Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

19 Hel

Sain viimein tempaistua läpi Kallion oman goottidiivan, Sofi Oksasen, Stalinin lehmät -debyyttiteoksen. Aika rankkaa luettavaa allekirjoittaneelle tuo monella tasolla vaikuttava ja samalla aivan perkeleellisen ärsyttävä opus.

Oksanen skrivaa kirjassaan tarinaa kolmella aikatasolla, jotka kaikki linkittyvät Viron (ja Suomen) lähihistoriaan yhden perusvirolaisen suvun kautta. Aikajanan varhaisin stoori kulkee 40-luvun alun Virossa, jossa neuvostotankit jyräävät ja kyyditykset Siperiaan alkavat uusien ”vapauttajien” masinoimina. Karua luettavaa tuo kolhoosinsinisen kommunismivallan irvikuvan toiminta, jossa ihmisiltä vietiin totaalisesti niin omaisuus kuin elämänilo. Ja juuri tuota sairaan brutaalia neukkusaagaa olisin tällaisena masiokistina lukenut kaikkein mieluiten enemmänkin, mutta varsin sniidu ja myös hieman epäjohdonmukainen oli kirjailija tuon suhteen ollut.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (Bazar, 2003)

Sama tekotaiteellinen (tahi amatöörimäinen) epäjohdonmukaisuus jatkui toisessa tasossa, jolloin viiletettiin ruskean ja oranssin värisellä 70-luvulla, jossa kirjan päähenkilön virolainen mutsi tarttuu härmäläisen keikkatyöntekijän matkaan ja päätyy kotivaimoksi jonnekin sisäsuomalaiselle peräkylälle. Siellä heidän rakkaudettomaan, mutta suureen omakotitaloonsa syntyy giltsi, jonka stoori nyysii buleimman biitin kirjasta. Balanssin heitto on jopa niin suuri, et jossain vaiheessa käy mielessä pelko siitä, et kirjailija on kokonaan unohtanut tämän mutsin mielenkiintoisen tarinan. Tarinan joka kuvaa hyvin sitä henkistä, poliittista ja materialistista kuilua, joka Suomenlahden eri puolilla vallitsi.

Identiteettikriisin ja rikkinäisen kodin vaikutuspiirissä kasvava Anna on aika friikki sekoboltsi, jonka ajatuksista ja vaiheista lukeminen teki loppupeleis koko lukukokemuksesta vastenmielisen. Traumaattinen bulimikkobööna touhuu omaa elämäänsä käyntiin aika heikoin askelin ja itsetuhoisuudessaan ajautuu varsin epätoivoisiin sekä säälittäviin ratkaisuihin. Nämä Annan mukana tulevat juonen mutkat latistavat totaalisesti tunnelmaa ja pudottavat muuten lähes maailmanluokan kirjan jonnekin suttuiseen ja angstiseen, esikoisnaiskirjailijoille varattuun ahdistuksen purkuun ja itseterapiaan keskittyvään laariin.

Mielenkiintoista oli lukiessa funtsia sitä, kuinka yltäkylläisyydessä kasvanut Anna vammautuu henkisesti lapsuutensa olosuhteista. Silti hänen elämäänsä ei voi millään tavalla verrata suvun edellsten sukupolvien kokemaan ja silti pystypäin kestämään ahdistukseen ja ankeuteen. Silloin vissiin kestetään, ku ei oo muita tsäännsejä. Romahdus tapahtuus sit seuraavien & heikompien kermabärssisukupolvien toimesta.

Sääli sinänsä toi kirjailijan floppaus, sillä hyvällä koutsauksella ja ulkopuolisella auktoriteetilla tämä kirja olisi ollut suorastaan erinomainen tekele. Mut kukapa sitä Oksasen kaltaista friidua sais järkipuhetta kuuntelemaan?

Mainokset

Samaa vai eri mieltä? Sana on vapaa!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: