Arkisto | helmikuu, 2012

Thai Orchcid – semihyvää thaikkusafkaa stadin ytimessä

28 Hel

Palkitsimme daamin kanssa itsemme rankan duunipäivän päätteeksi maistuvalla illallisella Yrjönkadun uudehkossa Thai Orchcidissa. Tää thaikkula päätyi illalliskohteeksemme lähinnä hyvän sijaintinsa ansiosta, sillä ilta oli taas kerran sään puolesta sen verran bärssistä, et ylimääräisiä askelia ei paljoo huvittanut ulkoilmassa tarpoa.

Paikka oli aasialaiseksi perusmestaksi astetta viihtyisämmin stailattu ja pahin kitsch loisti poissaolollaan, jos ovien liepeillä lorissutta keinopuroa ei lasketa. Samassa paikassa on ollut joku rafla niin pitkään kuin semidementoitunut  herrasmiehistelijä pystyy muistamaan, ja ainakin osa sisustusta tuntu olevan vanhaa ja täysin toisen tyylisuunnan perua. Parempi kuitenkin noin, ku et kaikki paikat olis tungettu täyteen muka-aasialaista halpisroinaa.

Palvelu paikassa skidisti tökki, mut onneks safkat oli ihan kohillaan. Pääruoat ku viel viipotti siel jossain 15 ja 20 egen välimaastossa niin hinta-laatu-suhdekin oli löytänyt ihan jepan paikkansa. Ja mukava oli tavata vinkkulistaakin, ku sinne oli joku jaksanut skrivailla ihan pätevän oloisia suosituksia suoraan lista-annoksia koskien. Toimiva innovaatio, vaik moinen ei viinisnobien herkkään hipiään sopisikaan…

Mietoa currya, hitaasti haudutettua broilerinrintaa, bataattia, sipulia, kurkumaa, kardemummaa, kanelia, tamarin-kastiketta ja paahdettua maapähkinää kookosmaidossa

Itse skruudasin paistettuja tiikerirapuja jossain sekavahkossa sieni-soijasysteemissä. Fiksumpi seuralaiseni puolestaan älys tilata curry-kookoshenkisen kana-annoksen. Onneks pääsin siihen lokkeilemalla maistille, sillä oman snadisti tylsähkön annokseni perusteella olisin hieman epäillyt paikan kokin kykenevyyttä thaityylisen maustamisen suhteen. Vanhana Chiang Main -kävijänä tiedän kivuliaan hyvin, et thaimaalaiseen keittiöön ei kuulu alakanttiin maustaminen ja chilin pihtaaminen. Ja tota osastoa onneks oli parhaimmillaan tarjolla tossa kanasetissä, josta jäi just kylmälle paskakelille sopiva lämpö kitusiin. Tollasen safkan skruudaaminen on yks parhaista tavoista vetää pohjoisen karuja kelejä lättyyn ja palauttaa usko elämään sekä sen nautinnollisuuteen.

Paistettua tiikerirapua, inkivääriä, sipulia ja sieniä soija-osterikastikkeella

Nautintoa edusti myös pöytäämme tilattu ”sorbetti”, joka oli erittäin maukas tuoreine hedelmineen. Vaikkakaan en suostu uskomaan sitä ehdaksi sorbetiksi, sen verran kermajäätelömäisen raskas systeemi oli kyseessä. Hyvää se oli silti ja ainakin miljuuna kertaa parempaa kuin lopuksi ryystämäni Mekhong-viski, joka oli kyl ihan autenttisen (= paloöljyn ja pirtun) makuinen myrkky.

Mekhong Thai Whisky

Glenkinchie 12yo Single Malt

26 Hel

Pikkutrivia tähän heti kärkeen: enkkusubstantiivi ”glen” tarkoittaa laaksoa. Eilisiltaisen viskituttavuuden, Glenkinchien tapauksessa toi laakso (+ tislaamo) sijaitsee vaan vajaan parinkymmenen mailin päässä herrasmiehen suosikkicitystä Edinburghista. Vaik tossa kauniissa linnakaupungissa sekä Skoteissa muutenkin on tullut trippailua lukuisia kertoja, niin jostain mystisestä syystä on jäänyt tää distillery bongaamatta. Paikassa olis kaiken kukkuraks viel ihan kunnollinen viskimuseo. Tuo sivistyksen kehto on bygattu mallastusrakennukseen, koska mesta nykyisin slumppaa monien muiden tapaan maltaansa valmiina.

Glenkinchie 12 years old (43%)

Tää Glenkinchie on yksi harvoista Lowlands-viskeistä (enää 3 tislaamoa jäljellä!) ja tyypilliseen maan tapaan äärimmäisen perinteinen (est. 1825) tislaamo. Eilen herkuttelemani Glenkinchien 12-vuotinen, suhteellisen kirkkaanvärinen perustuote on varsin optimaalinen johdatus laatuviskien maailmaan. Laatu maistuu joka huikalla ja siinä samassa pyrkii klyyvariin ja etenkin kitusiin myös hienostuneesti turve sekä kepeä sitruunainen häivähdys. Putelin etiketissä luvattua leikatun ruohon fleivöriä en kyl bongannu, vaik kuinka aistieni kanssa rimpuilin!

Tää nektari sopii siis hyvin makunystyröiden treenaukseen ja karaisemiseen. Glenkinchien makupaletti ei näet oo mitään heviä islaymaista savuisuutta, joka esimerkiksi noviiseja saattaa pelottaa. Mitään linnunmaitoa ei tääkään tuliliemi ole, eli kunnon äijämäinen puraisu on tarjolla, ja jälkimaussa on pituutta sekä karskia luonnetta enemmän kuin ensikosketuksen perusteella osais odottaa.

Ens skottireissulla siis visiitti tohon osoitteeseen ja samalla ostoslistalle paikan ns. parempi setitys eli 14-vuotinen Amontillado Double Casked. Siinä olis isojen poikien juttujen mukaan hieman syvempi ja sherryisempi maku & väri. Se näkee, joka elää!

Indiedays Fashion Weekend @ Kluuvi

25 Hel

Steppaillaanpa hetki heikoilla jäillä ja astutaan samalla muotibloggareiden yleville, mutta ah niin herkille varpaille. Poikettiin nimittäin tänään porukalla tsekkaamaan Suomen muotimaailman nousevia staroja Indiedaysin organisoimalla myyntihappeningilla uudelleensyntyneessä Kluuvin kauppakeskuksessa. Ja sepä innoitti ihan tällaiseen muotibloggaukseen (jossa ei tosin hepenillä herkutella)!

Fashion-myyjäiset 24.-26.2.2012 (Kluuvi)

Mestoilla oli ton rättipuolen designerkreemi, mukaan lukien herrasmiehistelijän suosikkisuunnittelijat Kaisa Riivari & Mirkka Metsola. Kluuvin yläkerran pohjoispääty oli pakattu täyteen huippuluokan vaatesuunnittelijoiden rekkejä ja noit rekkejä tais olla visiittiajankohtanamme enemmän ku potentiaalisia asiakkaita. Siinä varmaan onkin koko muotibisneksen isoin kompastuskivi eli Suomi on vaan liian snadi läntti, jotta löytyis populaa noita kledjuja slumppaamaan. Niinpä jokaisen designerin elinehto lienee se, et saa kokoelmaansa puskettua ulkomaille ja se taas vaatii fyffeä sekä osaamista. Tai sit pari pätevää svenssonia taustalle, sillä länsinaapurissa toi brändäys ja vientisydeemi on vaan niin paljon paremmin hallussa. Aika vahvasti noita muotityyppejä symppaan, ku saojen dilemmojen ympärillä pyörii toi läheinen nordicjewel.com-proggiskin…

Kaikki mukaan!

Siinä oliskin toimiva win-win-kombo, ku sais överipätevän finskisuunnittelijan ja lipevän svenskimyyntitykin yhytettyä kimppaan.  Helpommin sanottu ku tehty, mut sitä venttaillessa kandee poiketa tonne Kluuvin yläpankolle, sillä meno jatkuu viel huomisen. Silloin kuulemma luvassa muutakin herkkua, kun ihkaoikeat muotibloggarit ovat mestoilla myymässä omien vaatekaappiensa runsasta satoa. Herrasmies ymmärtää pysyä sillloin poissa ja keskittyä vaik viskiarvion skrivaamiseen… Suutari pysyköön lestissään!

Café Engelin aamiaislautanen

24 Hel

Yks stadin kahvilakentän harvoista instituutioista on Senaatintorin laidalla jo miesmuistin mittaisen periodin möllöttänyt Café Engel. Ite en semiboheemien mestojen kuluttajana ole tonne Empire-ytimen kahvisalonkiin kyl vuosiin eksynyt. Rakkaan pääkaupunkimme sumppi- ja aamiaistarjonnan kasvaessa ei ole ollut enää polttavaa tarvetta ton skenen pioneerin tiskien ääreen laahustaa… Nyt oli kuitenkin tähtimerkit & biorytmit kohillaan ja niinpä oli aika käydä tsekkaamassa snadit uudistukset läpikäynyt klassikkokahvila.

Yks urbaanin elämän kulmakivistä on kahvilassa nautittu aamiaislautanen ja vielä enemmän tällainen hedonistinen citykettu nauttii, kun brekkaria on framilla vielä pitkälle iltapäivän puolelle. Engel ei ihan töölöläisen Tin Tin Tangon tyyliseen, läpi päivän tarjolla olevaan aamiaiseen veny, mut ihan kohtuullinen heidän klo 15.00 deadlinekin on. Niinpä ammuimme daamin kanssa ineen viime sunnuntaina varttia vaille kolme ja päästiin valkkaamaan nasta ikkunapöytä puolityhjästä salista.

Ennen pöydän ääreen jumahtamista piti viel käydä tiskiltä slumppaamassa mielihalujensa mukainen aamupalasetti. Vaihtoehtoja oli joka lähtöön ja itse arvoin pisimpään brittiläisen pekoniplatterin ja talon oman nimikkosysteemin väliltä, päätyen slumppaamaan tuon jälkimmäisen. Engelin aamiaislautanen (12€) piti sisällään sumpin ja aplarimehun lisäksi sämpylän, pari slaissia juustoa & kinkkua, egun, brie-köntin, viherkasveja ja tuoreita hedelmiä. Ihan laadukkaista raaka-aineista kyhätty lautanen oli visuaalisesti passelin näköinen ja siitä tuli pötsi täyteen. Mitään wow-efektiä ei tullut kummallakaan puolella pöytää, mikä pisti funtsimaan hinnan ja laadun ikiaikaista korrelointikysymystä. Tosin tuol Aleksin laidalla taitaa vuokrat olla sitä tasoo, et siit sijainnista ja miljööstä sopineekin pulittaa muutama ekstrakillinki.

Café Engelin aamiaisella klo 15.00

Ihan nasta kattaus siis oli toi Engelin tarjonta, mut himppasen kaukana ollaan kuitenkin allekirjoittaneen maun mukaisesta meiningistä niin semikliinisen interiöörin, turistipainotteiden asiakaskunnan kuin muunkin meisingin suhteen. Eli snadisti jäi epäselväksi, millä eväillä Café Engel on institutionaalisen asemansa bygannu.

Laatuhiivaa etelänaapurista

23 Hel

Ensin kilahti luuriin tevi, jossa kysyttiin: ”Sopiiko tulla kylään, jos tuon laatuhiivaa megessä?” Tollaseenhan ei herrasmies voi vastata kuin yhdellä tapaa, ja niinpä hetken kuluttua oven takana pojotti kaljakuriiri kilisevän lastinsa kera. Peremmälle pirttiin päästyämme paljastui lastin sisällöksi sortimentti virolaista Saku-olutta. Tuo nostattava kavalkadi muodostui entuudestaan tutusta ja hyväksi havaitusta Kuldista sekä houkuttelevan kuuloisista Manchesterista ja Prahasta.

Eipä siinä taaskaan loppasuiden nokka paljoo tuhissu, ku jo ekat flindat korkattiin. Aloitimme varmanpäälle pelaten sessiomme Kuldilla, sillä ton Saku-panimon lippulaivan ja vanhan rakkaan suosikkini avulla oli hyvä kalibroida ylikehittyneet makunystyrämme. Raikasta ja laadukasta peruslaageriahan tuo taas kerran tuntui olevan ja antoi hyvät pöhinät tuleville makuseikkailuille. En tiedä missä ton bissen salaisuus on, mut harva bruuveri pystyy saman tasoista olutta markkinoille puskemaan.

Saku Kuld (5,2%)

Toisena otimme pruuviin Prahan (oik. Klasické hořké pivo Praha), joka osoittautui nimeään vastaavasti mukavasti humaloiduksi ja kirpeän, mutta silti pehmeän raikkaaksi janojuomaksi. Hyvin oli eestipojat onnistuneet vangitsemaan vaalean, budi-tyylisen tsekkiöölin parhaat puolet tuohon viritykseensä. Siinä ei taas ehtiny kissaa sanoo, ku jo oli noi tokatkin puolilitraiset lekkerit kumottu kiitollisiin kitusiin.

Saku Praha (4,8%)

Kolmantena ja viimeisenä iskimme himokkaat huulemme Manchesterin kimppuun. Taas tuli päräyttävä ensivaikutelma, kun punertava ja lievästi makeahko brittityylinen bisukka hiveli niin ögaa, klyyvista kuin nieluakin matkalla alas pötsin syövereihin. Brittityylinen bisse oli aika hyvä päätös kinkereillemme ja sen vähähiilihappoisuus, pehmeä maku sekä mieto yleisilme jätti hyvän fiiliksen otsalohkoon.

Saku Manchester (4,2%)

Toi koko hekumallinen sessio pisti taas kerran funtsimaan, miksi etelänaapurissa pannaan niin monipuolisia ja laadukkaita oluita, kun täällä pohjoisessa tunnutaan olevan aika pahasti jumissa peruslaagerin ikeen alla. Ja toinen iso kymysys on se ikuisuusdilemma, et kun noi lekat makso rajan takana puolisentoista egee tsipale, niin tääl hinta on puolet enemmän. Ja sit ku tollanen spessu-Saku möllöttää handelin hyllyssä niin sinnehän se jää, ku perusjantterin ostoskoriin livahtaa lähikaupasta alle egen hintainen tarjoustölkki tyyliin Koff tai Pirkka…

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

19 Hel

Sain viimein tempaistua läpi Kallion oman goottidiivan, Sofi Oksasen, Stalinin lehmät -debyyttiteoksen. Aika rankkaa luettavaa allekirjoittaneelle tuo monella tasolla vaikuttava ja samalla aivan perkeleellisen ärsyttävä opus.

Oksanen skrivaa kirjassaan tarinaa kolmella aikatasolla, jotka kaikki linkittyvät Viron (ja Suomen) lähihistoriaan yhden perusvirolaisen suvun kautta. Aikajanan varhaisin stoori kulkee 40-luvun alun Virossa, jossa neuvostotankit jyräävät ja kyyditykset Siperiaan alkavat uusien ”vapauttajien” masinoimina. Karua luettavaa tuo kolhoosinsinisen kommunismivallan irvikuvan toiminta, jossa ihmisiltä vietiin totaalisesti niin omaisuus kuin elämänilo. Ja juuri tuota sairaan brutaalia neukkusaagaa olisin tällaisena masiokistina lukenut kaikkein mieluiten enemmänkin, mutta varsin sniidu ja myös hieman epäjohdonmukainen oli kirjailija tuon suhteen ollut.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (Bazar, 2003)

Sama tekotaiteellinen (tahi amatöörimäinen) epäjohdonmukaisuus jatkui toisessa tasossa, jolloin viiletettiin ruskean ja oranssin värisellä 70-luvulla, jossa kirjan päähenkilön virolainen mutsi tarttuu härmäläisen keikkatyöntekijän matkaan ja päätyy kotivaimoksi jonnekin sisäsuomalaiselle peräkylälle. Siellä heidän rakkaudettomaan, mutta suureen omakotitaloonsa syntyy giltsi, jonka stoori nyysii buleimman biitin kirjasta. Balanssin heitto on jopa niin suuri, et jossain vaiheessa käy mielessä pelko siitä, et kirjailija on kokonaan unohtanut tämän mutsin mielenkiintoisen tarinan. Tarinan joka kuvaa hyvin sitä henkistä, poliittista ja materialistista kuilua, joka Suomenlahden eri puolilla vallitsi.

Identiteettikriisin ja rikkinäisen kodin vaikutuspiirissä kasvava Anna on aika friikki sekoboltsi, jonka ajatuksista ja vaiheista lukeminen teki loppupeleis koko lukukokemuksesta vastenmielisen. Traumaattinen bulimikkobööna touhuu omaa elämäänsä käyntiin aika heikoin askelin ja itsetuhoisuudessaan ajautuu varsin epätoivoisiin sekä säälittäviin ratkaisuihin. Nämä Annan mukana tulevat juonen mutkat latistavat totaalisesti tunnelmaa ja pudottavat muuten lähes maailmanluokan kirjan jonnekin suttuiseen ja angstiseen, esikoisnaiskirjailijoille varattuun ahdistuksen purkuun ja itseterapiaan keskittyvään laariin.

Mielenkiintoista oli lukiessa funtsia sitä, kuinka yltäkylläisyydessä kasvanut Anna vammautuu henkisesti lapsuutensa olosuhteista. Silti hänen elämäänsä ei voi millään tavalla verrata suvun edellsten sukupolvien kokemaan ja silti pystypäin kestämään ahdistukseen ja ankeuteen. Silloin vissiin kestetään, ku ei oo muita tsäännsejä. Romahdus tapahtuus sit seuraavien & heikompien kermabärssisukupolvien toimesta.

Sääli sinänsä toi kirjailijan floppaus, sillä hyvällä koutsauksella ja ulkopuolisella auktoriteetilla tämä kirja olisi ollut suorastaan erinomainen tekele. Mut kukapa sitä Oksasen kaltaista friidua sais järkipuhetta kuuntelemaan?

Härmä – pohjalaista epookkia

17 Hel

Suomifilmeissä epookki on tällä vuosituhannella ollut valitettavasti Timo Koivusalon hallussa ja käytännössä se on tarkoittanut yyberpaskaa pönötystä sekä onnettoman katsojan kokemaa pohjatonta myötähäpeää. JP Siilin (mm. Ganes ja Hymypoika) upouusi Härmä on toista maata, vaikka aika kliseisistä palikoista tämäkin rakennelma on kyhätty. Lopputulema on kuitenkin viihdyttävä ja raina kokonaisuudessaan komeaa katsottavaa. Ja kai se vaan niin on, et jos Pohjanmaan lakeuksia ja agraaria historiaamme kuvataan, niin sellaisesta leffasta ei yksinkertaisesti voi jättää pois heinäladossa hässimistä.

Mikko Leppilampi @ Härmä (ensi-illassa 17.2.2012)

1800-luvun lopun pohjanmaalaisen mahtiperheen perintökiistaa kuvaavan Härmä-elokuvan parhaita onnistumisia on ehdottomasti messevä casting. Sivuosissa loistavat vanhan kaartin starat tyyliin Esko Salminen, Taneli Mäkelä ja Pirkka-Pekka Petelius. Noiden starbojen läsnäolosta huolimatta koko shown varastaa mahtavan roolityön tempaiseva Mikko Leppilampi. Niin koville ku tuon tunnustaminen herrasmiehelle ottaakin, niin pakko on myöntää, et kansakunnan virallinen söpöliini on pirun vakuuttava leffan pahiksena ja aitona pohjalaisena puukkojunkkarina. Leppilampi esittää koko lääniä pelon ikeessä pitävää esikoispoikaa ja hurjaluonteista puukkojunkkaria partaisena ja maaninen polte silmissään. Rooli on herran hallussa siten, että koko leffa nousi Leppilammen hikisillä harteilla ihan toiselle tasolle, jonnekin tylsän peruskauran ja erinomaisuuden hämärään välimaastoon.

Itse stoorissa mennään yllätyksettömiä ja tympeän mustavalkoisia polkuja. Ison talon hyvä poika (Lauri Tilkanen) on pelkästään hyvä ja paha poika (Leppilampi) on läpeensä paha. Mitään harmaata aluetta ei ole, eikä moraalista wrestlingiä edellytetä katsojaltakaan. Riittää että tsittaa tiiviisti penkissä ja nauttii kauniista maisemista sekä Tuomas Kantelisen (skidisti nukuttavalla tavalla) maalailevasta musasta. Hyvää viihdettä on siis koko Härmä-leffa, vaikka ei mitään sen suurempaa tarjoakaan. Siinä ei onneksi riskeistä huolimatta sorruta suomifilmin helmasynteihin eli Selinin porukan ylikaupallisuuteen tai siihen jo mainittuun Koivusalon noloon kökköyteen. Kelpoa laatutyötä, joka täyttänee salit pitkin Suomea.

%d bloggers like this: