Arkisto | joulukuu, 2011

Kosmos – perinteet kunniaan

30 Jou

Tehtiin daamin kanssa eksoottinen trippi ajassa jokunen vuosikymmen taaksepäin. Poikettiin näet perinteisen Ravintola Kosmoksen patojen ääreen välipäivien kunniaksi ja pakitettiin vissiin suoraan 70-luvulle. Visiitissämme yllätti myös se, et meinas kesellä viikkoa tehty yritys tyssätä jo ovella. Oldschool-henkinen poke/hovimestari -hybridi torppas sisäänpääsymme perinteisellä ”onko pöytävarausta” -kyssärillä, joka onneksi taklattiin sisukkaalla inttämisellä. Uskomatonta et heti neljän jälkeen moinen mesta ihan tukossa, kun salin puolella kuitenkin vähintään parisenkymmentä pöytää! Tota ei edes selitä yyberiytimekäs eli äärimmäisen keskeinen sijainti!? No, onneks päästiin kuitenkin ineen ja samalla tutustumaan tämän stadin raflahistorian kulmakiven antimiin…

Lista oli juuri niin perinteinen kuin osasi odottaakin eli mitään modernia kotkotusta ei ollut luvassa. Tuskin paikka voisi muuten nimetä annostaan Aki Kaurismäen mukaan! Annosvaihtoehtoja oli juuri passelisti tyrkyllä ja aika hyvin osui niistä moni allekirjoittaneen makuintressien kanssa yhteen. Etenkin kalapuolella oli useita potentiaalisia houkuttumia, mut avecin lipsahdettua sille osastolle (ahventa) päätyi herrasmies valkkaamaan Wienerschnitzelin.

Jättikokoinen Wiener Schnitzel (26€)

Setit heilahti pöytään vähän liiankin vikkelään. Ei oikein ollu viel edes ehtinyt silmäilemään ympärilleen nuhjuisesti valaistussa ja vanhahtavalla tavalla arvokkaan oloisessa salissa. Skidisti ankeelta näytti ja akustiikka oli bärssistä. Safka oli kuitenkin pääosassa ja siitä ei löytynyt moitteen sijaa. Oma pihvini oli just sellaista kuin paneroitu Wieninleike on parhaimmillaan eli ohut, murea, rapea ja maukas. Leivitys oli nappisuoritus, eikä lihabiitin koossakaan ollut moitteelle sijaa. Siihen ku viel lapioi messevää pottumuussia kylkeen niin ei tarvinnu nälkäisenä ulos vaappua. Ei vaikka vatsalaukku oli joulun bakkanaaleissa venytetty uusiin ennätysmittoihin.

Hyvää oli myös kala-annos, jolle lisäpojoja myös kauniista esillepanosta. Sitruunainen perunahässäkkä komppas mahtavasti mehevän kalan kanssa ja sienikastike maistui silkalle syksyiselle metsälle kermalla höystetynä. Tuokin annos oli täyttävä eli jäi taas kerran jälkkärit vetämättä, ku tila loppu pötseissä kesken.

Ahvenfileitä, korvasienikastiketta ja sitruuna-perunaterriiniä (25€)

Salin henkilökunta oli mukavan ammattitaitoisen ja aikuismaisen oloista eli heti huomas, et nyt ei olla S-ryhmän paikassa apetta ammentamassa. Kiva saada ammattimaista palvelua, jota ei himmentänyt lainkaan skidi säätö laskun kanssa. Jäi siis hyvä maku suuhun tästä kokemuksesta, vaikka miljöö pientä skarppausta kaipaisikin.

Käykää tsedaamassa. Mut ei kiirettä, sillä Kosmos ei taatusti ole menossa minnekään tai muuttamassa stailiaan.

Moneyball – pallo joka ei lentänyt loppuun asti

29 Jou

Pari viikkoa sitten stadin teattereihin tupsahti Brad Pittin uusin leffa Moneyball. Päätin olla kerrankin hereillä jo startissa ja syöksyin väijymään ton Kinopalatsiin heti välipäivien ratoksi. Siksi olikin skidi ylläri, et leffa olikin jo valahtanut pikkusalien puolelle eli liuskassa oltiin heti kättelyssä. Ei vissiin massoja puhuttele tällainen urheiludraama, jossa ei ole äksöniä tarjolla. Niinpä tämän pätkän kohtalona on tänä vuodenvaihteena jäädä armotta Sherlock Holmesin ja kumppanien jalkoihin.

Moneyball kertoo tositarinan pohjalta stoorin baseball-GM:stä (Brad Pitt), joka ryhtyy rahapulan pakottamana ajattelemaan laatikon ulkopuolelle ja mullistaa koko ajattelutavan pelin taustalla. Hän ryhtyy pätevän nördeassarinsa (Jonah Hill, mm. Superbad) jelppimänä kokoamaan seuraavan kauden joukkuetta puhtaasti tietokoneanalytiikan pohjalta. Samalla GM pyllistää perinteiden ja kykyjenmetsästäjien suuntaan syvään ja hartaasti sekä järkyttää pitkän linjan koutsinsa (Philip Seymor Hoffman) pahanpäiväisesti. ”Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu”, kuten eräällä tutulla dirikalla on tapana sanoa!

Jenkit osaavat tehdä hyvää draamaa niinkin haastavasta aiheesta kuin urheilusta, ja tääkin baseball-elokuva toimi varsin pätevästi, vaik en itse lajin päälle paljoo ymmärrä tai propseja jakele. Tiettyyn pisteeseen asti Moneyball oli jopa suorastaan erinomaisen pätevä tekele. Sit vaan vikalla kolmanneksella levähti kaikki elokuvan kaaret ja rakennelmat ku ne Jokisen kuuluisat eväät. Edes erinomaiset näyttelijät eivät enää onnistuneet pitämään uppoavaa botskia pinnalla. Pitt jäi jotenkin yksin ja perusteettomasti leffan kiemuroiden keskelle, eikä mahtavat sivuosanesittäjät päässeet häntä sieltä seivaamaan. Sääli, sillä jos pätkä olis seilannu loppuun asti samalla tatsilla ku mentiin alkupuolisko niin kyseessä olis ollu yks tän semilaimean leffavuoden kohokohtia. Nyt tää jää tökerön loppuosion takia pelkäksi reunahuomautukseksi näiden näyttelijöiden biografiaan.

Moneyball (2011, ohjaus Bennett Miller)

Ei siis enää elokuvan nähtyäni ihmetytä tahi kummastuta se, et isot salit ei tätä viritelmää esitä. Ei oo paikka mestaruussarjassa ansaittu näillä eväillä ja siksi on Moneyballin vääjäämätön kohtalo jauhaa divaritasolla eteenpäin…

Katja Kettu: Kätilö (WSOY, 2011)

28 Jou

Nyt tuli joulun haminoilla harvinaisen päräyttävä lukukokemus vyölle ja sen verran Katja Ketun kirjallinen teos meni ihon alle, et voitaneen puhua taiteesta. Mitään kivaa luettavaa tämä uusi Kätilö-romaani ei todellakaan ollut, mut sitäkin enemmän se oli kokonaisvaltaisesti vaikuttava kokemus.

Katja Kettu: Kätilö

Tämä nuoren kirjailijan tositapahtumiin perustuva romaani kertoo Jatkosodan viimeisen kesän aikana alkavan tapahtumavyyhdin, jonka rakennuspalikoina ovat saksalaisten SS-joukkojen ylläpitämä karu sotavankileiri Pohjois-Lapissa, sen vangit ja vartijat sekä kaiken ympärillä pörräävä siviiliväestö ja lukuisat sodan lieveilmiöt. Tota hurmeista taustakangasta vasten on sit vedelty isolla pensselillä hulluuden, rakkauden, viattomuuden ja tuskan monenkirjavia viivoilla aika synkkää kuvamaailmaa.

Mahtavalla ja rikkaalla kielellä Kettu kuvaa Maailmansodan loppuvaiheen tapahtumia yksittäisten ihmisten näkökulmista. Tarinan syvetessä edetään syksyn ja alkutalven myötä aina vaan traagisempiin ja dramaattisempiin vaiheisiin tässä inhorealistisuudessaan brutaalissa saagassa, joka myös suureksi rakkaustarinaksi luettakoon. Samalla sukelletaan myös harvinaisen syviin ihmismielen pohjamutiin ja sehän ei ole koskaan mitään kaunista meininkiä…

Kyseisen SS-upseerin ja lappilaisen kätilön helvetillisen rakkaustarinan taustalla Suomi irtautuu natsien monivuotisesta kimppakyydistä ja entisestä kumppanista tulee yhdessä yössä vihollinen. Kun massiivinen ja mielipuolinen sotakoneisto ottaa tuollaisen suunnanmuutoksen niin siinä jauhautuu auttamatta viattomat ihmiset jauhelihaksi. Henki on halpaa ja ihmisruumis vain pala mätää lihaa ilman ravintoarvoa. Liian pitkään jatkunut sota on järkyttänyt kaikkien ihmisten mielet ja hulluus kukkii villin pohjoisen luonnon keskellä kuin vapaaksi päästetty ja överilannoitettu rikkaruoho. Mieltä nakertavalta sairaudelta ei ole turvassa puhtainkaan sielu ja se saa valtaansa kaikki, aiheuttaen ennenäkemätöntä julmuutta sekö kärsimystä.

Kettu vie kirjaansa rikkaasti eteenpäin niin kielellisesti kuin kerronnallisestikin. Lukukokemus on ajoittain puistattava, mutta samalla mielenkiintoisen rakenteensa vuoksi dekkarimaisesti koukuttava. Oli kiva kerrankin saada lukea sellaista matskua, joka onnistui samanaikaisesti lumoamaan kauheudellaan että kauneudellaan. Lisäksi kaiken aikaa heräsi mielessä ajatuksia ihmisluonteen heikkouksista ja maailman sairaasta menosta, eli aitoa sielunruokaa oli tarjolla. Todellista maailmanluokan laatukirjallisuutta siis kaikin puolin tämä Ketun tuore ja hyvin joulukaupassa myynyt Kätilö.

Ravintola Sipulin Joulumaa-buffet – joulun parhaat antimet?

23 Jou

Yks varma joulun lähestymisen merkki on se, että allekirjoittanut raahautuu johonkin Royal-ravintoloiden joulubuffaan vetämään törkeet joulumättö-överit. Useimmiten noi luksustason joulupöperösetit on herkuteltu Skattan Sipulissa, mut yhden ala-arvoisen palvelukokemuksen perusteella on ollu snadi viisvuotisboikotti päällä, jolloin on tullu stedattua myös Pörssin, Töölönrannan, Kuliksen Casinon ja Kellarikrouvin tarjonta. Vaik nois kaikissa mestoissa tykitetään ihan hemmetin taagii jouluruokaa framille niin ei oo Sipulin voittanutta. Niinpä annettiin yks hairahdus anteeksi ja mentiin taas skruudaa niiden notkuvien pöytien herkkuja. Etenkin ton paikan perunalaatikko on sitä luokkaa, ettei siihen oo kukaan muu päässy edes lähelle!

Joulubuffet Ravintola Sipulin Talvipuutarhassa 20.12.2011

Eikä pettänyt kovia odotuksia tuo paikka tänäkään jouluna. Kirsikkana kakun päällä oli viel Sipulin Talvipuutarha-puolen hulppea miljöö ja päräyttävä lasikattonäkymä, jossa komeili Uspenskin katedraali kaikessa komeudessaan. Turha vissiin asiasta edes sen kummemmin täs lätistä vaan annetaan ton ökypäheen menun puhua puolestaan. Tossa on kova haaste, et pystyy viel petraamaan kotoisessa joulupöydässä:

Alkuruokabuffet

Siianmätiä, punasipulia ja vuolukermaa

Valkosipuli- ja chorizosilakoita

Sinappi-portviinisilliä ja omena-limettisilliä

Jokiraputerriiniä ja valkosipuli-kurkkujogurttia

Katkarapuja, sahramia ja omenaa

Kevyesti savustettua siikaa ja ryyti-sinappiaiolia

Pastiksella maustettua graavilohta ja peruna-mantelisalaattia

Maissikana-korinttimousselinea ja avocadoa

Sokerisuolattua härkää ja tomaattisalsaa

Metsäsienisalaattia ja vihreitä salaatteja

Paahdettuja juureksia, kuttucheddarjuustoa ja pähkinöitä

Keitettyjä perunoita ja leipävalikoima

***

Lanttu-, porkkana- ja perunalaatikkoa

Joulukinkkua ja haudutettuja luumuja

Maalaismakkaroita ja konjakkisinappia

***

Pääruoka carvery-pöydästä

Paahdettua poronvasan sisäpaistia, haudutettua punakaalia ja tummaa

seljankukka-viinilientä

Haudutettua rautua, kuminaperunaa ja limetti-voikastiketta

 ***

Jälkiruokabuffet

Juustovalikoima, karamellisoituja cashew-pähkinöitä ja hunajaa

Suklaa-aprikoosisacher

Uuniomenapannacotta ja calvadoskinuskia

Kaneli-maitosuklaamoussea ja marinoitua mangoa

Taateli-maustekakkua

Piparkakkuja ja keksejä

Marmeladeja

***

Hauskaa ja tyylikästä joulua kaikille säädyille tasapuolisesti!

Kellounelmia jouluna 2011

19 Jou

JOS olis niin onnellisesti, et taskussani tahi tililläni polttelisi ylimääräinen tonni, niin polttaisin sen surutta pariin uuteen kelloon. Tiukukuume on kasvanut aika överimittoihin ja tästä oireilusta syytän surutta Joona Vuorenpään Kellomies-kirjaa, jota olen kuolaten selaillut viimeiset kuukaudet.

Kirjaa lukiessani olen havahtunut siihen tosiasiaan, että moderni herrasmies ei yksinkertaisesti voi katsoa itseään peilistä tai kulkea julkisilla paikoilla ilman sveitsiläistä automaattikelloa ranteessaan. Itsekin kellokauppiaan viittaa kantavana olen tottunut pitämään useita erilaisia kelloja ranteessani aina tarpeen ja tilanteen mukaan, mutta todelliset kruununjalokivet ovat loistaneet kokoelmastani poissaolollaan. Koska härmäläinen äijä ei kelloihin panosta, ja etenkään kukaan ei tässä maassa hannaa netistä yli parin huntin tiukua slumpata, on oman verkkokauppamme klokuvalikoima muodostunut varsin käyttö- ja muotikellopainotteiseksi. Nyt olis hakusessa jotain astetta stailimpaa ja siksi on aika mennä merta edemmäs metskailemaan. Ei siis muuta ku eBay auki ja tsekkailemaan tarjontaa.

Usean tunnin surffailun ja fiilistelyn jäljiltä päädyin seuraaviin kahteen kelloon. Toinen noista olis tuleva pukukelloni, jonka vedän handuun kun on aika patsastella sprigi päällä ja edustaa oikein pönöttämällä. Kyseessä omana syntymävuotenani valmistettu äärimmäisen klassinen nahkaranteinen automaatti-Omega:

Omega: Geneve (379 €)

Tän käytetyn mutta siistikuntoisen Tag Heuerin teräsautomaatin taas ottaisin monikäyttöiseksi arkikelloksi. Passelisti sporttinen laatutiuku vaikuttaa kestävältä, sopivan nuorekkaalta ja silti täysin ajattomalta:

Tag Heuer: Kirium (580 €)

Olisiko tuossa nyt paras tapa käyttää dona, jos sen kellomaailman turuilla haluaa tuhlata? Vaikuttaa ainakin näin maanisessa kellokuumeessa räpiköivästä järkihankinnoilta ja jos noit hakis vastaavia uutena suomalaisten kelloliikkeiden tiskeistä niin köyhtyis vähintään nelinkertaisesti… Etenkin Tag Heuerin kellot ovat kallistuneet viime vuosina ihan poskettomasti (ja järjen vastaisesti) suosionsa kasvun myötä ja nykyisin ne maksavat jo maltaita. Ja Omegahan on jo sen luokan legenda, et sitä ei tartte paljoo selitellä. Omassa arvoasteikossani rankkaan sen imagosyistä kirkkaasti esimerkiksi öykkärimäisen ja nousukasmaisen Rolexin edelle.

Olihan Joulupukki kuulolla?!?

Lagavulin 16yo Single Islay Malt Whisky

17 Jou

Nyt ku on aloitettu toi leikki joulujuomien suhteen niin eiköhän saman tien laajenneta skaalaa bissestä myös sen tislatun isobroidin puolelle. Eli testataanpa potentiaalisin viskikandidaatti ihan vaan varmistusmielellä, ettei tuu ylläreitä aattona aterian päälle.

Ostin jo kesällä Skotlantiin suunnatulla isojen poikein viskireissulla paikallisesta viskikaupasta yhden lekkerin, jota olen säästellyt juuri keskitalven synkintä juhlaa piristämään. En kuitenkaan malttanut enää sitä pantata vaan menin ja narautin eilisiltana lekkerin auki tekosyynä juuri tämä kimurantti optimaalisimman joulujuoman tematiikka.

Lagavulin 16yo Single Malt (Islay, 43%)

Oma viskimakuni on vuosien saatossa muuttunut ja kenties jopa kehittynyt. Nykyiseen makutottumukseen tämä 16-vuotias Lagavulin istuu aivan täydellisesti. Mehevästi savuiselta tuoksuva ja kuparipannun värinen saariviski on parasta mitä tiedän. Sen vahva ja persoonallinen maku on niin äärimmäisen täyteläinen ja pehmeä, että sen kuvaamiseen ei tän reppanan sanavarasto riitä lähellekään. Sanonpa vaan, et tästä ei savuviski parane ja nyt ei ole kyseessä mikään Ardbegin kaltainen semibrutaali savukinkku turpeisine ja suolaisine vivahteineen vaan täysin puhdasoppinen luksusviski ilman mitään särähdystä tai ylimääräistä särmää. Elegantti juoma.

Tätä tahtoo lisää ja kroppa suorastaan huutaa seuraavaa annosta. Siksipä on mahtava ajatella sitä hetkeä, kun seuraavan kerran narautan ton lekan auki mahtavan jouluaterian päälle, takkatulen räiskyessä ja elämän hymyillessä. Olisipa jo joulu!

DVD: Book of Eli (2010)

16 Jou

Pakko skidisti avautua, ku tuli tsekattua diiviidiiltä Denzel Washingtonin uudehko pätkä nimeltä Book of Eli. Meni Hughesin veljesten ohjaama pätkä leffateatteripuolella ohi, mut hyvä et nyt tarttu handuun alakerran Makuunista. Sen verran harmaita aivosoluja raflaava veto toi oli, et viel viikonkin päästä pari kelaa rullaa kupolissa.

Denzel tappaa ja rukoilee

Elokuva kertoo post-apokalyptisen maailman harvoista eloonjääneistä ihmisistä, jotka rotan lailla kamppailevat olemassaolostaan ja perustarpeiden tyydyttämisestä. Jälleen kerran siis sellainen leffa, jossa ydinsota on pyyhkäissyt suurimman osan populaatiosta sinne kuuluisaan huitsin nevadaan ja loput sit elelee jossain kivikautisissa oloissa kuin kanit koloissaan. Vesi loppu, bensa loppu, safka vähissä ja ihmishenki ei puolenkaan puupennin arvoinen, you know.

Täs kuvatuksessa on aika paljon Mad Maxia asetelman, lavastuksen ja puvustuksen osalta. Samalla mitalla on kattilaan kipattu myös lännenleffoista tuttuja elementtejä kapakkatappeluineen ja kylän raitilla käytävine ammuskeluineen. Lisäksi ujoja muistumia Viggo Mortensenin uudehkosta The Road -leffasta paukku tajuntaan… Ton kaiken sekotuksen päälle on sit kasattu skidisti maailmanparannusmeizinkiä kulutushysterian kritisoinnilla ja koko komeus on viel kuorrutettu vahvalla jeesustelulla. Aika spektaakkelihybridi siis kyseessä.

Vaik leffan aikana annetaan ymmärtää, et uskonnolliset höpöhöpöt olis ison jytkyn aiheuttanut ja kaiken pahan alku, niin jossain vaiheessa tuon kritiikin vene päätyykin lipumaan aika ummehtuneissa kristillisissä hallelujaa-vesissä. Pääjuoni koko filkassa on se, et Denzel raahustaa läpi autiomaaksi pommitettua jenkkilää ja roudaa messissään pyhää kirjaa. Pahikset sit koettaa opuksen häneltä napata, mut Denzelin machete silpoo armotta raajat moisilta roistoilta ja verilöylyt viimeistellää pumppuhaulikolla.

Pääpahaa esittää takuuvarman virtuoosimaisesti Gary Oldman, ja leffan daamina hunajainen Mila Kunis tuo omat sävärinsä synkkäsävyiseen rainaan. Roolitukset on siis kohillaan ja on siellä seassa vissiin myös pari musapuolen kuuluisuutta Tom Waitsin ja RHCP:n bassotaitelija Flean muodossa.

En vieläkään osaa sanoa oliko kyseessä hieno futuristinen road movie vai paska uskonnollinen huttu. Sen verran loppua kohden kasvanut messiasmeininki ja etenkin Denzelin armottoman tappajan ja silti kristillisen mukahyviksen epäloogisuus tökki. Kandee kuitenkin tsekata, sillä ihan hienoja elementtejä tos kuitenkin oli – kaikki paitsi puuduttavan yksoikoinen kässäri aika vimpan päälle duunattu!

%d bloggers like this: