Arkisto | elokuu, 2012

Kevennetty Kallio-kierros

31 Elo

Vedettiin eilen elämäni naisen kanssa perinteille pyllistävä rundi kotikulmien kuppiloissa eli onnistuimme tekemään oman näköisen versiomme pahamaineisesta Kallio-kierros -klassikosta. Ei siis perseitä olalle ja rähinää Harrin nakin kulmilla vaan utelias ja skandinaavisen minimalistinen tutustumisretki sellaisiin lähikulmien kuppiloihin, joissa ei olla ennen käyty. Väliin jätettiin suosiolla myös kaikki karvaisten kantapeikkojen ja venkuloiden pesät. Pääpaino oli kepeällä kotiseutumeiningillä ja pikkupurtavan sekä hyvän pössiksen metsästyksellä.

Pikkurundi hoidettiin seuraavalla kaavalla:

Pizzaa vedettiin lärviin Flemarin Salpimientassa (A). Hyvää oli ja meizinkiä nostatti taustalla soinut jazz sekä naapuripöydän pipopäiden paukuttama Kimble. Plussaa myös hyvästä juomasortimentista. SIsustusta voisivat viel hetken funtsia, mut eipä se näillä hoodeilla ole niin tarkkaa…

Seuraavaksi napattiin Pussikaljaromaani-hengessä bisset Franzeninkadun Siwasta ja kivuttiin Torkkelinmäelle (B) särpimään juomaa upeassa puistomiljöössä. Nautintoa lisäsi paikalle kertynyt, tyylikkään näköinen ja hyväkäytöksinen nuoriso. Ekä auringonpaistekaan pahaa tehnyt.

Torkkelinmäeltä laskeuduttiin rahvaan pariin ja poikettiin Hämeentien Mucavassa (C) nappaamassa pienet terävät. Vaik paikassa pitäis vissiin kiskoo skumppaa napaan, niin alle vedetyt pizzat ja kebabit vaativat skidejä näkäräisiä. Niinpä päädyimmekin out of the box -pohjalta raapimaan naamariin Jekkua ja Jallua pakastinkylmistä ja kauniisti huurtuneista shottilaseista. Nasta ja staili mesta tuo MuCava, jonka pojoja kuitenkin ujosti pudottaa seinälle naulattu HIFK-paita, jossa Räikkösen nimi selässä. Mitä toi tekee keskivertoa trendikkäämmän kuoharibaarin seinällä?

Sit olikin jo aika nousta Karhupuiston kulmille ja ankaraa kipuamista helpotettiin huilimalla hetki 5th Streetissä (D). Mestahan on yllättäen Viidennen linjan yläpäässä, siin pornokaupan ja skidiäkin skidimmän thaikkuraflan kyljessä. 5th Streetissä ylimukava kyypparidaami tarjos laadukasta olutta ja sidukkaa. Noita janojuomia nautittiin musavisaa pelaten. Oli muuten perkeleellisen vaikeat kyssärit, jotka meinas hetkellisesti tuhota triviatiedon mestaroinnin ympärille rakennetun besserwisseridentiteettini.

Lopuksi teki mieli vaihtaa hetkeks rokkivaihde silmään ja sen tunteen siivittämnä poikettiin kruunaamaan ilta entisen kotistradan eli Porthaninkadun Majava-baarissa (E). Ujosti fiilis lässähti tuolla hikisessä pitkätukkabaarissa, ku eteen lyötiin uunilämmintä punaviiniä. Plussaa kuitenkin kalliista, mut hyvällä sisällöllä ladatusta jukeboxista. Ja lisäbonarit henkilökunnan muikkarilapusta, jossa kiellettiin Popedan, Kotiteollisuuden sekä Bon Jovin liikasoitto. Kohtuus kaikessa!

Ja kohtuuden nimissä ku rundattiin ni sit olikin hyvä dallata tuolta Majavasta kotipahnoille köllimään. Ja kyl oli aamulla nasta nousta pydeen, ku ei polla jomottanu tai mikään muukaan darraoire vaivannut. Näin meillä.

Figaro – Jyväskylän helmi

26 Elo

Kesälomareissun ehtoopuolella bilika päätyi viemään satunnaisen matkailijan Keski-Suomen Ateenaan eli Jyväskylään. Tuolla kirjakielemme kehdossa oli ihmislapsen ihan jees viettää lomapäivä järvimaisemista ja paikallisesta ravintolatarjonnan helmestä nauttien.

Pikkulinnut olivat suuressa viisaudessaan vinkanneet, et kaupungissa on pari ihan visiitin arvoista ruokapaikkaa. Toinen niist oli Figaro ja toinen Hotelli Yöpuun yhteydessä operoiva Pöllöwaari. Molempia ei yhden illan aikana pystynyt tälläkään pötsillä makustelemaan, joten valitsimme noista ton ekan. Hyvä valinta olikin. Mestassa oli kaks puolta ja kyseisen illan leppoisan relaan fiilikseen passas ku nyrkki oogaan loungemainen Winebistro.

Vedin tuolla rennontyylikkäässä mestassa Vorschmackia naamaan. Perinteinen, Marskinkin makunystyröitä myötäillyt annos oli hemmetin kauniisti duunattu ja maku oli sen verran kohillaan, et oli pakko himassa yrittää kopioida toi nautinto. Hyväähän siit tuli kotiköökissäkin, mut ei se kokonaisuudessa ihan tolle Figaron gourmet-viritykselle pärjännyt.

Figaron yltiömaukas Vorschmack ja suodattamaton vehnäolut

Pöydän vastakkaisella puolella hymistiin tyytyväisenä rehuannoksen ääressä. Neiti pupelsi nassuunsa mansikoilla ryyditetyn vuohenjuustosalaatin, jonka ulkonäkö oli kuin paremman tason keittokirjasta. Suullisten kommenttien perusteella maku vastasi upeaa ulkonäköä ja sen mitä itse osingoille pääsin niin eipä tuosta puhtaasti kasvispohjainen salaatti paljoa paremmaksi muuttu.

Figaron mansikkainen vuohenjuustosalaatti

Perinteikkään ja raskaahkon lammasannokseni päälle ku vedin viel paremman puolikkaan kans puokkiin Rocky Road -jälkkärin niin kyl oli taas kokonainen olo. En ole mikään sokerileipureiden ja kylmäkköjen ammattikuntien suurin tukija, mut nyt toi makea hybridiannos teki gutaa. Skidisti ennakkoon jo ällötti suklaan, vaahtokarkkien, pähkinöiden ja kirsikoiden pyhä liitto, mut hyvin se maaruun uppos. Eipä jäänyt muruakaan lautaselle pyörimään.

Figaron Rocky Road -jälkiruoka

Figaron kokonaisvaltaista hienoutta alleviivas viel komeasti erittäin ammattitaitoinen ja ystävällinen serviisi. Oli kyl salihenkilökunnalla niin hyvä tatsi duuninsa, et oli oikein ilo seurata.

P.S. Yöpyminen Rantasipin kylpylähotlassa osoitautuyi hyväksi valinnaksi. Mestan lukuisat saunat lämmitti tällaisen löylyfriikin mieltä, eikä aamu-uinti kauniilla maisemalla varustetussa panoraama-altaassakaan pahaa tehnyt.

Katja Kettu: Surujenkerääjä (WSOY)

23 Elo

Oli aika päräyttävä ja monin tavoin vaikuttava kokemus lukaista viime vuonna Katja Ketun mestarillinen Kätilö-romaani (WSOY, 2011). Sen innostamana kahmin hikisiin kouriini kirjailijattaren aikaisemman teoksen, Surunjenkerääjän (WSOY, 2005). Sen läpi kahlattuani on pakko todeta, et komeasti oli kettutyttö kehittynyt taiteellisilta kyvyiltään reilun viiden vuoden aikana.

Surujenkerääjä oli aika luonnosmainen ja etäännyttävä kirja. Kyllähän siin samat visvaiset elementit oli ku Kätilössäkin eli pillua, eritettä, surua, pedofiliaa, mielenvikaisuutta ja muuta pohjoista sekoilua riitti joka sivulle. Nyt oli vaan kehystarina, kielen nyanssit ja koko konteksti sen verran vaatimattomampaa settiä, ettei kovin häävi kokonaisuus ollu kyseessä ja lukunautinto jäi varsin laihaksi. Jos Kätilö oli kypsän taiteilijan aikaansaannos, niin tää nyt lukemani tekele oli tasoltaan kovasti yrittävän amatöörin virityksiä…

Surujenkerääjä saattaa puhutella mielenterveytensä ja identiteettinsä angstisten umpisolmujen kanssa painivaa teinityttöä, mut tällaista tasapainoista ja elämän kanssa harmoniassa elävää herrasmiehistelijää toi ei koskettanut millään tasolla. Ainoot kiksit sain parista mehukkaasta kielikuvasta, mut ei sillä vielä kuuhun mennä. Ei edes Keravalla.

The Dark Knight Rises – Batman-trilogian heikoin lenkki

11 Elo

Mitähän uusimmasta lepakkomiessaagan jaksosta nyt oikein virkkais. Valju ja pettymyt olo jäi rotsiin tosta kinosessiosta, mut pelkän nillittämispostauksen skrivaaminen ei paljoo motivois…

Trilogian päättänyt parituntinen The Dark Knight Rises -episodi oli näet varsin sekavaa muksintaa ja koheltamista sekä selvästi Christopher Nolanin ohjaaman ja Christian Balen tähdittämän leffakolmikon surkein esitys. Eka (Begins, 2005) viel meni kirkkaasti plussalla ja tokassakin (The Dark Knight, 2008) oli, lähinnä Heath Ledgerin ansiosta, hetkensä. Valitettavasti tähän, toivon mukaan viimeiseen nahkasiipifilmatisointiin, oli kirstun pohjalle jäänyt aika vähän mmennettavaa.

The Dark Knight Rises (pahiksena Tom Hardy)

No, oli tässäkin sen verran posia, et poukkoilevan juonen aiheuttamia haavaumia balsamoi Anne Hathawayn esittämä nahka-asuinen sankarivoro. Kissanainenhan siinä oli kyseessä kaikkein kuumimmillaan, vaik sillä nimellä tota hottismisua ei kutsuttukaan. Samoin Robin ilmestyi kehiin, vaik sitä ei ihan hulluna alleviivattukaan. Ja britti Michael Caine tietenkin vilautti närhen munia nuoremmille näyttelijäkollegoilleen hovimestari Albertin roolissa. Sen sijaan huippustarat ja allekirjoittaneen ikisuosikit, Gary Oldman ja Morgan Freeman, kyl hukkasivat jäävuoren kokoista talenttiaan oikein urakalla kököissä, paperinohuissa rooleissaan.

Mr. Nolan on edelleenkin kirjoissani ihan mestaritason elokuvatirehtööri, mut seuraavaksi vois herra taas palata Inceptionin ja The Prestigen tapaisten laatuviihdepläjäyksien pariin ja lopettaa Batmanin kaltaisten, loppuun tiristettyjen rahakoneiden kanssa puljaamisen. MOT.

Diplomático Reserva Exclusiva – maailman paras rommi?

6 Elo

Kapteeni suoritti radikaalin ammatinvaihdon ja vetäytyi uusien haasteiden pariin Kainuun synkkiin korpimetsiin. Eihän siellä erkkikään viihdy ilman kunnon viihdykkeitä, joten ukkeli tilas pimenevien iltojen ratoksi lastin jaloja juomia. Herrasmiehistelijä poikkesi kapun kapyysissa pienellä visiitillä ja samalla narautettiin juhlan kunniaksi auki tolkuttoman laadukas rommilekkeri. Kyseinen liemi oli sen verran päräyttävä kokemus, et veti allekirjoittaneen sanavaraston superlatiivit limiiteille siihen malliin, et meinas kieli kangistua kitalakeen.

Ron Diplomatico Reserva Exclusiva (12 yo)

Kyseinen tajunnanräjäyttäjä oli Ron Diplomático Reserva Exclusiva. Toi rommi oli kutakuinkin parasta tislattua väkijuomaa, mitä ikuna oon kurkkuuni kumonnut. Maku oli niin harmoninen ja rikas, et tällainen paatunut viskisieppokin oli pakotettu miettimään lajinvaihtoa ihan vakavissaan. Aikoinaan kun rommiuran räkäisellä Suomi-Balticilla aloitin niin enpä uskonut, et näin pitkälle noilta pontikkahöyryisiltä alkulähteiltä päätyisin!

Suklaan, paahdetun sokerin ja hunajan kaltaiset makunyanssit räjähtivät suussa sellaiseen hoosiannanhoilaamiseen, etten ole vastaavaa kokenut. Kaikesta tuosta makean makupaletin elementeistä huolimatta rommissa oli myös miehekästä puraisua eli ihan sellainen pehmoinen, esimerkiksi Zapacan tapainen, giltsirommikaan ei ollut kyseessä. Ja pyöreyttä sekä täyteläisyyttäkin piisasi enemmän kuin kylliksi. Makukokemus oli aika lähellä suosikkini, Matusalemin, luokkaa. Nyt jos kysyttäis niin sanoisinpa jopa, et mentiin ton ikiaikaisen feivöritin ohi eli Diplomático taitaa olla maailman paras rommi. Okei, jokunen viel stedaamatta, mut aika huipulla nyt pörrätään!

Tässä on nyt sellainen rommi venetsualaisten pannuista, et sitä kelpaa siemailla vaikka kuinka hienoissa kinkereissä. Eikä kenellekään täysjärkiselle tule taatusti mieleen sotkea tähän mitään kolaa sekaan! Kyseessä on täydellisen tyylipuhdas sippailujuoma, joka ei blandiksia tai edes jäitä kaipaa. Nautitaan siis sellaisenaan ja annetaan nirvanan nautintovaipan laskeutua lämpimän pehmeästi onnellisen siemailijan olkapäille.

Seuraavaksi metsästys käyntiin Ron de Jeremy -rommin haalimiseksi testipenkkiin…

Ice Age 4 – pissaa ja piirrettyjä

2 Elo

Tulin ampuneeksi itseäni harvinaisen isolla kaliiberilla jalkaan. Tein näet sellaisen aloittelijan mokan, et ei oo tosi! Kävin nimittäin tsiigaamassa uusimman Ice Age 4:n alkuillan näytöksessä ja suomenkielisellä dubbauksella varustettuna. Käytännössähän toi meinas sitä, et teatteri oli täynnä kiljuvia ja vinkuvia kakaroita, joiden uusavuttomat vanhemmat eivät saaneet minkäänlaista rotia kupeittensa hedelmien olemiseen.

Ice Age 4 (myös 3D:nä)

Alkupätkänä näytettiin lyhyt Simpsons-filmatisointi, jonka jo pyöriessä hiffasin mokani kolossaaliset mittasuhteet. Yritä siinä nyt sit nauttia animoidusta taiteesta, ku vieressä Sulo-Petteri kitisi pissahätäänsä ja siskonsa kiljuu ääni falsetissa ja naama sinisenä lisää namia kitusiinsa. Ihan hyvä toi Maggien päiväkotivisiittiin sijoittunut lyhäri taisi olla, vaik ehkä skidisti liian kiltti ja pliisu. Simpsonithan ovat aina parhaimmillaan, kun anarkiavaihde on saatu silmään.

Itse pääleffasta en osaa oikein muuta sanoa, ku et taso näytti säilyneen, vaik mammutin ja kumppaneiden hauska seikkailusaaga taapersi jo neljännessä osassaan. Pari hyvää vitsiä nauratti aikuisempaakin osaa yleisöä ja tasaisena virtana vyörytetty meno sekä meininki takas pikkuväelle nautinnollisen leffakokemuksen. Itse en nauttimisen tasolle oikein päässyt, ku jouduin kärsimään suomalaisen kotikasvatusregression karvaita hedelmiä. Ihmettelen vaan, et eikö skidien kasvatukseen kuulu elokuvakäyttäytymisen alkeet? Etenkin, ku niit leffaan raahataan… Osassa perheissä natiaiset olivat ottaneet etiketin haltuun, mut se äänekäs vähemmistö oli kyl ihan huostaanoton tarpeessa.

Olipa opettavainen kokemus monessakin mielessä!

%d bloggers like this: