Arkisto | huhtikuu, 2012

Juttutuvan härkäpurilainen – taagii settii!

29 Huh

Käytiin hiljattain rykäisemässä naamatauluun Rapa-Ripan kanssa sellaiset hampparit, et ei meinannu pötsi moista mättöä kestää. Pakko jopa myöntää, et loppu kisakunto kesken noissa lihapeijaisissa, vaik maku oli todellakin kohillaan…

Kyseessä oli Juttiksen lihapainotteiselle sesonkilistalle ilmestynyt härkähampurilainen, jota oli saatavilla kolmea eri kokoa. Tissiposkina otettiin pienin eli tasan 300 grammasella häränjauhelihapihvillä varustettu versio. Saatavilla oli sama sydeemi tuplana tai triplana(!), mut onneks tyydyttiin tohon skideimpään versioon. Siihen ku kuitenkin tuli viel väliin pekonit, majot ja muut sörsselit sekä kylkeen kasa ranuja niin johan sitä oli tossakin ammennettavaa.

Juttiksen jättiburgeri

Aivan pirun pähee makukokemus toi olikin, sillä eipä tosta enää burgeri voi paljon paremmaksi muuttua. Pihvi oli lihaisa ja mukavasti grillatun makuinen. Pekoni ja muut täytteet mehevöittivät kokonaisuutta just passelisti ja makunautinto ei tosiaan loppunut heti kesken. Aivan mahtava annos oli vielä bygattu näyttävästi puureunuksiselle valurautasysteemille ja päälle tökätty pihviveitsi miehekkäästi pydeen. Siis kunnon äijäruokaa, joka vastas komeasti parin kybän hintahuutoonsa.

En tiedä, onks kyseinen mättö yhä tarjolla Siltasaaren herkkukeitaassa, ku niiden nettisivuista ei ota erkkikään selvää. Kandee kuitenkin ravata tonteille tsekkaamaan tilanne. Ja muistakaa mennä appeelle sit maga tyhjänä, sillä tossa todellakin piisaa purtavaa kovempaankin hiukoon!

Mainokset

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

26 Huh

Tuomas Kyrö tunnetaan erinomaisen Mielensäpahoittaja-romaanin kirjoittajana ja nykyään vissiin myös TV-naurattajana. Itse olen diggaillut partanaaman kirjallisista skilsseistä myös kolumien välityksellä esimerkiksi Image-lehdessä ja Hesarissa. Nasevasti on Janakkalan ukkelilla sana hallussa ja aina meikäläisen ikäistä jantteria puhutteleva ja hauskuuttava tulokulma asioihin.

Hyvä ja puhutteleva on Kyrön näkemys maamme nykytilasta myös herran uusimmassa Kerjäläinen ja jänis -kirjassa. Tuossa opuksessa lahjakas kirjailija kuvaa osuvan tarkkasilmäisesti ja lämpimän näkemyksellisesti globalisaation, ihmiskaupan ja oikeistopopulismin laineiden iskeytymistä Suomen rannoille. Kuvaus on etenkin kirjan alkupuolella niin vakuuttavaa, että pisti tällaisen paatuneenkin paksunahan funtsimaan maailman tolaa sekä jamaa astetta empaattisemmalla vinkkelillä.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltanen, 2011)

Kerjäläinen ja jänis on eräänlainen manttelinperijä Arto Paasilinnan pääteokselle, 70-luvun puolivälin Jäniksen vuodelle. Kyrön kirja kumartaa tuohin suuntaan niin suurten puitteidensa kuin pienten yksityiskohtiensakin suhteen ja tunnustaa velkansa avoimesti. Välillä tuo kumartelu menee kuitenkin liiaksi nöyristelyksi ja Paasilinnan maneerien heikkouksienkin kopiontiin. Erityisesti Kerjäläinen ja jänis kärsii loppupuolella paasilinnamaisen paisuttelun mukanatuomasta epäuskottavuudesta juonenkehityksen tasolla. Ja tuo jopa ärsyttävän naivistisuuden sävyttämä epäuskottavuus taas kaivaa hiekkaa kaiken muun älyllisyyden alta niin, että teoksen alkupuolella koetut älylliset voimaannushetket menettävät tehonsa sekä tenhonsa.

Tuntuu että Kyrö on ryhtynyt tekemään vakavissaan uransa mestariteosta, mutta sitten on iskenyt rimakauhu kesken leikin, mikä on aiheuttanut alitajuisen lyödään läskiksi -mentaliteetin. Sääli sinänsä, sillä herran kirjalliset näytöt alkavat olla sitä luokkaa, että jossain vaiheessa tuolta suunnalta on lupa odottaa aivan huikeata settiä. Aikaa onneksi on, sillä Kyrö on vanhakantaisesta ja kansallisnostalgisesta mentaliteetistaan huolimatta vielä nuori mies, joka taatusti kypsyy vielä vuosikymmeniä aina vaan paremmaksi ja paremmaksi suomalaisuuden tulkiksi. Hyvää kannattaa odottaa.

Ron Zapaca Centenario (23 años) – ”liian hyvä” rommi

22 Huh

Nyt oli ilo maistaa niin hyvää rommia, et pisti jopa funtsimaan oliko toi jo liian nektaria. Kyseessä oli maailmanlaajuisesti hehkutettu tumma Zapaca, joka on niin överin pehmeää ja makeaa, et alko tällainen rautanieluinen karpaasi kaipaamaan kehiin hieman enemmän särmää.

Zapaca! (Huom. rottinkivyö putelin ympärillä. Nice touch!)

Zapacan pehmeys tulee hunajasta, jota on käytetty valmistusprosessissa ja se kyllä maistuu hieman simaisena makeutena. Jopa hieman paahteinen sokerisuus peittää täysin alkoholin maun ja voisin panna ison potin likoon siitä, et tää kelpaisi herkkähipiäisimmällekin kermaperseelle. Maun pumpulinen pehmeys taas tulee pitkästä kypsytyksestä ja jälkimaun vaniljan sekä siirapin häivähdykset tekevät tuliliemestä hieman tyttömäisen.

Hintava liemi on lillunut karibialaisissa (@Guatemala) tynnyreissä 6-23 vuotta ja paikallisen ilmankosteuden tietäen on enkelten osuus ollut varsin mittava. Tämä selittää enemmän kuin hyvin nektarin hinnan, joka on kova muihin rommeihin verrattuna, vaik aika pliisu onki vastaavantasoisten konujen tai viskien rinnalla. Mut kuten sanottu, tää on jo liian makoisa rommi meikäläisen makuun. Kovista Zapacaan kohdistuneista ennakko-odotuksista huolimatta allekirjoittanut liputtaa edelleen vahvasti Matusalemin puolesta!

Lounaskahvila Raiku – silkkaa hyvyyttä!

21 Huh

Nyt ku tuli smyygattua evakkobiksissä ihan Hakiksen torin kulmalla, niin oli mukavan iisi poiketa lounastamaan Raikuun. Ton oon jo aikaisemminkin todennu laatumestaksi ja viimeviikkoinen testikerta osoitti mielikuvan paikkansapitävyyden aukottomasti. Niinpä on aika skidisti sitä tääl blogissakin hehkuttaa.

Raiku (Hämeentie 1)

Harvassa on kantakaupungissa lounaspaikat, joissa saa aidosti niin hyvää kotiruokaa et tekis mutsinikin kateelliseksi. Raiku on ehdottomasti yksi niistä. Kyl taas veti naamarin kirkkaalle messingille, ku lappo lihapullia ja muusia ruokatorvesta ineen. Eikä pahemmin mukissut kettutyttökään, ku pupelsi punajuuri-juustosalaattiaan. Itse asiassa neitokainen hehkutti annostaan sen verran muikein sanankääntein ja ilmein, et sorruin sitä itsekin maistamaan. He-le-ve-tin hyvää oli sekin, pakko myöntää!

Daamin lounassalaatti (punajuurta, fetaa, sinihomejuustoa yms.)

En löydä edes kovalla pähkimisellä muuta negaa nillitettävää Raikun setistä, ku et mölä ja piimä olis hyvä saada pelkän vodan rinnalle juomapöytään. Muuten mennään ihan päräyttävän posilla linjalla kaikkien perusfundamenttien suhteen, ku mestan sijainti on objektiivisesti tsiigattuna täydellinen, tila viihtyisä, posse rennon oloista, palvelu aitoa ja mutkatonta, buffasafka messevää ja annokseen kuuluva kahvi laadukasta. Koko roska noin yhdeksän egen hintaan ja pirun hyvä mieli kaupanpäällisiksi eli annettakoon Raikulle herrasmiehistelijän ylin papukaijamerkki: täydet kymmenen silinterihattua!

Keisarin uuden vaatteet – herrasmiehistelijä Bonnierin lanseeraustilaisuudessa

20 Huh

Kävin eilen sellaisissa kinkereissä, et meni tasan vuorokausi siit toipumiseen. Oli nimittäin herrasmiehistelijäkin saanut kutsun Bonnierin salamyhkäiseen lanseeraustilaisuuteen. Ja kohteliaana miehenä hiippailin paikalle, ku kerran oli kutsuttukin… Fiilis oli ku fisulla kuivalla maalla, ku menin soolona tuonne kauniiden ja rohkeiden keskelle pörräämään. Mut kasvuhan tapahtuu epämukavuusalueella, joten kai tuolla sit kannatti näyttäytyä.

Lanseeraustilaisuus tapahtui aamutuimaan Kluuvin uudistetussa kaupakeskuksessa, jonka yläkertaan aamurähmät silmillä kapusin. Houkuttimena sivistymättömän aikaiseen liikkeellelähtöön toimi kutsussa luvattu Eat & Joy -marketin brekkari. Skidisti tuli huijattu fiilis puseroon, ku näki mitä toi käytännössä tarkoitti. Itse en laske aamupalaksi paria skidiä cocktail-palaa sihijuoman kera nautittuna. Luen tollasen timorätymäiseksi kiusaamiseksi, mut se ei langanlaihoja mallikissoja näyttänyt haittaavan. Hyvin muotikermalle putos skumppa aamutuimaan, kun ite siemailin kuusenkerkkäjuomaa ja kaipailin epätoivoisesti sumppia masiinaan.

Aamupala à la Eat & Joy

Siin sit jäykisteltiin ja kuunneltiin hetki Saimi Hoyerin ja Bonnierin toimarin, Marjaana Toimisen, hypetystä uudesta ja hienosta lehtikonseptista, josta pikapuoliin saisimme kuulla tarkemmin. Itsekkäästi elättelin pienessä mielessäni toiveita uudesta miehille suunnatusta life style -magazinesta, mut turhaahan se oli. Bonnierin väki oli käpyrauhanen punaisena brainstormannu uutta lehtikonseptia ja nyt tulivat sit isosti julkisuuteen megasupergigapäräyttävällä innovaatiolla: tehdään lehti parikymppisille muijille, jotka diggaa muodista ja shoppailusta. WTF, eiks toi oo niiiiin nähty konsepti!? No, Bonnierilla on ihan hyvät näytöt lehtikonseptien onnistuneesta jalkauttamisesta eli kai ne tonkin jo muissa pohjoismaissa tyypatun, Costume-nimellä paiskatun aviisin saa flygaamaan… Kuulluista juhlapuheista päätellen ko. läpyskä myy ku häkä ainakin Norskeissa ja Juutinmaalla. Aika epäreilua kuitenkin, ku miettii et kundeille ei ole oikein mitään järkevää lehteä tarjolla ja friiduille tuutataan aina vaan uutta vaihtoehtoa toisen perään. Luulis et mainosfyrkkakin alkais loppua, ku nollasummapeliä silläkin puolella skulataan.

Silmä- ja korvakarkkia à la Saara Aalto

Paikan lähes ainoana (heterona) karvanaamana olin hetken snadisti pettynyt koko showhun ja hypeen, mut balsamia märkiville haavoilleni oli onneks tarjolla. Sain näet fiilistellä tulevan TVOF-finalistin, Saara Aallon, upeasta laulannasta pariinkin kertaan lanseerausmeiningin väliohjelmana. Ja kyllä tuo kultakurkku tarjosi muillekin kuin pelkälle kuuloaistille hunajaa eli loppupeleissä ihan hyvillä fiilareilla dallasin Kluuvista pihalle. Siit olikin näppärä talsia vislaillen kohti Stockaa uutta The Northern Governors -lättyä noutamaan. Check it out!

DVD: Hurt Locker (2008)

18 Huh

Taas on herrasmiehellä ollut dieseliä koneessa ja viive tämänkin leffan tsiigaamisen suhteen alkoi venyä noloihin mittasuhteisiin. Siinä vaiheessa on syytä tosiaan mulkoilla itseään peilistä tavallistakin pidempään, ku on päättänyt aikoinaan mennä leffateatteriin katsomaan jotain mielenkiintoista rainaa, ja vuosien vierittyä havahtuukin väijymästä sitä ensikertaa kotitöllöstä vasta sitten, kun se on tullut eetteriin jo maksuttomiltakin suomalaisilta peruskanavilta.

Hurt Lockerin kanssa kävi just näin.  Vaan eipä se ole leffan vika, ja koska kyseessä on todellinen ajaton mestariteos, niin kyllähän se tollasen vuosikausien viiveenkin kestää. Ja hyvin, sanoisinpa jopa erinomaisesti leffa aikaa kestää. Toivoisinpa sitä katsottavan vielä tulevina vuosikymmeninä samalla tapaa, kuin jengi jaksaa pyörittää Kauriinmetsästäjiä, Platoonia, Full Metal Jacketia, Ilmestyskirja Nyttiä ja muita amerikkalaisperäisiä sotaelokuvien klasareita. Sillä ihan oman genrensä moderni klassikko Hurt Locker on, eikä se suotta Oscareitaan vuonna 2009 kuusin kappalein haalinut (mm. paras ohjaus, Kathryn Bigelow).

Tää leffa on jälleen kerran hyvä muistutus siitä, kuinka totaalisen hullua ja perustelematonta sodankäynti on. Koko touhu saadaan tässäkin realistisen oloisessa rainassa näyttämään järjettömältä meiningiltä, jossa kaikki ihmiset ja systeemit ovat totaalisen sekaisin. Nyt huseerataan Irakissa tiepommien ja molottavien siviilien keskellä, jossa kukaan ”vapauttajista” ei tiedä, miksi ja mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, et jollain olisi aavistuskaan siitä, miksi tänne persläpeen ollaan alunperin oikeasti edes tultu. Kaikesta sekavuudesta huolimatta sotilaat tottelevat vuosituhantisen perinteen mukaisesti käskyjä ja suorittavat annettuja tehtäviä kaiken shaiban keskellä hikoillen, kiroillen, kärsien, seoten ja kotiinpääsyä ventaten. Hurt Locker tuki hyvin viime vuonna lukemani David Finkelin kuvausta samasta hullusta sodasta ja pisti herrasmiehistelijän uudestaan pohtimaan kapitalismin häntä heiluttaa koiraa -keloja.

Tässä elokuvassa tuon ns. peruskauran lisäksi on nostettu vahvasti eteen koko touhun mieltä sekoittava ja etenkin joitan yksilöitä pelottavasti addiktoiva voima. Pääosassa oleva pomminpurkaja (loistava John Renner) on täysin toiminnan ja kuolemanpelon mukanaan tuomassa adrenaliinikoukussa, eikä osaa elämältään mitään muuta enää kaivatakaan. Mies kerjää kuolemaa kaikin mahdollisin tavoin ja elokuva kuvaa hienosti hänen vielä jollain tasolla normaalielämän puolella roikkuvan mielen ja sitten tuon synkemmän puolen taistelua. Ja saadaksesi selville voittajan tulee sinun katsoa leffa. Ja muista tsiigata se sitten hamaan loppuun asti!

Martta-ravintolan brunssi

14 Huh

Nyt on sit vakaa ja etenkin vanha Marttaliittokin lähtenyt brunssiaallolla surffailemaan… Liiton Martta-rafla Lapinlahdenkadulla aina jotenkin masentaa allekirjoittanutta sillä, et siellä ei oikein tunnu pokaa käyvän. Liian usein ohi dallatessa saa katsella tyhjää salia ja yksinäisiä pöytiä. Sinänsä outo yhtälö, ku mestan sijainti on ihan jepajepaa ja safkakin huomattavasti keskitasoa parempaa.

Ravintola Martan brunssi (Lapinlahdenkatu 3)

Nyt ei ollu kuitenkaan hiljaisuudesta tietoakaan, ku kassakone lauloi ilosanomaa lauantaisen brunssijonon madellessa kadulle asti. Hyvin riitti siis pokaa Martankin brunssille; ja miksei olisikaan, onhan toi syömisen ja notkumisen pyhä liitto nyt kuuminta hottia seminuorten stadilaisten keskuudessa. Riittää siitä kakusta iisisti Marttaliitollekin omaslaissinsa. Eikä asiaa estä sekään, et paikan kattaus on ihan kohillaan ja meininki muutenkin kliffaaa & gimistä.

Tupa oli siis ihan täynnä ja hymyssä suin jengi veti ruokaränniin herkkupöydän antimia. Sumppi oli tuoretta sekä maukasta ja kaikki mitä suuhuni pistin kaikin puolin laadukkaan makuista. Jo a la carte -puolelta entuudestaan tutut hyvät raaka-aineet olivat pääosassa brunssipöydässä ja koko hommassa oli positiivinen kutina. Kandee siis käydä tyyppaamassa!

Eikä tee pahaa muuten buukata pöytää ennakkoon. Sen ansiosta mekin sinne mahduttiin ineen ja näytti olevan lähes joka pöytä ennakkoon laputettu…

%d bloggers like this: