei tätä pätkää voi mitenkään kesäpäivän ratoksi suositella, mutta syksyllä se voisi toimia kotiteatterissa synkän & myrskyisän illan ryydittäjänä varsin mieleenpainuvasti. Kannattaa siis tsekata jossain välissä, vaik ei leffateatterinäytökseen jaksaisikaan raahautua.

Markus Nummi: Karkkipäivä

22 Hei

Harvoin menee herrasmiehen ja Hesarin kriitikoiden maut niin pahasti ristiin, kuin tän Nummen opuksen kaa. HS kehua retosteli kirjaa täysin estottomasti arviossaan vajaa vuosi sitten käytten varsin tehokasta huokutinta kirjoittaessaan: ”Juonellisesti ja miljööltään kirja on kuin paras Matti Yrjänä Joensuu -dekkari”. Ja siihen miinaan sit astuin niin et pössähti. Teki kipeetä! En kauheasti diggaa haukkua teoksia täs blogissa, mut nyt oli pettymys sen verran iso et pakkohan se on johonkin purkaa. Et ei vaan pääse tulee traumoja;)

Karkkipäivä (Otava, 2010)

Hesarin arviossa Karkkipäivää ylistettiin vaikean aiheen, kotiväkivallan upeasta käsittelystä ja vaikka mistä. Omasta mielestäni kirja oli aivan keskeneräisen oloinen yritelmä, josta oli sinänsä hyvän ja tärkeän aihevalinnan lisäksi vaikea löytää mitään positiivista. Lukukokemus oli rikkonainen ja tuskastuttava. Tuntui ajoittain siltä, kuin olisi lukenut esikoiskirjailijan omakustannetta. Ja varsin aloittelijamaista oli laittaa luomisensa kanssa tuskaileva kirjailija teoksen pääosaan. Etenkin, kun se oli tehty noin liimatun oloisesti. Hieman mielikuvitusta peliin, please!

Tää kirja oli pirun sekava lukuisine henkilöhahmoineen ja pirstaleiseen kerrontaan ei tullut imua kuin aivan loppumetreillä. Lisäksi lähes kaikki kirjan tyypit olivat erittäin epäuskottavia ja heitä kirjailija oli kuvannut niin, ettei keneenkään päässyt oikeasti kiinni. Silkkaa pintaa ja amatöörimäistä luonnekuvausta paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Tuskastuttavaa luettavaa, kun vakavasti yritetään traumaattista aihetta käsitellä ja touhu on silti usein aivan puskafarssin tai maalaispitäjän harrastelijakesäteatterin tasoa.  Pakko ihmetellä, mikä on Otavan kustannustoimittajan rooli ollut tällaisessa hutilaukauksessa? Hyvät eväät olisi saatu taatusti jalostettua esiin, jos kirja olisi palannut vielä yhdelle hiontakierrokselle. Nyt parasta kirjassa on muutama yksittäinen ytimekäs lause, jotka yleensä sijoittuivat luvun viimeisille riveille. Se ei vielä oikeuta romaanin olemassaoloon. Ei siis ainakaan omasta subjektiivisesta vinkkelistä asiaa tarkastellessani. Hesarin toimittaja Matti Mäkelä (ja tyttöystäväni!) olkoon rauhassa vastakkaista mieltä.

Liuskaluodon pizzat – OMG!

20 Hei

Nyt kun arska tuuttaa täydeltä terältä on myös venekausi sen myötä parhaimmillaan. Herrasmiehelle veneily tarkoittaa yleensä pikkukivaa stadin edustalla pörräilyä kaverin paatin kyydissä. Ja tietenkin poikkeamista sitten johonkin rantakuppilaan fiilistelemään muiden ahavoituneiden merikarhujen seurassa. Viime kesänä eräällä tuollaisella meriretkellä eksyttin Liuskaluodon Skifferiin ja silloin saatiin vetää napaan ihan uskomattomat messevät pizzat.

Nyt oli aika verestää Mr. (Kello)Finlandin kanssa noita vuoden vanhoja muistoja. Tarkoituksena samalla tsekata, onko aika kullannut tuon(kin) muiston vai saako tosiaankin Liuskaluodon Gulf-venebensikseltä stadin parhaat pizzat? Niinpä navigoitiin jahdin kokka kohti Etelä-Helsingin helmeä ja pantiin rohkea testiryhmä hommiin… Välillä tää bloggaus on aika kovaa ja raakaa duunia! 😉

Skifferi @ Liuskaluoto

Päästyämme tyrskyjen läpi kunnialla Skifferin laituriin huomasimme, että a) paikka oli ihan tupaten täynnä ja b) olivat menneet hieman tuunaamaan pizzalistaansa. Hyvä homma, et jengi on löytänyt ton mestan ja saahan sitä ruokalistaa kehittää eteenpäin, vaikka aika lähellä täydellisyyttä oltiinkin jo viime kesänä. Nyt oli tosiaan pientä hienosäätöä toppingeihin tehty ja sillä saatu valikoima sille houkuttavuustasolle, et listalta olis tehny mieli vetää jokainen vaihtoehto. Jono vaan kasvo selän takana sen verran rivakasti, et oli lyötävä nopeasti tilaus tiskin ja siirtyä pöytään lukuisten muiden seurueiden sekaan venaamaan…

Skifferi on nimennyt Liuskaluodon kunniaksi pizzansa Liuskoiksi ja tuo nimi on erittäin osuva. Liuska sopii äärimmäisen hyvin nimeksi tuollaisille ovaalinmuotoiselle ja ohutpohjaiselle gourmetpizzalle. Ja gourmeetahan ne taas olivat. Reilun puolen timman venttailun jälkeen vedin Surf&Turf -lätyn naamariin ja jokainen haukku oli silkkaa nautintoa puhtaimmillaan. On se kumma, kuinka hyvä safka pizzakin parhaimmillaan on! Ei sihen tarvita ku ohut ja rapea pohja, siihen sit päälle mehevä ja mausteinen tomaattikastike sekä tietenkin tuoreet ja laadukaat raaka-aineet. Tässä tapauksessa jälkimmäistä osastoa edustivat sopivan tulinen chorizo-makkara, maukas katkarapu ja tuoreet yrtit. Nam.

Skifferin Liuska - parasta stadissa!

Mikä parasta, kesää on vielä runsaasti jäljellä eli herrasmies ehtii taatusti vielä toisellekin pizzalle. Täältä tullaan siis vielä eli pitäkäähän uuni kuumana, bisse kylmänä ja reggaet jauhamassa!”

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

15 Hei

Muusikko-kirjailija-runoilija-käsikirjoittaja-näyttelijä Nick Cave on aika multitalentti äijä. Vaik esimerkiksi kaikkeen herran musatuotannon virtaan en olekaan päässyt kiinni niin jokaisen hänen skrivaamansa kirjan olen kyllä lukenut. Mikään herran kirjallisen tuotannonkaan fani en sen kummemmin ole, mut aina nois aussiäijän opuksissa on ollu jotain persoonallista tatsia ja lukukokemuksina ne ovat olleet mieleenpainuvia. Hyvässä ja pahassa.

Nick Cave

Sama virsi jatku myös tän 2009 julkaistun tekeleen kanssa. Tempasin kirjan läpi tos lomareissun iltapuhteena ja en oikein missään vaiheessa osannu päättää, onko kyseessä hyvä vai huono teos. Sen verran vastenmielisen hemmon oli Cave loihtinut kirjan pääosaan, et pahaa teki. Lohtuna kuitenkin oli, et jo nimi antaa olettaa, ettei tolle limanuljakeelle eli Bunnylle kovin hyvin voi käydä.

Vai mitä sanotte hahmosta, joka on täysin libidonsa vietävänä ja patologisella pettämisellään ajaa vaimonsa itsemurhaan. Ja kun eukkoa kuopataan suvun ja frendien läsnäollessa, livahtaa Bunny kesken monttubileiden runkulle vessaan. Kotikäyntejä tekevänä kosmetiikkaedustajana toimiva mies jää sitten snadin skloddin yksinhuoltajaksi ja nappaa pojan mukaan seuraavalle reissulleen. Kundi siin sit tsittaa autossa, kun faija vonkaa, raiskaa ja ryyppää. Tyrmäystipat, viski, minibaarit ja jatkuva masturbointi ovat keskeisimmät osat Bunnyn elämää ja suurimman osan skidistä aivokapasiteetistään sekava mies käyttää kuvittelemalla mielessään Avril Lavignen vaginaa. Että sellainen tyyppi!

Bunny Munron kuolema (Like, 2009)

239-sivuinen kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä Bunnyn mopo keulii, tokassa se sit lähtee lapasesta ja kolmannessa karkaa kolisten rotkon pohjalle. Tuota saagaa on kyl ihan kiva seurata ja upeita kohtauksia on Cave sinne sekaan loihtinut. Aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa ja se juuri hyvällä tavalla hämmentää lukijaa ja tekee tästäkin lukukokemuksesta muistettavan.

Kaikille Bunny Munron kuolemaa ei voi missään nimessä suositella, mut kyl tää vissiin lukemisen arvoinen systeemi on. Itse toivon, et joku ohjaaja tarttuis tähän ja vääntäis kirjan elokuvaksi. Olis taatusti näkemisen arvoista settiä toi Bunnyn psykoottinen kohkaaminen!

Rice Garden – sushia Hakiksesta

11 Hei

Itäisen kantakaupungin hoodeilla on aika sniidusti ollu sushi-mestoja, joten uusi tulokas otetaan aina avosylin vastaan. Tuorein yrittäjä on Hakiksen torin kupeessa Siltasaaren puolella lymyävä Rice Garden. Vihdoin herrasmiehenkin klabbit johdattivat tohon suuntaan lounasaikaan ja niinpä pääsin tyyppaamaan japanin lahjaa kulinaariselle maailmalle kuuman kesäpäivän ratoksi.

Rice Garden tosiaan sijaitsee ihan Hakaniemen Mäcin ja Sokoksen kupeessa eli mesta on aika iisi löytää. Ja niinpä ei ollut yllätys, et en ollut ainoo poka skruudaamassa keskellä arkipäivää. Sushihan toimii keveytensä vuoksi lounaaksi kuin sata city-kaniinia. Tollasen maukkaan mut kepposen satsin jälkeen jaksaa painaa duunia vielä iltapäivänkin, toisin ku vaik vedettyään pizzan tahi kebun huiviinsa…

Valkkasin tänään medium-annoksen, joka bungas 10,90€ ja riitti täyttämän nälkäisen miehen juuri passelisti. Lounas-diiliin kuului myös harvinaisen maukas misokeitto sekä japanilainen tee, joista jälkimmäisen kylläkin jätin väliin. Miso-keitto oli niin herkullista, et oikein hiljennyin sen ääreen makustelemaan ja niinpä annokseni napsahti pöytään jo kesken keittohetken. Setti oli ton näkönen:

Rice Gardenin medium-lounasannos

Eli hyvältä näytti ja monipuolisesta satsista jäi pirun hyvä maku kitusiin. Raaka-aineet olivat siis tuoreita ja laadukkaita, mikä sushin ollessä kyseessä on koko homman ydin. Tossa ei voi fuulata. Ainoo snadi miikka on pakko antaa maki-rullista. Yks niistä oli jäänyt sillai vajaaks, et levän saumasta irvisti riisiä ja toisesta taas oli jäänyt pääty siistimättä eli riisiä tursotti sieltä aika rivon näköisesti. Lisäksi makirullat oli leikattu aika vapaalla handulla eli jokainen niistä oli selvästi eri mittainen. Eli snadia hapuilua viimeistelyssä, joka palauttaisi perinteisen sushikoulun oppilaan takaisin edelliselle luokalle opettelemaan riisin keittämistä.

Ja mitä tulee tohon riisiin ja sen boilaamiseen, niin Rice Gardenissa se oli yks aterian parhaista ylläreistä. Harvoin saa stadin sushimestoissa noin hyvän makuista ja upeasti keitettyä riisiä syödäkseen. Mesta siis ansaitsee nimensä! Lisäksi erityismaininta lounasannoksen tonnikalamajoneesi-hässäkästä. Hitto et se oli maukas biitti! Eli ei muuta ku tervetuloa Rice Garden herrasmiehen kotikulmille. Saitte juuri uuden kantiksen.”

%d bloggers like this: