Arkisto | tammikuu, 2012

Ravintola Solna – turistina stadissa

30 Tam

Tuli hiljattain napattua spåra alle ja puksutettua sillä toiseen maailmaan. Matkakohteena oli eräänä synkkänä viikonloppuiltana Munkkiniemen Solna. Aika eksoottinen kokemus, joka sai herrasmiehelle vahvan turistifiiliksen päälle ja tajuntaan paukku rajuja Stokis-aikojen fläsäreitä. Tuo Michelin-oppaassakin mainittu rafla oli nimittäin miinoitettu täyteen svenskataalandea gubbee sekä tanttaa (olisiko ollut sitä kuuluisaa betrefolkkii?) ja kotoisa vintage-miljöökin oli kuin Kungsholmenin pikkukujien bistroissa.

Solnan sijainti (Solnantie 26)

Odotukset olivat siis tapissa, kun alettiin porukalla tsekkailee listojamme läpi. Snadisti vaan söi miestä, ku tarjoilijamme veti jotain uskomatonta roolia, teeskentelevine intonaatioineen ja muine luonnottomine maneereineen. Kuin huonosta komediasta tuo akti! Siitä huolimatta suppea, mutta äärimmäisen houkutteleva ruokalista veti hymyn korviin koko kööriltä. Ainoa ongelma noita herkkuja tsiigatessa oli se, et päättämisen vaikeus oli lyhyestä setistä huolimatta törkeän tuskaisaa. Lopulta päädyin poimimaan päräyttävästä kattauksesta alkuun Toast Skagenin ja pääruoaksi poronpotkaa ja -makkaraa ohrattopedillä. Trendikästä, mutta silti niin ajattoman klassista!

Kun Skaagenini kiikutettiin framille näin heti, et nyt ollaan todellisen makunautinnon äärellä. Annoksen kauneus ja sitruunan sekä tillin ryydittämä freessi tuoksu vetivät hiljaiseksi, ja maku osoittautui juuri niin upeaksi kuin osasin toivoa. Ehkä elämäni paras katkarapuvoileipä ja noita on tullut vedettyä ihan huolella huiviin niin skandinaavisissa käpitaaleissa kuin kauempanakin.

Eikä ollut lainkaan pöllömpi illan pääesityskään. Potkan mötkälettä oli maltettu hauduttaa juuri niin pitkään kuin tuo messevä raaka-aine vaatii ja vähän vielä enemmän. Liha oli äärettömän mureaa, eikä veistä ton lihakimpaleen kanssa taistelemiseen tarvinnut lainkaan. Ohrattoa ryyditti upeasti paahdetut kauden juurekset, jotka antoivat myös kaunista väriä mahtiannokseen. Annoksen kyljessä pötköttänyt poronmakkara oli sit vielä sitä tasoa, et se todellakin kruunas koko setin. Ihan perkeleellisen maistuvaa wurstia, jota olis voinut vetää isommankin pötkylän. Hyvä kuitenkin oli, ettei sitä ollut taagimpaa biittiä, sillä annos oli muutekin erinomaisen täyttävä.

Solna - Bistro De Luxe

Skruudaamani setitys oli itse asiassa niin buli, et oli pakko skipata jälkkäri. Siinä sit tsittailin digestiiviäni särpien ja tsiigailin, ku muut raapivat viel naamariin salihenkilökunnan suosituksesta tilattuja omenapaistoksia. Otin siitä daamiltani skidit tyypit, enkä ollut lainkaan yllättynyt, kun huomasin senkin priimatason esitykseksi. No, ehkä ens kerralla kiskon tonkin huiviin…

Mahtavan pöperön ja erinomaisen seuran ansiosta ilta oli mahtava, eikä sitä spoilannut edes tuo jo mainittu tökerö tarjoilijattaremme. Ei edes sillä, että onnistui lopuksi sähläämään laskumme kanssa ihan urakalta. Pakko vaan tsekata seuraava tiliote huolella, sillä sellaista sekoilua ja sössimistä oli kortin kanssa, etten ole ennen nähnyt. Enivei, Munkan perinteikästä Solnaa (est. 1966) voi suositella varauksetta kaikille hyvien perusmakujen ja taiten duunatun safkan ystäville. Kyllä se läski ranskalainen jenkkakahvaukkeli oli oikeassa, mesta on ehdottomasti poikkeamisen arvoinen.

Reijo Mäki: Mustasiipi – tää on niin nähty!

25 Tam

Taas on Turun dekkaritehtaan liukuhihnalta pullahtanut uus Vares-tekele. Reijo Mäen ansiolistalla taitaa olla jo reilut 20 kipaletta näitä kioskikirjallisuudeksikin haukuttuja tarinoita ja pakko myöntää, et hieman rutiinimaista on ollut noiden kirjallinen anti viime vuosina.

Poikkeusta tuohon kaavaan ei tee tämäkään viime syksyllä julkaistu Mustasiipi. Hyvin nää Vares-kirjat kuitenkin tässä maassa myyvät ja tuskin tuore leffasarjakaan on tehnyt suosiolle hallaa. Isoin muutos Vareksen yksityisetsiväsaagaan tällä vuosituhannella taitaa olla tuotesijoittelun ilmestyminen sivuille, mikä ilmenee esimerkiksi Vareksen suosiman olutmerkin jatkuvana toistamisena tämänkin tuoreen opuksen sivuilla.

Reijo Mäki: Mustasiipi (Otava, 2011)

Mäki on löytänyt toimivan reseptin, joka lyhykäisyydessään sisältää seuraavia aineksia:

  • 10-20 kpl äijäporukan puujalkavitsejä
  • Aimo annos ryyppäämistä ja krapulapäiviä (Mustasiipi-annoksessa tätä oli totuttua vähemmän)
  • Isolla kauhalla Turun paikallismaisemaa kapakkanäkökulmasta
  • Hiven persaukisuutta ja rahapulaa
  • 1-2 kpl himokasta naista ja hikistä petipainia
  • Kourallinen pahoja rosvoja ja ahneita businessmiehiä
  • 1-2 kpl uskovaisille ja puunhalaajille irvailua
  • Hyppysellinen väkivaltaa ja mustelmia

Tota kaikkea perussälää varten viritetään sit yksi epäuskottava krimimysteeri, joka sitoo tai on sitovinaan irralliset palaset mäkimäiseksi ja helposti nieltäväksi sosekeitoksi. Ja kansa tykkää, kun tietää mitä saa. Minä kerta kerran jälkeen vähemmän.

Mare Chiaro Secondo – Kallion uniikki klassikkomesta

22 Tam

Yks legendaarisimmista safkapaikoista herrasmiehen hoodeilla on Hämeentiellä Neljännen ja Viidennen linjan välissä pitkään smyygannut Mare Chiaro Secondo. Toi pizzaan ja pastaan erikoistunut rafla on yyberuniikki ilmiö stadin raflakentässä ja todella visiitin arvoinen paikka, jos yleissivistyksessä on aukko ton kohdalla.

Missä muulla käännytetään ovella, jos ei oo tehnyt puhelimella ennakkoon pöytävarausta SEKÄ tilausta? Missä muualla kehäteiden sisäpuolella soi taustalla Kari Tapio ja pöydisssä on mummohenkiset punaruutuliinat? Missä on terveystarkastajienkin hampaisiin joutunut yleishygienia, mut silti tupa aina täynnä ku se kuuluisa turusen tussari? Missä muualla safka on huippuluokkaa ja maksaa silti suunnilleen femman per annos? Mikä muu mesta säilyttää suosionsa vuodesta toiseen, ilman markkinointia tai edes ilman omia nettisivuja? J mikä muu syöttölä enää juoksuttaa korttiasiakkaat lähimmälle automaatille?

Käytiin frendin kaa Mare Chiarossa yks iltapäivä lounaalla ja taas veti ukon hiljaiseksi. Mahdoton ymmärtää, kuinka voi vitosella saada niin mahtavan lasagne-annoksen, et syödessä meinas melkein tippa tulla ison miehen silmään?!? Annokseni oli niin törkeän mehevä sekä hyvällä tavalla kotitekoisen oloinen ja täydellisen kokoinen, et olisin mielellläni pulittanut siitä reilusti yli tuplahinnan. Mut vitosen se makso ja sisälsi viel hyvän jötkäleen uunituoretta patonkia sekä alkusalaatin. Käsittämätöntä meininkiä, jonka mahdollistaa vaan omistaja-Ollin rakkaus lajiin ja elämäntapa, jossa hyvän pöperön tarjoaminen ajaa bisneksen ja voitonmaksimoinnin ohi.

Lasagne-annos á la Mare Chiaro

Kiitos siis taas kerran mahtavasta lounaasta ja jatkakaa tismalleen samaan malliin!

Viinirata

20 Tam

Oli ilo ja kunnia dallata jokunen aika sitten läpi Viini-lehden byggaama viinirata. Kyseessä siis moderni ja kaupunkilainen tapa piilottaa viinanjuonti mukasivistävään viinioppitunti-muotoon. 🙂 Kaikkea se pieni ihminen keksii!

Temppuradaksi nimetty sydeemi muodostui viidestä rastista, joissa jokaisessa oli oma aihepiiriin tiiviisti liittyvä teemansa. Stradan alku meni ihmisen kiusaamisen ja kiduttamisen puolelle (Amnesty hoi!), kun vinkkuja vaan haisteltiin ja koetettiin päästä kiinni eri dunkkiksiin. Klyyvari rohisten impattiin purkeista ja purnukoista tuttuja, mutta silti niin fittimäisen vaikeasti poimittavia döfiksiä. Allekirjoittaneelle pamahti bonarit, ku oma nokka bongas nahan eräästä muille ryhmämme jäsenille mysteeriksi jääneestä törpöstä. Se snadisti antoi balsamia haavoille siitä ruoskinnasta, jota itseeni kohdistin ekan rastin tötöilyn suhteen. Siinä nimittäin piti hajuaistin perusteella erotta rose, punkku ja valkkari sokkotestissä toisistaan. Meni valkoinen ja välimalli sekaisin toisistaan. Fuck.

Viinitesti: kumpi vai kampi?

Kolmannella rastilla päästiin itse asiaan eli ryypiskelyn sai aloittaa oikein luvan kanssa. Siinä sit posket lommolla tyypattiin eri happamien makujen harmonisointia punkun kanssa. Esimerkkikeissinä oli suomalaisessa syyspöydässäkin aktiivisesti esiintyvä puolukkahillo, jota on vaikea saada harmoniaan punaviinin kanssa. Selvisipä siinä ohessa sellainenkin yllärifakta, et meillä härmässä ei ole mitään viinikulttuuria. Yllätys yllätys! No, olkaamme ylpeitä sahti-, olut ja pontikkaperinteestämme, joka näkyy myös ruokapöytämme makukavalkadissa. Ei siellä paljoa ole perinneruokia punkun kanssa koskaan tehtykään mätsäämään…

Loppu radasta meni sitten eri rypälelajien, epämääräisten luomuhorinoiden ja viinirypäleen kasvualueiden maaperän & ilmaston vaikutusten kanssa hifistelyyn. Vikalle rastille oli viel näpsäkästi duunattu snadi kepponen, ku jengi pantiin kurlaamaan kahden viinilasin voimalla ja kertomaan kyseisten liemien eroista. Ite en bongannut mitään varianssia ja onneksi uskalsin moukkuuteni asian suhteen tuoda verbaalisesti julki, sillä lopulta paljastettiin molempien lasien sisältäneen samaa punkeroa. Mä oon kunkku ja todellinen vinkkuvirtuoosi!

Rat King – leffa joka ei vakuuta

18 Tam

Kerrankin herrasmiehistelijä pääsi etunojassa jonkun leffan kimppuun. Kävin näet tsekkaamassa ennakkoon kotimaisen Rat King -rainan ja nyt pätkän jälkilämmöissä on hyvä kelata läpi ko. rypistyksen aiheuttamia fiilareita. Niistä päällimmäisenä kupolissa möyrii pettymys.

Rat King (2012)

Olen aika vaffasti pettynyt näkemääni leffaan ja etenkin sen tökeröön stooriin. Sinänsä hyvä tarina-aihio on vedetty aivan saatanallisen ruvelle, ku siihen on skrivattu muutama yybertason epäuskottavuus. Vai miltä kuulostaa stoori nördejantterista, jonka identiteetti pöllitään siihen malliin, et oma mutsi tai bööna ei tunnista replikaa, vaik ihan iholla ollaan?! Rat Kingissä Jurilta, lukioikäiseltä piiskatukalta ja hevijuuseritason wowittajalta siis nyysitään koko elämä, jonka jäbä on kyl jo muutenkin haaskannut ihan huolella virtuaalitodellisuuden puolelle. Sen päälle sit vielä kehitellään tietokonepelipohjalta ihan kylmäävää, hetkittäin jopa aidosti jännää tehtävänantoa. Kaikki huipentuu koulusurma-meiningillä ridaavaan loppukohtaukseen, jossa on taas pari ohjauksen, kässärin ja leikkauksen yhteistyöllä väkerrettyä kökköyttä pilaamassa tunnelmaa.

Ihan ajankohtaisten teemojen äärellä siis surffaillaan, mut juttu ei vaan nappaa blosista purjeisiin säännöllisten epäuskottavuuksien takia. Ei auta, vaik kuvaus, leikkaus, miljööt ja musa ovat ihan kohillaan, kun tarina tökkii suomalaisen mäkihyppymaajoukkueen nykymenestyksen mittakaavalla. Eikä semiohkaisista roolihahmoistakaan saa mitään ylistyslaulua viritettyä! Etenkin sivuosat olivat silkkaa huttua. Sääli sinänsä tämänkertainen floppi, sillä ohjaaja Petri Kotwica teki ihan kelpo duunia edellisen jännärinsä, Mustan jään (2007) parissa. Siinä loistivat Outi Mäenpää ja Martti Suosalo. Toi kansainvälistäkin glooriaa & mammonaa tahkonnut filkka olis ansainnut vähintään samantasoista jatkoa. Nyt meni hyvästä yristä huolimatta rajusti riman ali.

Pakko viel ihmetellä koko tuotantoryhmän panosta: eikö kukaan tosiaan hannannut tai hiffannut kyseenalaistaa stoorin mammutinmentäviä aukkoja ja uskottavuusvajeita?

Ravintola Sunn – puitteitaan vaatimattomampi brunssi

16 Tam

Käytiin pyhäpäivänä kaveripoppoolla rykäisemässä Senaatintorin laidalle vajaa vuos sitten pelmahtaneen Ravintola Sunnin brunssi. Mesta on saanut oman slaissinsa stadin brunssibuumikakusta ja siksi buukattiin pöytä jo ennakkoon. Hyvä niin, sillä tukossa oli koko torppa heti aamukybästä eteenpäin. Pari timmaa siel tsittailtiin shaibaa jauhaen ja brunssisydeemejä skruudaten, eikä yhtään vapaata jakkaraa ollu extempore-yrittäjille tarjolla.

Ravintola Sunn: Pääsali

Toi mestan suosio ei vaan oikein tolla (tokalla) tyyppauskerralla auennut. Onhan tuol staili empiremiljöö ja hulppeet näkymät fönkkareista, mut perusfundamentti eli safkapuoli ei kyl päräytä oikein millään tasolla. Brunssiantimet oli loppupeleis yllätävänkin niukat ja muistini mukaan edelliskertaa suppeemmat. Esimerkiksi aikasemmalta rundilta mieleen jäänyt fisu loisti poissaolollaan ja juustotarjonta oli yhden vaivaisen brien varassa.

Ravintola Sunn: Suppeat antimet

Eikä paljoo lämmittänyt sekään, et juomavaihtoehtoina oli ainoastaan tsufe, tee ja voda. Tää oli kyl eka kerta, ku stadin brunssisessiossa tuoremehun kaltainen peruskaura loistaa poissaolollaan. Ankeimmassakin maakuntahotlassa on aina jotain mehkaa framilla ja ainakin allekirjoittaneen brekkariin sekä brunssiin se kuuluu oleellisena palikkana. Sunnissa sitä kyl sai slumpattua lisämaksusta, mut luulis et se olis voinu kuulua 15,50 €:n perushintaankin.

Onhan tällanen aika white whinea*, mut pakko märistä & päristä, ku nyt vaan vahvasti tuntuu siltä. Mut ettei menis ihan spiidaamiseksi niin annettakoon posit hyvästä sumpista, maukkaasta broiskusta, laadukkaista raaka-aineista ja monipuolisesta sekä tuoreesta leipätarjonnasta. Ja onhan se aina vaikuttavaa, ku ikkunasta näkyy Senaatintori ja Tuomiokirkko!

Ravintola Sunn: Hulppeat näkymät

* Frustrations and complaints that are only experienced by privileged individuals in wealthy countries

Weeruskan blinit

14 Tam

Huh, ku onkin kokonainen olo! Käytiin Sir Richardin kanssa ahtamassa joulun venyttämiin vatsalaukkuihimme Weeruskan bliniviikkojen settiä. Pakko myöntää, et otti aika koville. Weeruskamaiseen tyyliin duunatut, tuuman paksuiset venäläiset rasvailmiöt ottivat allekirjoittaneesta kirkkaan selätysvoiton, kun nyt viel useampi timma mätön jälkeen on pötsi tukossa ja äijä ihan juntturassa.

Bliniannos savuporotartarilla, punasipulilla ja smetanalla (17,50 €)

Jos siis kaipaat talvipakkasia vastaan paksumpaa rasvakerrosta tai tykkäät muuten vaan skruudata tukevasti, niin taaperra heti tuohon Alppilan parhaaseen raflaan vetämään blinimenusta mieleisesi satsi huiviin. Valikoimaa on ihan passelisti eli kaikki itänaapurin keittiön perusainekset on framilla smetanaa myöten. Itse ajauduin maistelemaan tuota itäistä suonentukkijaa mehevän savuporotartarin kera ja lisäksi lokkeilin kaverin setistä skidit tyypit jokiraputäytteellä ja mädillä. Kaikki toimi kuin rasvattu!

Weeruskan bliniviikot käryttävät menemään 4.1.-12.2. Vielä on siis ruhtinaallisesti siis aikaa vaappua mestoille.

%d bloggers like this: