Arkisto | lokakuu, 2011

Café Pirittan keittolounas

26 Lok

Aina välillä on herrasmiehellä aikaa tsittailla lounaalla hieman pidempään ja samalla sortua epäluterilaiseen nautiskeluun & laiskotteluun. Kotikulmien parhaat puitteet tuollaiselle pitkälle lounaalle tarjoaa hulppealla merinäköalalla ja maittavalla keittolounaalla varustettu Tokoinrannan Café Piritta.

Piritta (@ Tokoinranta)

Pirittassa on ihmislapsen hyvä imuroida maistuvaa keittoa naamaan kaikessa rauhassa ja raittiista meri-ilmasta nauttien. Mestan terde on yks hoodien parhaista ja snadisti korkeampi hintataso takaa sen, et siellä ei Tokoinrannan juoppoporukat pyöri jaloissa. Pääasiassa ainakin lounasaikaan mestan kansoittavat tuoreet mamat lastenvaunuineen ja Hakaniemen & Siltasaaren tyylikkäät ikärouvat, jotka siemailevat valkkaria tai cappucinoaan eläkepäivien suomassa rauhassa.

Pirittan puitteet inessiivissä

Usein tuossa daamivetoisessa seurassa lymyilee läppärinsä (ilmainen wlan!) kanssa myös herrasmies nauttien isoa keittolautasta ja sen mukana tulevaa herkullista salaattia. Joka päivä Piritta tarjoaa pari keittovaihtoehtoa, ja aina on löytynyt maittava kulho klyyvarin alle tosta suppeasta mut laadukkaasta valikoimasta. Viime viikolla lusikoin savuporokeiton ja meksikolaisen chorizo-keiton suu messingillä. Tohon keittosettiin (8,50 €) kuuluu oheen salaatin, makuveden ja leivän lisäksi viel kahvikupponen eli kattaus on kondiksessa ja sinänsä skidisti tyyriillä keittolounaalla saa myös vastinetta masseilleen.

Cafe Piritta

Iso posipojo mestalle siistin sisutuksen, wlanin, rauhallisuuden, huippunäköalan ja hyvän serviisin lisäksi vielä siit, et aukioloajat ovat erittäin asiakasystävälliset. Koskaan ei ole käynyt niin, et olis joutunu dörtsiltä veke pakittaa, sillä rafla on auki päivittäin ysistä eteenpäin (su-ti 9-22 ja ke-la 9-24). Välillä on tullut viikonloppuisin aikaisen aamukävelyn yhteydessä poikettua pullakahville ja siihenkin on ollu aina dörtsit levällään sekä valikoima, maut ja puitteet kondiksessa.

Mainokset

Rémy Martin XO – jalo juoma

21 Lok

”Herrasmiehellä meni kesä ja pitkälti myös syksy rattoisasti viskien ja rommien kanssa läträtessä. Tulipa siinä samalla skidisti dissattua konjakkiakin ja siitä sit podettua snadia morkkista. Todellinen herrasmies ei kavereitaan dissaa ja nyt onkin tullut aika palata pyhien asioiden äärelle ja samalla palauttaa mieleen se, mikä juoma todella on jaloista jaloin. Halleluja!

Jalojuomien kiistaton kunkkuhan on konjakki ja konjakkien kunkku taas suurin & kaunein eli RÄ©my Martin. Tuon maailman suurimman konutalon yksi kruunujalokivistä on puolestaan XO-tason liemi. Nämä faktat mielessä suuntasin kohti Kampin lippulaivahandelia ja palasin himaan salkussani RÄ©my Martin XO Excellence Cognac ””“leka. Tuo upea kristallilekkeri huokuu sellaista laatua ja arvokkuutta, et kelpais hyllyyn jo pelkästään sisustusta stailaamaan…

Remy Martin XO Excellence

Laatu korvaa määrän ja niinpä lirutin itselleni oikeaoppisen konjakkilasin (ei sellainen pullea) pohjalle vain pari senttiä tuota mahonginväristä nektaria. Jos herrasmiehellä olisi oma sikarihuone mustine nahkatuoleineen ja karhuntaljoineen niin seinäpaneelit sekä sikaripöytä olisivat juuri tätä samaa mahongin lämmintä ja voimakasta sävyä!

Sit vaan semi-aatelinen klyyvari kehiin ja sniffailemaan pehmeää tuoksupalettia harmaiden aivonystyröiden analysoitaviksi. Ekaksi paukahti mieleen adjektiivit: sitrusmainen ja kukkainen. Tiedä sit mitä pro-tason hifistelijät tuosta sanoisivat (esim. RÄ©my Martinin ambassadööri, Monsieur Dominique*), mutta näillä mielleyhtymillä mennään eteenpäin kohti maistelua…

XO:n mahtava lämpö ja harmoninen pehmeys levisivät ympäri suuta, kun lasista ensiannoksen kallistin kitusiini. Ei lainkaan alkoholin pistoa, vaan pelkkää lempeää täyteläisyyttä. Mitään lasten mehujuomaa tämä ei kuitenkaan ole sillä pehmeydestä huolimatta on helppo maistaa voimakkaita, jopa hieman maskuliinisia luumun ja pähkinän aromeja. Pitkä pyöreä jälkimaku viipyy todella pitkään ja hartaasti kitalaessa antaen oivan tilaisuuden sulkea silmät ja heittäytyä haaveiden vietäväksi.

Tältä laatu maistuu. Kaadanpa siis hieman lisää. 😉

*Hra Dominique muuten tulossa marraskuussa Suomeen levittämään laatukonjakin ilosanomaa!”

18 Lok

”Sain tsäänssin käydä tsiigaamassa ennakkoon Aleksi Mäkelän uusimman leffan Kotirauha. Kyseessä on ohjaajan kymmenes pätkä ja hyvää settiä on äijä saanut uransa merkkipaaluksi rustattua. Kotirauha oli läpeensä ammattimaisesti duunattu elokuva, josta jäi stoorin ankeasta perusvireestä huolimatta hyvä maku ikeniin.

Vaik tuotantotiimissä komeilee taas tusinatuuban erikoismiehen eli Markus Selinin nimi, niin nyt oli viihderuuvia löystytetty sopivasti ja kaikenmaailman Matti- ja Pahat pojat -pätkien ylikaupallinen shaiba, tökerö tuotesijoittelu ja katsojien mauton kosiskelu oli jätetty taka-alalle. Kyseessä oli siis ihan kelpo stoorin ympärille kyhätty elokuvakokonaisuus, jossa pääosan nappas hienot näyttelijät. Oli esimerkiksi kliffa väijyä pitkästä aikaa Samuli Edelmannin ja Santeri Kinnusen duetointia. Buleimman vaikutuksen herrasmieheen kuitenkin tekivät taas kerran Aake Kalliala sekä Tommi Korpela. Noi aina yhtä elämän makuisen heebot olivat jälleen sivurooleissaan enemmän kuin hyviä; he olivat abso-fucking-luuttisen briljantteja!

Aake Kalliala (kuva: Solar Films / Jan Granström)

Kotirauhan kässäriin oli rustattu ihan mehukas tarina vaasalaisesta yksityisyrittäjästä, joka sössii hommansa ihan huolella ja tyrimisen kierre vie reppanaa aina vaan pahempiin ongelmiin. Tarinaa viedään ihan toimivasti eteenpäin takaumien avulla ja homma etenee junan lailla kohti vääjäämätöntä loppuaan, joka onneksi osaa hieman jopa yllättää… Oikeastaan kaikki elokuvassa kietoutuu munattoman valehtelun ja totuuden salailun aiheuttamaan verkkoon ja toivottavasti tuo toimii opetuksena ihmisille siitä ikiaikaisesta totuudesta, että valheella on lyhyet jäljet. Voi ku euroopplalaiset poliitikotkin hiffais ton asian ja lopettaisivat vihdoin ton Kreikka-aiheisen fuulan… Jo ala-asteella luokanvalvojamme opetti, et aina pääsee helpommalla ku tunnustaa. Toi oppi kantaa edelleen ihan tosielämässäkin ja sitä samaa teesiä alleviivasi tämä viihdyttävä, mutta silti ihan uskottavin sävyin maalaileva kuvaus.

Käykää tsekkaamassa ja ottakaa opiksenne!”

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)

15 Lok

Meneillään olevien Kirjamessujen (ja UPM:n vaneritehtaan tuoreen lomautuksen) ”kunniaksi” oli taas kirjallisen postauksen aika. Tähän akuuttiin tarpeeseen vastaa hyvin tuore kirja, joka iskee aikaamme ja em. aihepiireihin kuin Tyson aikoinaan. Tai jos ei iske niin puraisee ainakin korvasta…

Edellisellä kirjallaan Maaninkavaara (2009) herrasmiehen skribenttirankingissa kohisten noussut Miika Nousiainen pullautti synkän syksyn ratoksi uuden viihdepläjäyksen. Nyt joutuu Miikan humoristiseen, mutta silti näkemyksellisen inhorealistiseen käsittelyyn globaalin korporaation häikäilemättömyys ja suomalaisen tuppukylän umpimielisyys. Tuossa kyydissä jälkimmäinen jää jalkoihin niin, et rytinä käy ja sitä tragediaa seuratessa ei tiedä spiidatako vai nauraa.

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava, 2011)

Metsäjätti alkaa siitä, kun aikoinaan pikkukylän alkoholisoitunutta ja kotiväkivaltaista mega-ahdistusta stadin kauppikseen  haneen juossut Pasi saa dirikatason saneerauskomennuksen entisen kotikaupunkinsa vaneritehtaalle. Tuolla Törmäläksi (lue: mikä tahansa paperitehtaan varassa sinnitellyt/sinnittelevä kaupunki) nimetyllä paikkakunnalla vanhat frendit sekä etenkin poliittiset idealismit elävät mennyttä aikaa ja herraviha kukkii vanhaan hyvään taistolaiseen tyylin.

Vastakkainasettelun aika ei ole todellakaan ohi, kun oman kylän poika kurvaa bemarilla mestoille ja ryhtyy sprigi päällä viilaamaan tehdasta iskuun… Kaikki tän böndepitäjän egut on työpaikkojen osalta just tuos yhdessä korissa. Valitettavasti vasuripäättäjät ei sitä suostu hiffaamaan ja kasvottomien markkinavoimien edessä ei punikkikylässä anneta tuumaakaan periksi. Prkl. Niinpä omistavan luokan toivoma pistoraide jää byggaamatta ja asiat lähtevät luisumaan lapasesta oikein huolella…

Törmäyksiltä ei siis tossa herkullisesti duunatussa asetelmassa todellakaan vältytä ja vastakkaisten arvomaailmojen kamppailun lomassa Pasin menneisyyden haamut kummittelevat varsin viihdyttävästi. Tarinaan tuo päheetä ulottuvuutta kylille jumittamaan jääneen Jannen touhujen ja ajatusten seurailu, joka loppua kohden muodostuu koko opuksen mehevimmäksi annaksi. Muuten Samin saaga suksii varsin vääjäämättömän yksilatuisesti. Herra Nousiainen ei näet todellakaan sorru juonen kanssa kikkailuun vaan kronologinen ja suht simppeli stoorii etenee kuin stoge. Ja nyt en tarkoita mitään VR-stailista tökkimistä tahi sössimistä vaan kunnon arjalaista aikataulussaan etenevää ja pysäyttämätöntä massan voimaa.

Tekee pahaa sanoo, mut yksoikoisuuden vuoksi kirjasta jää jopa skidin välityön maku suuhun, vaikka nopealukuinen opus useita riemastuttavia hetkiä tarjoaakin. Aihepiiri olisi mielestäni ansainnut talouskritiikin ja ahdasmielisyyden suhteen syväluotaavampaa käsittelyä, sillä sen verran yhteiskuntamme mikro- sekä makrotason kipupisteissä operoidaan. Nyt jää tärkeiden aiheiden hieman pliisun käsittelyn jäljiltä valju fiilis rotsiin, ku saumaa olis ollu paukutella ihan huolella menemään. Posia kuitenkin hienosti keksitystä aatoksesta jakaa kirjan osiot kvartaaleiksi!

Paras anti jäi kuitenkin alla olevien lainauksen kaltaisiin yksittäisiin irtoherkkuihin, joita oli kyllä herrasmiehen mukava issesseen mutustella:

””Äidittömyys yhdisti meitä. Istuimme usein pitkiäkin aikoja yhdessä puhumatta aiheesta.””

””Joka tapauksessa ihminen pettyy, mutta siinä mielessä olemme oman onnemme seppiä, että pettymyksen määrään voi vaikuttaa elämällä ilman haaveita.””

””Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.””

””Meilläpäin ravintola tarkoitti Osuuskaupan ravintolan nauravia nakkeja veronpalautuspäivänä.””

””Huonompaan suuntaan kaikki menee. Se on fakta, mutta jos päättää olla uskomatta faktoihin, silloin voi olla onnellinen.””

””Pilalle olisi mennyt Jumalan poika, jos Vauva-lehti olisi olut olemassa. Jompikumpi vanhemmista olisi passittanut lapsen tanskankieliseen sukellusmusiikkileikkikoulukielikylpytennikseen, eikä Jeesus olisi ehtinyt olla Jumalan poika.”

Black Rat Natural Cider – tältä sen kuuluukin maistua!

15 Lok

Kesällä Britanniassa reissatessa tuli baarimikkojen ja paikallisten pubiäijien kauhuksi tilattua välillä myös tuopillinen edullista ja kirpeää siideriä. Neitimäistähän tuo kieltämättä oli, mut herrasmiehestä oli vaan niin piristävää nähdä hanassa aidon omenaista ja kuivaa siideriä kotimaisen ällömakean ja päärynäpainotteisen valikoiman vastapainoksi. Suomessahan suurin osa sidukkaosastosta on mennyt vuosien saatossa ja valikoiman laventuessa suorastaan päin persusta. Pissisten kansallisjuomaksi kohonnut juoma on joutunut todellisen häväistyksen kohteeksi makupaletin kustessa ananasten, vadelmien, mangojen ja muiden eksoottisten hedelmien sekä marjojen suuntaan. Unohtamatta light-tuotteiden mukaan tuomaa perverssiä twistiä!

Nyt tuli kuitenkin tyypattua hyvä siideri. Kerrankin oli kyseessä nimensä veroinen tuote, sillä brittiläinen Black Rat mainostaa tölkkinsä kyljessä olevansa kuiva ja luonnollinen omenasiideri. Ja siitä nyt oli kyse ja kirpeän omenainen juoma oli juuri sopivan aromikas eli omenamehun makuinen & tuoksuinen olematta lainkaan liian makea. Tältä siiderin pitää maistua!

Black Rat - omenasiideri parhaasta päästä

Sääli et laatusiiderit maksavat Suomessa ihan törkeen paljon ja jo se riittää herrasmiehelle usein syyksi pysytellä oluthyllyn tarjonnan parissa. Silti on aina välillä piristävää napata tällainen laatujuoma tuomaan makua elämään ja luomaan toivoa sen suhteen, että siideripuolella on edelleen tarjolla myös oikeasti siideriltä maistuvia juomia.”

Ravintola Toscanini – sattuu sitä parhaillekin!

12 Lok

Svedupetterikollegat ovat aina ihan mehuissaan, kun pääsevät Suomi-keikoillaan skruudaamaan Bulevardin alussa nököttävään Toscanini-ravintolaan. Kyseinen italialaisrafla on Klaus K -hotlan mesta ja samalla konkreettinen todiste siitä, et hotelliravintolat eivät aina ole Suomessa surkeita. Muita poikkeuksia tuohon sääntöön ei sit kyl pahemmin ole. Vai onko?

Nyt oli aihetta hieman juhlistaa elämän ihanuutta ja niinpä buukkasimme daamin kanssa pöydän tuosta huippusuositusta ja kenties stadin parhaasta italialaisesta. Eikä tosiaan oltu ainoot skruudaajat torpassa, ku viime viikon perjantaina sinne änkeydyttiin. Mesta on aika snadi, mut siihen nähden sinne on saatu tungettua varsin paljon pöytiä. Eli mitään intiimiä romanttista illallista tonne ei kandee plänätä, ku aika kylki kyljessä saat tsitata naapuripöytien porukoiden kanssa. Väljän oleilun sijaan ruoka ja raaka-aineet ovat pääosassa Toscaninissa ja hyvä niin. Siksi on helppo antaa anteeksi paikan ahtaus, joka ainakin meikäläisen vinkkelistä on ihan kliffakin juttu. Nostaa tunnelmaa, ku on hälinää, puhetta ja naurua ympärillä.

Toscanini sisältä (lisää kuvaan 50 ihmistä niin pääset lähemmäksi totuutta)

Taas kerran saatiin hyvää pöperöä ja upeita annoksia kannettiin pöytäämme ihan urakalla. Tilasimme nimittäin talon kummatkin neljän ruokalajin valmiit menut eli tolla takasimme täydet pötsit ja lukuisat erilaiset makunautinnot.

Palvelu pelas runsaasta väkijoukosta huolimatta erinomaisesti ja tuntui, et salin puolella oli palkollisilla homma hyvin hanskassa ja meno sopivan relaa, mutta silti äärimmäisen ammattimaista. Rento asenne pysyi yllä, vaik joutu pääruoan tyrkkää bumerangina takas. Oli vissiin useampikin apukokki käynyt suolaamassa herrasmiehen lihan, ku meinas silmistä tulla vettä ja kituset mennä lukkoon suolaöveristä. Samaa lääkettä tarjottiin myös naapuripöydän kaiffarille eli tais olla isompikin lihasatsi vedetty kiville””¦

Tosta nopeasti ja tyylillä klaaratusta insidentistä huolimatta jäi koko sessiosta pirun hyvä maku suuhun. Kirjaimellisesti. Ja kokemuksen perusteella voin sanoa, et taitaa Gastone jäädä tosiaan kakkoseks, ku stadin parasta italiaanomestaa valitaan. Lisäksi Tony’s Delin on syytä pysyä skarppina, jos haluaa säilyttää maineensa kaupungin parhaan Tiramisun tarjoajana.  Ja mikä parasta, kahdeksan italialaista ruokalajia vedettyämme emme törmänneet kertaakaan pastaan, vaan annokset oli rakennettu saapasmaan laajaa ruokakulttuurin kirjoa kunnioittaen ja tervettä mielikuvitusta käyttäen! Pastamestoja on tässä maassa ihan tarpeeksi muutenkin ja sitä saa myös duunattua himassa sellaisella tasolla, et sillä saralla on herrasmiestä vaikea ravintolassa säväyttää. Nyt tuli sävärit ja vieläkin heruu sylki poskionteloihin, ku vaan muistelee noita annoksia.

Tossa muillekin kiusaksi ristiinskruudaamamme setit, joita ryyditettiin Peroni-bissellä ja talon punaviinillä:

Menu Toscanini (46,00€)

  • Pistaasilla ja appelsiinilla maustettua kanaballotiinia, kananmaksatahnaa, punasipulihilloketta ja bruschettaa
  • Panzanella-leipäsalaattia ja Buffalo-mozzarellaa
  • Paistettua nieriää, Beluga-linssejä, pinaattia ja fenkolia
  • Tiramisĺ

Menu Siciliano (46,00€)

  • Yrttimarinoitu kalmarivarras ja vihannescaponataa
  • Sitruunalla ja mintulla maustettua munakoisokeittoa
  • Karitsan paahtopaistia sekä rusinoilla ja sahramilla maustettua couscousta
  • Sitruunapiirakkaa ja cassata-jäätelöä

Bowmore 12yo Enigma

10 Lok

Nyt kun olen taas päässyt vauhtin noiden Islay-viskien kanssa niin oli aika ottaa uus flinda työstettäväksi. Pitkään on hyllyssäni saanut pölyttyä tää Bowmoren leka, joka ei ole koskaan kuulunut savuisten viskisuosikkieni joukkoon. Eli Caol Ila, Lagavulin, Laphroigh ja Talisker ovat aina jyränneet Bowmoren edelle, mutta nyt tuntui olevan aika antaa skidisti siimaa myös tälle juomalle. Sen verran tää kyseinen lekkeri on varstoissani muhinut avattuna, et seuraavat arviot eivät välttämättä ole linjassa tuoreen satsin kanssa läträttäessä””¦

Bowmore 12yo Enigma (Islay)

Lasiin kaadettuna tässä 12-vuotisessa Bowmoren Enigmassa kiinnittää ensimmäisenä öögaan havainto varsin tummasta väristä. Toivottavasti pronssinen sävy on aito, eikä millään poltetulla sokrulla duunattu! Voi kyl ehtaa ollakin, sillä sen verran on savun ja hunajaisuuden seassa myös sherryn tuoksua, et sävy voi olla hyvinkin kotoisin pitkästä sherrytynnyrissä suoritetusta kypsytyksestä.

Sherrymäinen meininki jatkuu myös makupuolelle, jossa se komppaa kliffasti pehmeän savuisuuden kanssa saaden aikaan varsin tasapainoisen ja harmonisen kokemuksen. Hieman on kyl liian makea herrasmiehen kitusille, vaik ihan lopussa makuun iskee kehiin pientä sulaisuuttakin. Viisaammat ja kokeneemmat viskisieppokollegat ovat joskus kertoneet maistavansa täs viskissä myös snadisti sitrusmaisia vivahteita, mut allekirjoittaneen nystyrät eivät moiseen hifistelyyn pysty. Turvetta olen aistivinani aivan viimeisenä pitkässä ja mielenkiintoisessa jälkimaussa, mutta aika pitkään ton kanssa sain painia ennen tuota havaintoa.

Meinas mennä hienostelun puolelle tää nuuhkiminen ja kurlaus, joten päätin tasting-session kietaisemalla lasin pohjalla helmeilleen lopun ykkösellä naamariin. Hyvän äijämäisen polton tarjos, vaik edelleen makeus hieman tökki. Ei siis kaikkein machoin viski tää Bowmoren Enigma, mut eiköhän tuote toimis jotakuta konjakinsiemailijaa viskihommiin käännyttäessä…

P.S. Toi lekkeri on roikkunu avattuna valikoimissani niin pitkään, et en ole ihan varma maku- ja hajukokemuksen autenttisuudesta verrattuna vasta avattuun fressiin flindaan!

 ”

%d bloggers like this: