Arkisto | kesäkuu, 2012

Pispalan Pulterin päällikkötason purilainen

30 Kes

Tuli duunireissu Tampereelle ja ku siellä kerran pörräs niin pitihän sitä ottaa ilo irti kaupungin monipuolisesta ravintolatarjonnasta. Mansessa on viime vuosina noussu vahvasti gastropub-meininki ja sen annista pääsin viimeksi nauttimaan Tuulensuun herkkujen äärellä. Nyt oli hyvä sauma testata hieman rahvaanomaisempaa pubiruokaa, ku paikallisen isännän suosituksesta päädyttiin Pispalanharjun upeissa maisemissa ikuisuuden (since 1968) möllöttäneen Pulterin pöytään.

Posi ei tossa mestassa jäänyt pelkkään maiseman ihasteluun, sillä illaan päätähti eli murkinapuoli oli aivan päräyttävän hyvin potkivaa herkkumatskua. Tilasin näet lihapainotteiselta listalta chilipekoniburgerin ja todellakin oli aihetta läimiä itseäni selkään onnistuneen päätöksentekoprosessin johdosta. Purilainen oli silkkaa parhautta, eikä vastaavan tasoista äijäannosta ole tullut vastaan tän vuoden puolella ku Juttiksen vastaavaa burgeria skruudatessani.

Pispalan Pulteri (Pispalan valtatie 23, Tampere)

Annos oli just sopivan kotikutoisen näköinen ja esillepanossa oli taagia meininkiä puukotettuine chilipalkoineen ja tirisevine valurautapariloineen. Ja myös maku on kotikeittiön omainen sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä. Pihviä kyypparille hehkuttaessani kuulinkin, et muhkea jauhelihapihvi olikin itse köökin puolella rakkaudella väkerretty, eikä mitään kuppaista valmiskamitsua.

Pekonichiliburger-settini oli myös sen kokoinen, et ihan kaikkea en edes isossa nälässäni saanut skruudattua. Pötsin siis sai turvoksiin ja syötävää oli koko rahan edestä. Ja vaik skidisti oonkin nillittäjän maineessa, niin nyt ei löytynyt mitään valittamisen aihetta. Jopa sämpylä oli saatu paistettua makoisan makuiseksi ja kun ranskalaisetkin olivat kerrankin kunnolla tiristetty sekä maustettu, niin kiitettävän puolelle heilahti komeesti koko kokemus. Ainoo ongelma oli se, et tollasen tykityksen jäljiltä oli aika tappoa kruisailla takas stadiin, ku meinas uni tulla simmuun aika hevisti.

Mainokset

Hakiksen torin perinnebrunssi

27 Kes

Nostatin viime viikon kesävinkkipostauksessa Hakiksen torin kahvila-antimia. Siirryin juhannusaattona heti sanoista tekoihin ja kävin ammentamassa Kahvisiskojen legendaarisessa teltassa perusstadilaisen setin, jota voisi myös old school -brunssiks kutsua.

Kahvisiskot (Hakaniemen tori)

Ajaton kahden hengen kattaus koostui siskojen keittämästä riisipuurosta, jonka kylkeen vedin Eromangan kotileipomon lippulaivatuotteet eli perinteisten reseptien mukaan väkerretyt possumunkin & lihiksen. Koko kepeä komeus huuhdottiin alas kupposella kuumaa sumppia. Nälkä lähti pomminvarmasti ja makunautinto oli auringon alla nautiskeltuna puhdasta kymppiosastoa. Jopa lokit pysyivät loitolla!

Etenkin toi messevä lihis on ollut oleellinen osana ruokavaliotani jo 80-luvulta asti ja uskomattoman tasalaatuinen sekä aikaa kestävä herkku tuo onkin. Ihan jokapäiväistä hubaa toi ei kalorimääriensä vuoksi voi olla, mut ilmankin on vaikea elää. Tossa on sellainen tuote, et kilpailevat leipomot voisivat benchmarkata siitä standardinsa kohdilleen ja vetäytyä häpeissään tutkimaan omia heppoisia tuotteitansa koelabroihinsa. Tältä lihiksen kuuluu maistua.

Muutenkin koko Hakiksen torilla, tavallisen kansan parissa, nautittu setti on just sellaista tervetullutta pysyvyyttä, jota aina välillä näidenkin kulmien gentrifikaation keskellä kaipaa. Noita juttuja ei trendit ja suhdanteet heiluta. Kun on tarpeeksi hyvä niin ei ole tarvetta muuttua. Jatkakoon Kahvisiskot ja Eromanga omien juttujensa parissa jatkossakin uskollisena valitsemalleen tielle.

Jari Tervo: Layla – lukemisen arvoinen muistutus maailmamme sairaudesta

24 Kes

Sain viimein riipaistua maaliin asti Jari Tervon viime vuonna ulos pullauttaman Layla-romaanin. Oli skidejä ennakkoluuloja opusta kohtaan, sillä ajatus taas yhdestä muslimitytön surkeasta kohtalosta kirjan pääideana ei oikein tuntunut kiinnostavalta tai millään tavalla originellilta. Aiheesta kun on skrivailtu bestsellereitä ihan kylliksi niin meillä (esim. Anja Snellman: Parvekejumalat) kuin maailmallakin (esim. Khaled Hossein: Tuhat loistavaa aurinkoa). Muistoissani takoi myös pettymys Jarin edelliseen tekeleeseen (Koljatti, 2009).

Ilokseni hiffasin kuitenkin jo pari sivua tavattuani, et olipa junantuoma virtuoosi taas kerran keksinyt persoonallisen, sanoisinko tervomaisen tulokulman rankkaan aiheeseen. Olipa taas kirjailijan oma laadukas ääni kuultavissa läpi mielenkiintoisen ja ehdottomasti lukemisen arvoisen (taide)teoksen, joka paikkasi tyylikkäästi maestron edellisen tekeleen aiheuttaman mielipahan.

Mediassa on jo ihan kylliksi käyty läpi Laylan teemaa ja tarinaa, mut lisäänpä silti oman lusikkani tuohonkin, jo hieman jäähtyneeseen, soppaan. Kansien välissä siis vatvotaan kurdisuvun hampaisiin joutuneen teinitytön saagaa. Tarina vie kunniamurhan sairaalta kouralta selvinneen tytöm ihmiskaupan aallokkoon, joka paiskaa reppanan Suomen karuille rannoille. Härmässä kielitaidoton ja puolustuskyvytön giltsi joutuu rikollisten alkuperäisasukkien ja turkkilaisten kebabinpyörittäjien karvaisiin kouriin ja sitä kautta Krunikalaisen bordellin panopuuksi.

Aika tyly stoori on siis taas kerran aiheesta väännetty, mut just sopivan kepeästi riipustettu. Ihan kuvotuksen tunteita ei siis tarvinnut lukiessaan kokea. Tervo osaa tällaisen tyylilajin virtuoosimaisesti, ja juuri tuollaisen käsittelyn ansiosta Layla ansaitsee paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, aivan siitä eturivin kieppeiltä.

Kandee siis tavata läpi, vaikka jo pelkästään Jari Tervon kirjallisen taidokkuuden ansiosta. Tai sit muistutuksena siitä, kuinka uskovaisten (ja muiden mielenvikaisten) asettamien sairaiden arvomaailmojen keskellä elämme.

”Jumala ei tehnyt ihmistä omaksi kuvakseen. Vanhat miehet tekivät Jumalan omaksi kuvakseen.” Jari Tervo, Layla (2011)

Herrasmiehistelijän kesävinkit

21 Kes

Nyt ku juhannus puskee homona niskaan ja kesän pitäisi olla parhaassa vauhdissa, niin on aika laittaa tiskiin herrasmiehistelijän perinteiset kesävinkit.

Koska olosuhteiden pakosta mennään maskuliinisella putkiaivotatsilla, niin vinkit tulevat miehekkäästi top10-muodossa. Olkaa hyvät:

  1. Torikahvit Hakaniemen torin telttakahvilassa on ehdoton ohjelmanumero kaupunkilaisen pörrääjän kesässä. Kermapeput sipsutelkoon Töölöntorilla ja turistit Kauppatorilla, mut aito stadilainen vetää kesäborkat huiviin Hakiksen torilla alkuperäisasukkien ja laitapuolen dallaajien parissa. Ja jos hiukoo niin kylkeen on passelia nauttia Eromangan jytkylihis. Ei oo duuniin lomilta palaamista, jos tän kesäkuvion jättää väliin!
  2. Hieman vähemmän urbaania settiä edustaa herrasmiehistelijän melontavinkki. Suomi on tän sinisen marmoriboltsin tapaan niin täynnä vesielementtiä, et jos tosta hookaksoosta ei ota kesäkeleillä iloa irti vaik iisisti meloen niin ei hyvin mee. Homman voi hoitaa stadissa esimerkiski vuokraamalla kajakin Taivallahdesta ja skidisti sit livutella Seurasaaren ja Larun rantavesillä. Tosimeloja kyl suuntaa sisävesille, kuten vaik Koloveden kansallispuiston kirkkaille vesille tai sit Lapin koskiin. Been there, done that!
  3. Cityelämän sykkivässä ytimessä ollaan, ku painetaan lenkkiä Töölönlahden maisemissa. Parhaimmillaan toi pääkaupungin keidas on aamutuimaan, jolloin saa rauhassa keskittyä hiekan rahinaan lenkkareiden alla ja lintujen tsungaamiseen. Hikisessio on hyvä hoitaa esimerkiksi lauantaiaamuna, jolloin voi koko rauhaisan ja semiprivaatin session kruunata Linunlaulun näköalakahvilassa mehulla & tuoreella pullalla (aukeaa klo 9.00). Toimii!
  4. Jos alkaa strada polttaa klabbeja, niin kesähelteellä on kliffaa punkeä jäähylle Tennarin tai Kinopalatsin hyvin ilmastoituihin saleihin. Spontaanisti valittu leffanautinto on usein varsin positiivinen ja ainakin punanahkaa viilentävä kokemus.
  5. Ex tempore -kännäys kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen kesään ja paras sekä sesonginmukaisin tapa on hoitaa se terdellä. Ton osaston mestoista voin varauksetta (stadipainotteisest) suositella vaik Kaisaniemen olutpuutarhaa tai sit Pirittan veden ääressä notkuvaa laatuterassia.
  6. Jos kesä menee ilman piknikkiä niin voit olla varma, et daamisi on naama rutulla koko syksyn. Pakkaa siis rottinkikoriin hyvin jäähdytetty skumppaleka, kotimaisia mansikoita ja paljon muuta mättöä ja levitä viltti johonkin kaupungin moninaisista puistoista. Näillä kulmilla vahva suositus Karhupuiston, Alppipuiston tai ytimen Espan vehreille nurmille. Ottakaa siis kaupunki haltuun.
  7. Ettei menis liian citylaiffiksi niin ei oo kesä mistään kotoisin, ellei ainakin kerran käy omalla tai frendien mökillä lämmittämässä saunaa, chillaamassa laiturinnokassa hyvän kirjan kanssa tai muuten vaan hyttysten skruudattavana. Kyllä paluu luontoon ja pukeutumiskoodin rikkominen vaimonhakkaajapaitoineen sekä virttyneine verkkareineen takaa sen, et jaksaa taa seuraavan talven hipsteröidä…
  8. Jäätelö kuuluu elimellisenä osana suomalaiseen kulttuuriin ja kesällä tuon harrastuksen jaloin muoto on se, et marssii kaivarin rantsuun ja vetää huiviin tötterökaupalla (yks boltsi vastaa montaa peruskiskan palloa) Helsingin jäätelötehtaan herkkua. Samalla voi tsekkailla ökyosaston luksusjahteja ja kireäkroppaista Etelä-Helsingin lenkkikansaa.
  9. Kallio alkaa olla jo sen verran hehkutettua hoodia, et sitä ei tarttis tässä blogissa enää nostattaa. Mut ei vaan mahda mitään sille, et oma sydän tolle kaupunginosalle pomppailee siihen malliin, et se on viel tällekin listalle kertaalleen nostettava. Perinteistä meininkiä voi vielä aistia vaikka vetämällä kerran kesässä perinteisen Kalliokierroksen. Ottakaa vai tavoitteeks siirtyä Hakiksen metroasemalta Sörkan steissille vapaasti valitsemaanne reittiä siten, et jokaisessa vastaantulevassa juottolassa huidotte huiviin ainakin yhden annoksen alkoholia, tuota  suomalaisten lempijuomaa. Onnea matkaan.
  10. Rakastakaa toisianne. Tää vinkki on kaikkein tärkein eli jos kaikki aikaisempi osasto jää tekemättä niin ottakaa edes tää haltuun. Kesä, rakkaus ja reggae on sellainen kombo, et ilman sitä ei oo saumaa selvitä tulevasta talvesta…

The Hunger Games – vesitetty verileikki

20 Kes

Sen verran yks päivä arska porotti ja kesäkatu poltti klabbien alla, et katoin parhaaksi livahtaa leffateatterin uumeniin chillaamaan. Aika epämääräiseltä fiilispohjalta päädyin slumppaamaan piletin The Hunger Games -nimiseen filkkaan, joka oli mennyt skidisti ohi tullessaan keväällä ohjelmistoon. Jotain ujoa hypeä ja sukseeta muistan ohimennen männäviikkoina todistaneeni ton osalta, mut mitään sellaista ei ollu kyl havaittavissa valitsemani päivänäytöksen perusteella. Snadisti jopa hälytyskellot kilkattivat nupissani, kun huomasin istuvani lähes tyhjässä teatterissa seuranani ainoastaan muutama teinifriidu.

The Hunger Games & Jennifer Lawrence

Onneksi kyseessä ei ollut ihan Twilight-saagan tyylinen siiderisiirappi vaan riman heiluen ylittävä ja siksi katselukelpoinen viritelmä. Etenkin johonkin menestyskirjaan pohjautuva stoori oli ihan mukiinmenevää scifimaustettua toimintadraamaa yhteiskuntakritiikin himmein sävyin koristemaalattuna. Terävin piikki Gary Rossin ohjaamassa filmissä kohdistui tositeevee-meininkiin ja suuren massan sairaaseen sirkushuvien haluun. Elokuva kuvasi näet tarinaa siitä, mitä tapahtuu kun parikymmentä lottoarvonnalla pakkovalittua nuorta suljetaan keinotekoiseen miljööseen, josta vain viimeisenä elossa oleva pääsee pois. Valitettavasti ton karun meiningin vesitti siihen mukaan ympätty rakkaustarinan tapainen sivujuonne ja yleisestikin liian lälly tatsi.

Mut etenkin pätkän alku oli ihan mielenkiintoista tsiigattavaa ja tehokeinona käytetty värisävyjen filtteröinti toimi hyvin, kun kuvattiin modernia reservaattielämää nälkäänäkevine ihmisineen ja lentävillä sotalaivoilla hallitsevine julmine vartijoineen. Sit ku siirryttiin pois tuolta ankeudesta ja laitettiin kaikki värit loistamaan niin meininki putosi tusinaviihteen tasolle. Eikä sitä pelastanut  edes Winter’s Bone -leffassa loistanut Jennifer Lawrence. Böönan yksi-ilmeinen synkistely ei oikein istunut tähän systeemiin yhtä tehokaasti, vaik roolisuoritus tän leffan parasta antia olikin. Ja hattua vois samaan syssyyn nostaa myös Woody Harrelsonille ihan (kirjaimellisesti!) mukiinmenevästä sivuroolista.

The Hunger Games hukkasi mahdollisuutensa johonkin taagiin menemällä liian lällyksi ja viihteelliseksi ekan kolmanneksen jälkeen. Mielenkiintoinen asetelma jäi hyödyntämättä, kun ei ollut boollsseja ottaa iloa irti julmasta kirmailusta. Jotenkin raaka henkiinjäämiskamppailu saatiin näyttämään nahistelulta ja kivalta metsäretkeltä marjanpoimintakohtauksineen. Veri lensi, mutta kipua ei tuntunut.

Kaikesta huolimatta ihan parin tunnin pojottamisen arvoinen kesäleffa. Täytyy vaan toivoa, et joku Gary Rossia rohkeampi ohjaaja joskus tarttuu samaan tarinaan ja tekee siitä kunnon tykkipätkän. Jään venaamaan sitä.

Kokomon brunssi

17 Kes

Käytiin skidisti typistetyllä vakioporukallamme kiskaisemassa Kokomon brunssit huiviin pari viikonloppua sitten. Kyseessä oli lakkiaislauantain jälkeinen pyhäaamu ja mesta oli ainakin ekan kattauksen (klo 11.00) osalta hämmentävän tyhjä. Rafla oli kyl salihenkilökunnan pikahaastattelun perusteella ennakkoon buukattu täyteen, mut krapulainen juhlaväki ei vaan vaivautunut paikalle. Sikapossut!

Kokomon brunssi (Uudenmaankatu 16)

No, kivahan se oli apetta ammentaa, ku kerranki sai puskettua mättöä lautaselle ilman jonottamisen tuskaa. Tollanenhan on varsin harvinainen ilmiö pääkaupungissamme, jossa brunssibuumi lyö näinä aikoina överiyyberisti yli äyräiden…  Ja hyvää mättöä toi Kokomon 16 erkin setitys olikin! Trooppisella ilmeellä silattu interiööri, josta oli osattu tuoda skidiä eksotiikkaa myös murkinapuolelle puhutteli allekirjoittanutta pienestä turistimeiningistä huolimatta. Tarjonta poikkesi just sopivasti siit tyypillisestä stadibrunssien peruskaurasta ja sehän wörkkii aina. Lisäk erityismaininta parille testaamallemme makoisalle smoothielle ja kotitekoisen makuiselle salaattipöydän tarjonnalle, jossa oli viel sekä raikkaan et muutenkin suunmukaisen makuista avokadotahnaa kruunaamassa tarjontaa. Myös leipäpaletti oli keskivertoa parempaa.

Tarjonta oli itseasiassa just niin monipuolinen, et meidänkin pöytäseurueessa joka iikka sai väsättyä mieleisensä kombon. Ihan kaikkea ei onnistunut edes tällainen mättökone maistamaan, mut mitään ihan yltiöpäistäkään skaalan revittelyä ei ollut menussa harrastettu. Brunssillahan kuuluu olla taagi aj buli tarjonta, mut pakostakin laatu kärsii, jos pyritään hulluna tarjoamaan kaikille kaikkea -tyylistä kattausta. Nyt oli just passelisti sydeemeitä framilla.

Hyvät oli siis antimet Kokomossa ton yhden stedausvisiitin perusteella. Ja kun alku kulinaariselle suhteellemme oli näinkin lupaava, niin eiköhän tonne Uudenmaankadun keitaaseen tule toistekin hilauduttua. Sijaintihan on se jo Bellyn sekä niin monen muun entisen raflan tutuksi tekemä. Toivottavasti Kokomo pärjää tuossa osoitteessa edeltäjiänsä pidempään!

Maritta Lintunen: Sydänraja

13 Kes

Kustannusbisnes on aika rajua liiketoimintaa tässäkin maassa. Lukemattomat wannabe-skrivaajat pommittavat niin isoja kuin pienempiä kustantamoita omilla virityksillään. Tuosta massasta vain harvat läpäisevät kriittisen seulan ja päätyy julkaisuksi kirjakauppojen hyllyille. Ja noista sitten vain muutama myy sen verran hyvin, et isot kustantamot pysyvät pydessä.

Nuo tosiasiat mielessä on aivan perkeleellisen vaikea snaijata, miksi tämä Maritta Lintusen Sydänraja-räpellys on päätynyt WSOY:n kustantamaksi. Ja meitsi sen vielä luki kannesta kanteen! Eipä olis kandennu, sillä nyt on käsillä todellisen amatöörimäinen tekele, jonka ei olisi missään nimessä pitänyt päätyä julkaistavaksi. Koko räpellys oli sitä luokkaa, et kuka tahansa etupenkin lukiofriidu pystyis skidillä sparrauksella saman tasoiseen ilmaisuun.

Maritta Lintunen: Sydänraja (WSOY, 2012)

Kirjan puolustukseksi on kyl sanottava, et aihealue ja pari ekaa sivua olivat ihan mielenkiintoisia. Oli lupauksia uudesta näkökulmasta paljon kaluttuun jatkosota- ja evakkoaihepiiriin, kiihkoisänmaallisuussydeemeitä ja muuta lupaavalla oraalla olevaa meininkiä. Niiden voimalla minä sitten pahaa aavistamatta ja hymyssä suin savottaan ryhdyin. Hymy vaan muuttui varsin vikkelästi tyrmistyneeksi hämmästelyksi ja kiukkuiseksi puhinaksi. Loppuun päästyäni epäilin omaa arvostelukykyäni ja ilman saatesanoja lykkäsin opuksen omalle puolisolleni luettavaksi. Sieltä kun sitten alkoi kuulua katkeraa tilitystä huijatuksi tulemisen tematiikalla niin usko oman lukukokemukseni tunnetilaan palasi. Paska on paskaa, ei se analysoimalla muuksi muutu.

Herätys WSOY siel Bulevardin kivilinnassa! Jos tollasta shaibaa kustannatte niin mullakin vois olla pari kässäriä pöytälaatikossa. Kiinnostaako?

%d bloggers like this: