Arkisto | maaliskuu, 2012

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja

31 Maa

Yöpöydällä pötköttävät Tervon, Kyrön ja Hotakaisen uusimmat teokset odottaen kiltisti lukuvuoroaan ja samalla pölyä keräten. Ja mitäpä tekee tässä tilanteessa herrasmiehistelijä? Hän hakee Kallion kirjastosta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan ja ryhtyy kaikkia järjen & sivistyksen sääntöjä uhmaten paikkaamaan tuota yli kymmenvuotista mikroaukkoa sivistyksensä kiinanmuurissa.

Onhan se vähintään seminoloa, et on tollanen kotimaisen kirjallisuuden merkkipaalu sekä bestseller lukematta. Etenkin kun ihan arvovaltaisessa kirjaseuranta.fi-palvelussakin näitä lukukinkereideni lopputuotteita jaellaan koko suomalaisen intelligenssin nähtäväksi. No, tuskin enää tän jälkeen! *

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (Diktaattori, 2001)

Täs on maaliskuu muutenkin mennyt aika ala-arvoisten opusten (mm. Vimma & Palmgren) parissa ni siihen eetokseen kyseinen Juoppis sopi ku nyrkki piripellen öögaan. Vaik kyl tää Vuorisen jätös oli ihan omaa luokkaansa. Sen verran raaka ja alkuvoimainen rypistys Tuusulan läskipäisen Bukowskin esikoiskirja oli, et siit on paha mennä mitään syvällisempää tarinaa vääntämään.

Juoppohullun päiväkirja seuraa päivätasolla kirjailijan alter egon semipultsarielämää Kallion Vaasankadun poikamiesboksissa ja sen lähiympäristössä. Päivät kuluvat juopotellen, naiden, paskoen ja yrjöten. Noita elämän neljää perustoimintoa sit kuvataan varsin inhorealistisella pieteetillä. Pakko allekirjoittaneenkin kateellisena myöntää, et muutamaan kertaan kieli on sen verran ronskia ja innovatiivista, et huomasin hytkyväni nauruntyrskähdyksistä.

Ei voi siis kokonaan Juoppista moittia, jos tuollaista ajoittaista hytkymistä sai aikaan. Kaikki ”oikeatkaan” kirjat kun eivät synnytä mitään vastaavan mittaluokan tunnereaktiota. Ja onhan opus ihan tarpeeseen kirjoitettu, ku yli 100 000 kappaletta tota on kerran painettukin. Juoppohullun päiväkirja on varmasti saanut monet lukuhommista vieroittuneet takaisin kaidalle polulle eli ansaitkoon senkin vuoksi olemassolonsa, vaik ei mun hyllyyn suosikkikirjojeni sekaan tule koskaan päätymäänkään. Mut se tuskin tuotteliasta Vuorista paljoo haittaa, ku hujoppi nauraen marssii kohti pankkia…

* Suomen Kirjailijaliitto ei hyväksy Vuorista jäsenekseen, sillä häneltä puuttuu nk. ”kirjallinen näyttö”.

Chico’s: Best burgers in town – Hell no!

27 Maa

Porthaninkadun Chicosin fönkkarissa on bulit teipit huutamassa mesitsiä, et mestassa olis tarjolla stadin parhaat burgerit. Aikoinaan samassa osoitteessa (Kettusen aikaan!) olikin listalla ihan ok purilainen, jonka sisällä aurajuusto ja paholaisenhillo paiskoivat stydissä harmoniassa yläfemmoja. Sit se katos tarjonnasta. Varsin pian sen jälkeen itekin lopetin boikottihengessä, parin pettymyksen traumatisoimana, paikassa einestämisen… Eilen tein asiassa poikkeuksen, ku hellyin juuri noiden fönkkiteippien innoittamana tauottamaan bannaukseni ja dallaamaan Chiko’sin dörtseistä ineen, antaen kotikulman mestalle tsäännssin todistaa tuon taagin väittämän paikkaansapitävyyden.

Katteentonta markkinointiviestintää by Chico's!

Katteentonta markkinointiviestintää by Chico's

Ei olis kandennu! Skruudaamani kanahamppari oli yhtä kaukana stadin, tai edes Kallion kaupunginosan parhaasta burgerista kuin Timo Rädyn selitykset totuudesta. Kyseessä oli puhdasoppinen tusinatuote, jonka kruunas eltaantunut haperosämpylä ja sen mukanaan tuoma, Sahara-aistimuksia luonut kuivakkuus. Vaik kanapihvi olikin ihan jepajepaa ja eräänlaiset ranskalaiset potut ihan siedettävät, niin kokonaisuus oli silti lähellä silkkaa shaibakkuutta. Kolmen pennin sämpläri ja sooseissa sniiduilu koituivat kohtalokkaiksi major-mokiksi.

Chicosin kanaburger

Chicosin kanaburger

Ei pysty herrasmiehistelijä taaskaan snaijaamaan, miks pitää hamuta katetta sikapossuosastolle asiakkaan kustannuksella ja pokaa kusettamalla. Ei kuitenkaan paljoo pitäis lisämynttii lyödä tukkurille, et sais hampparisettiin kunnon sämpylä sekä lusikallisen lisää laatumajoa, ja sitä kautta makukokemuksen posin puolelle. Tollanen asiakkaan aliarviointi ottaa pattiin.

Ihan hyvin hiffaan, et mainosjanttereiden pitää vääntää aika isoo hypeä vaik tyhjästä, mut joku totuuspohja olis ihan kliffa kuitenkin olla taustalla.Turha siis Chico’s mesota isosti tollasta viestiä, ku ei pysty yhtään vastaamaan omaan huutoonsa. Hävetkää!

Viikonlopun viljatuote: Grafenwalder Vehnäolut

24 Maa

Kevät pyrkii lyömään itseään väkisin framille, vaik takatalvi paneekin tiukasti hanttiin. Herrasmiehistelijälle lisääntynyt auringonpaiste tarkoittaa terassikauden lähestymistä ja keveämpiin & vaaleampiin ohrapirtelöihin siirtymistä. Ja snadina ennakkotoimena sekä sesongin odottelua piristääkseni päätin ryhtyä särpimään vehnäolutta ruokatorveen.

Kimmoke tällaiseen touhuun irtosi, kun yks päivä eksyin Kampin Natsi-Siwaan (l. Lidl) ja bongasin siellä Grafenwalderin uutuusvehnäoluen. Pari frendiä oli tota jo ehtiny hypettää eli ei paljoo tarvinnu pohdintasessioita pitää, ku päätin investoida pari ropoa tuohon edulliseen (1,79€/0,5l) janojuomaan. Ja harvoin on investoinnit meikäläisellä menny niin nappiin ku ton saksalaisen hiivan suhteen. Oli nimittäin ainakin hintaansa nähden ihan pirun kelpo ööli, josta tuli hyvä maku suuhun ja keväinen fiilari pieneen mieleen.

Grafenwalder Vehnäolut (4,5%)

Ei toi Lidlin vehnänen mitään maailman persoonallisinta tahi suurinta makunautintoa tarjonnu, mut maistu just sopivan kepeältä ja aurinkoiselta ajaakseen asiansa. Samean suodattamaton hefemäisyys tenhosi silmään ja tuoksussa oli juuri sopivasti kukkaisuutta ja korianterin kaikuja, että tiesi heti mistä tuotteesta on kyse. Runsas ja hyvin säilyvä vaahto (aluksi hupeni vauhdilla, mut loppuvaahto oli esimerkillisen sinnikästä laatua) sai skidisti kellertävän weissbierin näyttämään hyvältä pitkässä lasissa ja houkutteli kumoamaan juomaa kitusiin.

Maku oli raikas, sitrusmainen, kevyt ja ohraisen pyöreä ilman mitään poikkeamia kitkeryyden tai liian maltaisuuden puolelle. Skidisti hiivainen sivumaku taas kuuluu suodattamattomissa ölleissä asiaan ja siitä vois suorastaan antaa lisäpisteitä, jos niille sen kummemmin olis tarvetta. Ainoa isompi miikka pakko räppästä lyhyestä jälkimausta, jonka takia oluen raikkaus katosi kitusista ku duunari Rööperistä…

Silti tää Grafenwalder (Lidlin oma brändi) on aivan pirun näppärä tuote, jonka lähimmät kilpailijat mötköttelevät pitkäripaisen hyllyissä ja bungaavat tuplasti enemmän. Ei siis voi dissata tätä kauppaketjutuotetta, sillä se on todella kilpailukykyinen vaihtoehto tulevan kevään bissevalikoimassa, jota toivon mukaan kotiterasseilla hörpitään laajemmissakin piireissä. Prosit!

Café Talon sunnuntaibrunssi

23 Maa

Alkaa stadin brekkari- ja brunssikattila porisee pikkuhiljaa pohjaan, ku tuntuu et mestat eivät pysty vastaa possen pohjattomaan herkuttelutarpeeseen. Vaik viikonloppuchillailuun hyvän pöperön ääressä soveltuvia paikkoja on tullu lisää ku sieniä sateella, niin silti jonot alkaa olla aika megalomaanisia suosituimpien raflojen ovilla.

Café Talon jonon puolivälissä sunnuntaina klo 11.50.

Yks pahimmista ihmistukoksista miesmuistiin tuli vastaan viime sunnuntaina Hämeentien Café Talossa. Siel brunssi starttaa tasan 12.00, mut meidän dallaillessa paikalle hyvissä ajoin ennakkoon, oli karjaa jo ovella sen verran, ettei voinut olla edes saletti mahtuuko kahden hengen tiimimme edes ineen tonne kakskerroksiseen kahvila-ravintolaan. Onneks ei ollu tosiaan isompaa lössiä matkassa, sillä muuten olis joutunu pakittaa heti kättelyssä ja alkaa funtsimaan kiiruulla sitä kuuluisaa B-plääniä…

Sisään kuitenkin päästiin noin varttitunnin armottoman ja tiivistunnelmaisen jonottamisen päätteeksi. Löydettiinpä jopa oma snadi pöytäkin, vaik kaikilla ei käyny ihan yhtä hyvä flaksi. Jannut myivät 15 egen brunssia jengille ihan huolella pitkäks, mikä aiheutti epämukavaa pörräämistä pöytien väleissä, ku nälkäiset hipsterit turhaa etsivät penkkiä luisevan persiinsä alle. Huvittavaa katseltavaahan toikin oli, mut pikkasen omaa fiilistä laski ne epätoivoiset pönöttäjät, jotka meidänkin pöydän vieressä venttailivat ateriointimme loppumista.

Sana kiire ei kuitenkaan missään nimessä sovi samaan lauseeseen brunssin kanssa, joten otimme ihan lungisti ja mätimme Talon kotitekoista ja herkullista settiä naamariimme ihan ajan kanssa ja naatiskellen. Vaik hinta olikin skidisti suolainen niin kyl pöperötkin olivat ihan kohillaan ja kuka hullu nyt alihintaan mitään myy, ku tuotteelle on tollanen hullu kysyntä?!?

Brunssilautanen 1/3

Hyvän ja monipuolisen muonituksen kruunas bueno kahvi, asiallisen oloinen asiakaskunta ja rennon siisti interiööri. Eikä voi moittia alle sadan metrin etäisyyttä kotioveltakaan eli hyvä pössis jäi päälle tosta aurinkoisen pyhäpäivän kohokohdasta. Suosittelen stedaamaan, kuhan meette joko ajoissa tonteille tai sit koetatte päästä tokalle kierrokselle messiin eli silloin huudeille kandee heilahtaa kärkkymään joskus kahen kulmilla. Safkat on framilla neljään, eli hyvin tollakin aikataululla ehtii mättöhommiin, jos vaan jaksaa siihen asti paastota.

Pappi lukkari talonpoika vakooja

21 Maa

On olemassa leffoja ja sit on elokuvia. Jälkimmäisen nimikkeen alle menee ne pläjäykset, joissa viihdearvo ei aja taiteellisten arvojen edelle. Eikä toi tarkoita mitään nollabudjetin ranskalaista undergroudia, jota tsiigaillaan baskeri vinossa ja sit analysoidaan punkkupäissään puhki jossain kulttuuripiireissä. Puhdasoppinen elokuva syntyy, ku laitetaan yhteen loistava käsikirjoitus, huippuluokan näyttelijät, mietitty miljöö, ajanmukainen puvustus ja lavastus, loppuun funtsittu kuvaus, vimpan päälle hiottu leikkaus ja hommaa tukeva sekä sopivasti alleviivaava musa. Sit toi koko paketti annetaan jonkun näkemyksellisen ohjaajan paketoitavaksi.

Harvoin noi kaikki eväät sattuu samaan laariin, mut nyt tuli tuollainen kokonaisuus vastaan ku käytiin tsiigaamassa Tomas Alfedsonin ohjaama ja Gary Oldmanin tähdittämä Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy, 2011). Menemättä juonispoilauksiin on pakko todeta, et ai pirulauta, ku teki gutaa nähdä tollanen huipputekele. Koko leffa oli silkkaa karkkia niin mielelle, öögille ku korvillekin. Kyseinen 70-luvulle sijoittuva agenttiraita on jo ensi näkemältä ihan kärjessä tän vuosituhannen parhaita leffoja rankatessa.

Kaikella mitä leffassa tapahtui ja mitä katsojalle välittyi oli tarkoitus. Jokainen yksityiskohta oli loppuunsa funtsittu, ja silti onnistuttiin välttämään kaikki tylsyyden tahi kliinisyyden vaanivat karikot. Elokuva seilas ihan omilla vesillään ja samalla palautti pullein purjein allekirjoittaneen uskon elokuvaan omana taidemuotonaan.  Pakko tsekata toi lähiaikoina uusiksi ja suosittelen tutustumista myös muillekin hyvien elokuvien ystäville!

Tuomas Vimma: Raksa

19 Maa

Lukaisin läpi vetelähelsinkiläisen elostelijan, Tuomas Vimman, viimeisimmän kyhäelmän, Raksa nimellä paiskatun fiktiivisen romaanin. Tai siis romaanin ja romaanin, mitään vahvaa evidenssiä en tuon lukukokemuksen aikana kirjallisuuteen viittaavasta toiminnasta bongannut, mut jotain ihan siedettäviäkin elementtejä olin havaitseninani. Etenkin himassani käynnissä oleva saunaremppa antoi sen verran kosketuspintaa tavaamistouhuun, et onnistuin selättämän ton opuksen parin illan mittaisella painimisella.

Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus, 2011)

Plussapojoja Tuomakselle (oik. Kusti Miettinen) kuitenkin siitä, et jäbä jaksaa näitä opuksia vääntää ja buli handu siit, et taso sentään nousee tekele tekeleeltä. Herran pari ekaa viritelmää olivat sen verran kuraa ja lukijaa kuvottavasti piinaavaa shaibaa, et niitä vasten tarkasteltuna ollaankin Raksassa jo ihan Nobel-tason taideteoksen äärellä.

Raksa kertoo hämmentävän yksitasoisesti ja kliinisen kronologisesti yhden parikymppisen jantterin kokemuksia remppabisneksen kiemuroissa. Sisältö on juuri sitä mitä damimpikin osaa ennakkoon odottaa eli huijareita, veronkiertoa, kusevia aikatauluja ja vittumaisia rakennustarkastajia tulee vastaan joka sivulla tasasena jööttinä. Sit rinnalla skidiä parisuhdedraamaa ja keitotusta. Näillä eväillä mennään kolmisen sataa sivua kohti loppukliimaksia, joka tussahtaa aika märällä ruudilla lukijan handuille. Jotenkin koko tarinassa oli kotimaisen TV-sarjakässärin maku ja sellaisena tää voiski toimia, jos megeen sais pari osaavaa näyttelijää.

Varsin tuhnu teos siis kyseessä, mut silti askel eteenpäin kohti sitä etäistä pistettä, kun Tuomas Vimma voi painattaa käyntsäriinsä tittelin: kirjailija. Ei vaadi ku snadisti lisää hikeä ja kunnianhimoa sekä helvetin hyvän kustannustoimittajan…

Toistaiseksi Vimman vahvinta aluetta tuntuu vielä olevan esimerkiksi City-lehdestä tutut nasevat rafla-arviot ja kolumnit.

Sahtia koneeseen

16 Maa

Edesmennyt bisseguru Michael Jackson tapas hehkuttaa härmäläistä alkuolutta eli sahtia aina tilaisuuden tullen. Hänen bissemarinoituja makunystyröitään tuo alkukantainen ööli hiveli siihen malliin, et taispa ukkeli rankata sen ihan kärkikymmenikköön maailman parhaita oluita listatessaan.

Ite en ole koskaan oikein päässyt sisälle ton Finnish Real Ale -nimen omaavan kuraveden hienouksiin, mut Michaelin innostamana olen kyllä koettanut antaa liemelle tsäänssin aina, ku sellaista on vastaan tullut. Mikään jokapäiväinen tai -paikkainen perusjuomahan toi sahti ei ole, sillä harvassa on stadissakin ne juottolat, jossa tota nokkansa eteen saa.

Kuplivaa sahtia (@ Weeruska)

Toissapäivänä hoilotti Weeruska naamakirjaviestissään vinkin, et sahti on otettu raflan juuri alkaneiden perinneruokaviikkojen (14.3.-9.4.2012) kunniaksi juomalistaa koristamaan. Eikä siin sit muu auttanu, ku välittömästi napata kolmosen spåra persiin alle ja karauttaa Alppilaan maistelumatkalle.

Weeruskan listalta löytyi yhtä sorttimenttia tuota jaloa, mutta pelottavan sameaa lientä eli lopullinen juomavalinta oli helppoa ja tilaus vilahti prosessiin alta nanosekunnin. EIkä aikaakaan ku tuopposet kolahtivat pöydän pintaan. Niititä sit porukalla haisteltiin ja maisteltiin turpa väristen. Kommenttilaariin ropisi klyyvariperäisiä mielleyhtymiä biojäteastiaan, banaaninkuoreen ja kotikaljaan. Sama meininki jatkui myös makunautintopuolella eli aika hedelmäisen makea ja raatia hämmentävä juoma oli kyseessä, jonka kaljaksi leveään makupalettiin mahtui paljon ikään kuin kotitekoisia vivahteita. Käsityönmaku oli vahvasti korkeaoktaanisessa sahdissa läsnä!

Vähähiilihappoinen ja tympeähkön hiivainen maku ei vieläkään tehnyt herrasmiehistelijästä todellista sahtisieppoa, mut kiva sitä oli pikkutuoppi (0,33l, 7,90€) naamaan raapaista jo pelkästään sivistysmielessä. Käykää stedaamassa!

%d bloggers like this: