Archive | lokakuu, 2012

Caol Ila 12yo – savuinen ikisuosikki

30 Lok

Ekan kerran ku nuorena kloppina pääs mukaan isojen äijien viskitastingiin, ni oli kyl poju huuli pyöreenä. Viskilekaa oli ladottu sen verran pitkään jonoon pöydän reunalle, et oli skidisti vaikeuksia hillitä itseään. Sain kuitenkin kropan ja mielen ruotuun ja ilta päätyi paremmin, ku olis voinu kuvitella. Illasta on edelleen paljon kauniita muistikuvia ja yhä pystyn palauttelemaan aktiiseen otsalohkooni ton setityksen henkilökohtaisen winnerini.

Pitkän ja hartaan maistelun voittaja oli silloin Caol Ila 12 yo. Vielä tänäkin päivänä tuo liemi on yksi suosikeistani ja viikonloppuna kun sitä pitkästä aikaa tantradokailin niin kyllä veti suun muikeaksi. Tuo savuinen, mutta pehmeä laatuviski Islayn saarelta tulee satavarmasti pysyttelemään omalla Top10-listallani hamaan tappiin. Niin messevää lientä on skotlantilaisen saaren ammattimiehet osanneet tislailla, et paha tätä on mistään dissata. Kelpaa muuten daamillenikin, joka ei missään nimessä ole mikään viskiä kiskova raspikurkku!

Caol Ila 12yo (Islay, Scotland)

Caol Ilan 12-vuotinen huippuviski on värinsä puolesta varsin vaalea, ilkeästi sanottuna valjun värinen mallasjuoma. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, sillä todistaahan tuo puolestaan sen, ettei ainakaan poltettua sokeria ole valmistusprosessin aikana käytetty. Aitoa kamaa siis lekkeriin valuteltu…

Itse tykkään makustella tätä ikisuosikkiani ilman vettä. Näin sen harmoninen luonne pääsee esiin kaikessa kauneudessaan. Savuinen tuoksu jatkuu myös leveään makupalettiin, joka leviää komeasti ympäri suuta ja nielua. Tämä viski on astetta pehmeämpi kuin saman saaren toiset suuret tuotteet (Ardbeg & Laphroigh), eikä niistä tutuksi tulleet turve ja suolaisuuskaan puske niin tykisti pintaan.

Syysauringossa kylpevä Caol Ila 12yo Glencairn-lasissa

Sanoisinpa että Caol Ila on skotlantilaisista savusiskeistä kaikista hienostunein. Tämä ei kuitenkaan tarkoita munattomuutta, sillä kyllä tässä tuliliemessä on potkua ihan jokaisen tarpeisiin. Se on vaan paketoitu vähemmän hyökkäävään muotoon. Kyseessä ei ole siis mikään kierroskone vaan enemmänkin vahvasti vääntävä masiina, jos autopuolen kuvapuolille sallitte siirryttävän.

Muuta lisättävää tähän upeaan makunautintoon ei sitten olekaan, kuin että kokeilkaa ja kommentoikaa. Kyllä skotit osaa!

Karo Hämäläinen: Erottaja (WSOY, 2011)

28 Lok

Hassasin viikkokaupalla tehokasta peliaikaa tavaamalla tietokirjoja (mm. Valtaojaa ja Wilberiä), joista ei jaksa tällä foorumilla pahemmin huudella. Tota semipuuduttavaa, mut pakollista itsensäkehitysprosessia kevensin lukaisemalla aina välillä jonkun heppoisen viihdefiktion, eikä niistäkään pahemmin jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Siihen samaan höttösuohon olisi kenties uponnut Karo Hämäläisen Erottajakin, ellei sen tavallisesta poikkeava aihepiiri olisi nostanut teosta perusviihdekirjallisuuden värittömästä ja mauttomasta massasta.

€rottaja (WSOY, 2011)

Finanssimaailmaan sijoittuva, viime vuonna markkinoille pullahtanut Erottaja, on hieman remesmäinen kirjallinen läpijuoksu. Skidistä juonellisesta sekä taiteellisesta epäuskottavuudesta huolimatta Hämäläisen finanssitrilleri-skeneen lokeroitu opus on ajoittain ajatuksia herättävä ja massipuolen asioitava viihdyttävästi valottava tekele. On tällaisena piensijoittajana kliffa päästä kurkkaamaan Erottaja-nimisen, kuvitteellisen yksityisen sijoitusyhtiön kulissien taakse. Vaik tota kuvaa onkin maalailtu varsin taagilla pensselillä, niin ihan hyvää settiä Karo lukijoilleen omassa genressään tarjoaa.

Luonnollisesti kaikki fyrkanahneet finanssijantterit on kuvattu varsinaisiksi paskanaamoiksi. Tämä yksisilmäisyys saattaisi jopa hieman häiritä, etenkin jos olis esimerkiksi väkevä Hanken-tausta. Itseä se tökki kuitenkin siksi, ettei ollut mitään samaistumispintaa, kun jokaiselle skragakaulalle toivoi lukiessa vaan pelkkää pahaa. Ja pahaa sieltä tulikin, kun alkoi iskeä shaiba tuulettimeen pienen alkukiihdyttelyn jälkeen.

Kirjan kerronnan vauhti vetää lukijan aina välillä imuunsa, mutta samalla tuntuu ettei mopo ihan meinaa pysyä kirjailijan rukkasessa. Ihan rotkoonkaan menopeli ei toki karkaa, mut hieman hallitsemattomalta kokonaisuus haiskahtaa. Enemmän tai vähemmän epäuskottavia hahmoja tuodaan ja poistetaan tarinasta siihen tahtiin, ettei kaikki langat pysy ojennuksessa ja mielenkiintoisetkin säikeet jäävät nivomatta yhteen. Turbobuustatussa vauhdissa myös draaman kaari kärsii, eikä ihan mallikkaasti pedattua kliimaksia koskaan oikein kunnolla saatu maaliinsa.

Erottaja olis tosiaan aika tusinaviihdettä, mut sen sijoittaminen rahamaailman mahonkisiin saleihin seivaa aika paljon. Fimin ja Glitnirin taustalla koheltaneiden finanssiviikinkien kokkaamasta, lähihistorian sakeasta tositarinasta ammentava kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen. Etenkin, jos on senttiäkään kiinni jossain rahastossa tai osakesalkussa roikkuu mitään arvopaperia. Tosin lukemisen jälkeen tulee kyl aika vahvasti sellainen olo, et kaikki säästöt taitaa olla varsin huonoissa käsissä.

Finnbar 2012 – viskisieppo kevyessä yläpilvessä

24 Lok

Seitinohuen päiväjurrin lisäksi tuli myös aika ristiriitaiset fiilarit, ku pörräs Wanhan Sataman Finnbar-messuilla alkuviikosta. Toi konseptihan on ravintola-alan ammattilaisten (ja brenkkubloggaajien) vuotuinen kokoontumisajo, jossa viinatukut juottaa maakuntien baarihenkilöstöä maistatusmeiningillä. Toisilla toi meininki tarkoittaa mielenkiintoisiin tuotteisiin tutustumista ja toisilla taas armotonta alkuviikon lärväämistä. Itse kuuluin luonnollisesti tuohon ensin mainittuun vähemmistöön. 🙂

Nuorten baarimikkojen toikkaroinnin seassa hilasin itseni niille tiskeille, jossa valutettiin mukiin viskejä. Tarjonta oli sen veran laaja, et aloittelijalla olis mennyt pasmat pahemmin sekaisin, sillä fokusointia oli todellakin pakko harrastaa ja vielä isolla handulla. Muuten olis kyl karannu käpälästä niin mopo ku lapaset. Koville se otti, mut kyl kannatti. Laatuviskeihin kun panosti, niin siinä kuluneen mutta tosiperäisen sanonnan mukaisesti laatu korvas määrän.

Pikkasen kiristi ohimoa, ku joutu särpimään laatunesteitä muovisista pikkupikareista. Tosin noista mikroskooppisista hammaslääkärikipoista ku viskiä imuroi niin ainakin erottu jyvät akanoista. Viskin nimittäin pitää olla ihan perkeleellisen hunajaista, jos se saa kituset huutamaan orgastista hoosiannaa noin tarjottuna. Pari kertaa noin kävi ja siksi on pakko nostaa pari juomaa ylitse muiden.

Koko tastingsession kunkku ei nimittäin ihan selvinny allekirjoittaneellekaan, sillä kaksi äärimmäisen kovatasoista, sanoisinpa jopa jumalaista juomaa vetivät maaliviivalle niin rinnakkain, ettei edes maalikamera saanut niiden paremmuudesta tolkkua. Toinen tykkituote oli Macallanin Triple Cask Matured 21-vuotias lippulaivatuote ja toinen oli jo ihan oman lahkonsa Suomenkin viskipiireihin käynnistänyt GlenDronach Allardice 18yo.

Macallan 21yo

Jos elämässä pitäis vaan yhteen viskiin tyytyä, niin noista molemmat voisi olla varteenotettavia tsoisseja. Sen verran täydellistä nautintoa niin öögalle, klyyvarille ku makuhermoille ja pötsille noi pystyivät tarjoamaan. Kehotankin kaikkia maistamaan noita tuotteita välittömästi, ku tulevat jossain vastaan!

GlenDronach 18yo

Kunniamaininta annettakoon vielä jaappanialaisille, joiden väsäämä Yamazaki 18yo oli varsin vakuuttava mestarityönnäyte. Tollasesta skidisti savuisesta ja pehmeän turpeisesta viskistä olisi jo aika moni skottitislaajakin ylpeä. Harva säkkipillinpuhaltaja tollaseen edes pystyy, vaik kuin yrittäis. Kotsaa ilmaan siis nipponin pojille. Tosta on hyvä jatkaa!

Helmi Grilli – metromatkan arvoinen gastrogrilli

19 Lok

Oli ilmassa sellaista amazing race -tyylistä pöhinää ja niinpä huomasin kiitäväni oranssin tuubin kyydissä kohti itää. Metukka kyyditti rohkeaa retkuettamme Kontulan ostarilla majailevaan Helmi Grilliin, jonka sijainti ei voisi paljoa lähempänä metron ulostuloaukkoa olla. Raflaan on siis äärettömän iisi menne ja selviydyimme vielä kastumatta, vaikka syyskuntoinen Esteri olikin täydessä työn touhussa.

Alkutoimiksi napattiin bisset ruokapoliittista mietintätuokiota jouduttamaan. Eikä aikaakaan, kun päädyimme sanelemaan pizzatilauksia henkilökunnan valppaille korville. Sen verran houkuttelevaa oli 60-luvulta asti toimineen gastrogrillin tarjonta tolla(kin) osastolla, et alko suu erittää mahlaa jo pelkästään listaa tavatessa…

Nassen pizza: 9,20 € (kana, paprika, ananas ja bbq-kastike)

Hyvää safka myös oli, kun pääsimme iskemään himokkaat haarukkamme kiinni rieskoihin. Rapea pohja rusahteli oikeaoppisesti veitsen alla, täytteet olivan meheviä ja mauakkaita ja annoskoko oli sellainen, ettei jälkkäriin taipunut yksikään karju. Piti siis tyytä jekku- ja jallushotteihin. 🙂

Toi Kondekan perinteinen laatusyöttölä kärsinee suosion osalta skidisti lähiön räkäisestä maineesta. Kandee kuitenkin päästä yli ennakkoluuloista ja käydä heittää siellä appeet huiviin. Messevä makukokemus palkitsee satunnaisen kaupunkiseikkailijan ja Helmi Grillin fönkkareista voi turvallisesti tsiigailla sitä varsin eksoottista elämänmenoa, jota kyseisellä ostarilla vietetään. Ainakin meidän perjantai-illan otannan perusteella sai tosielämän viihdettä ihan koko rahan edestä. Ja mitä rahaan tulee niin mainittakoon, et Helmi Grillin pöperöt ovat kantakaupungin hintoihin verrattuna varsin asiakasystävälliset.

New York – miltä Iso Omena maistui ensipuraisulla

15 Lok

Pyörittiin lakisääteistä bulimmalla konsensuspossella Ison Omenan raitteja männäviikolla. Oli allekirjoittaneelle eka visiitti tohon legendaariseen kaupunkiin, mut voin samaan hengenvetoon kyl todeta, ettei jäänyt to-del-la-kaan viimeiseksi. Sen verran laajaa sekä messevää tarjontaa oli framilla tossa megapoliksessa, ettei ehtinyt seitsemän hektisen päivän aikana ku skidisti raapimaan ompun pintaa… Paljon jäi siis näkemättä, mut jotain sentään jäi plakkariin ja nyt ainakin tietää, mihin asettaa seuraavalla tripillä fokuksen.

Näkymä Empire State Buildingista

New York on niin tolkuttoman monipuolinen kaupunki, joten ekana oppina todettakoon, ettei matkailijan kandee edes haaveilla ehtivänsä duunata tahi tsiigata kaikkia tarjolla olevia houkutuksia. Olen kuitenkin tohon alle yrittänyt kirjata yhden kerran antamalla kokemuksella ja syvällä rintaäänellä jotain tipsejä siihen, mitä tuol kansojen sulatusuunissa kenties kandee väsätä. Ja sit kans muutama vinkki siitä, mitä kantsis harkita väliinjätettäväksi…

Nykin plussat:

  • Yks makeimmista näkemistäni paikoista oli Brooklynin puolen hipsterialue. Bedford Avenuen kulmilla on pirusti nastoja pubeja ja kahviloita, joissa voi nuorekkaiden ja tyylitietoisten boheemien seurassa hörppiä alea tai hifistellä kahvien parissa. Tonne metrolla köröteltyään kandee myös ehdottomasti käydä tsekkaamassa Brooklynin panimo ihan parin korttelin päässä ja särpiä huiviin pienpanimon laadukkaita ja monipuolisia bissejä. Jos hyvin käy niin pääsee osallistumaan ilmaiselle panimokierrokselle! Merkillepantavaa oli niin tuol panimossa kuin kaupungissa muutenkin, et ALE-oluet ovat todella suosittuja ja niit on aina hanassa enemmän kuin mitään muuta bissetyyppiä. Pulloissa taas näytti trendinä olevan paikalliset kepeät lightlagerit…
  • Brooklynissä on myös viikonloppuisin upea ulkokirppis (Brooklyn Flea), josta voi tehdä todellisia löytöjä etenkin sisustustuotteiden saralla. Toi urheilukentän sisälle kasautuva kojuhässäkkä saa hyvää jatketta lähikatujen laitoihin ilmestyvistä spontaaneista myyntikojuista ja kulmakunnan värikkäistä alkuasukeista.
  • Kun on päivän hengaillut Brooklynissä (tsekkaa myös kirjasto ja Prospect park!) niin kandee paluu Manhattanin sykeeseen ajoittaa niin, et voi vaik dallata Brooklyn Bridgeä pitkin kohti auringonlaskua. Sillalla menee hyvä kävelytie, josta saa upeita visuaalisia viboja Manhattanin skylinea fiilistellessä.
  • Manhattan on onneksi muutakin kuin shoppailu- ja turistihelvettiä. Ruuhka tol täyteen pakatulla saarella on ihan omaa luokkaansa ja jonottaminen on sit sen mukaista eli ihan posketonta. Silti kandee lyödä kroppaa likoon ja pönöttää jonon jatkeena päästäkseen Empire State Buildingiin (viisaammat voivat myös ostaa ennakkoliput, joka säästää edes osalta jonottamiselta). Henkeäsalpaava näköala palkitsee sitkeän jonottajan ja tuolta pilvenpiirtäjän huipulta on hyvä ottaa kaupungin rakenne ja tärkeimmät maamerkit (mm. Central Park ja sillat) haltuun. Suosittelen. Ja ruuhkassa helpottaa edes snadisti, jos piipahtaa keskuspuiston tai vaik Bryant Parkin tapaisiin viherkeitaisiin haukkaa happee.

Hill Street Blues

  • Manhattanilla on Times Squaren ja SoHon alueen kauppojen lisäksi myös hyvä tarjonta niin pöperö- kuin musapuolella. Testasimme yhtenä iltana The Living Room nimisen musaklubin, jonka pienelle ja intiimillä lavalla aloitti aina tasatunnein uusi nouseva artisti. Skidin otannan perusteella artistien taso oli huikea!
  • Safkaa löytyy katukojujen vaihtelevan tasoisista mätöistä (unohda hotdogit, mut stedaa vaik kanapitaa!) aina finedining-paikkoihin asti. Pakollisten skruudattavien listalle nousee ainakin gourmetburgerit ja paikalliset pizzat sekä kaikki meksikolainen mättö (esim. Café Habana). Pöytä tosin kandee buukata aina ennakkoon, ettei käy köpelösti.
  • Nykin pizzojen salaisuus on mestan vedessä. Toi juomakelpoinen janonsammuttaja sisältää sellaisia kalkkilajeja, et se toimii pizzapohjan taikinassa kuin tauti ja takaa rapean ja hyväsitkoisen lättypohjan, joka kelpaisi pahimmallekin saapasmaan pizzasnobille.
  • Itselle Manhattanin isoimmat kohokohdat olivat MoMa (maailman paras modernin taiteen museo) ja High Line. Ensin mainitussa oli esillä kaikki viimeisen vuosisadan merkittävä setti taiderintamalla ja allekirjoittaneelle se oli vahvasti päräyttävää nähtävää. High Line on puolestaan vanhalle junaradalle duunattu kävelykatu, joka menee parin kerroksen korkeudessa Manhattanin länsilaidalla. Vähän kuin stadin Baana, mut maanpinnan yläpuolella ja paljon mageempi. Siel oli myyntikojuja, auringonottotuoleja, musaesityksiä ja taidekauppiaita. Ja paljon ihmisiä, tietenkin.
  • Paikalliselle metrojärjestelmälle ja sen käytölle turistitarkoituksessa on annettava iso handu. Viikon turistipiletti takas tehokkaan siirtymisen kaupunginosien välillä ja kattava tunneliverkosto puolestaan sen, et lähin asema oli aina kulman takana. Lisäksi oli nasta postailla noilla asemilla, ku niis oli taagi meininki, joka muistutti lukuisista TV-sarjoista ja leffoista.

Brooklyn Brewery

Se mitä taas jäi skidisti hampaankoloon tost reissusta on listattu tähän:

  • Jonottamisessa ei ollut mitään tolkkua. Kaikki suositut mestat edellytti joko sivistymättömän aikaista paikallesaapumista tai sit brutaalia seisoskelua karjan seassa. Touhu tuli selväksi jo maahan saapuessa, ku JFK:n logistinen alkukantaisuus löi päin maahantulijan pläsiä.
  • Ravintoloiden annoskoko on aika överimallinen. Jos ei oo tarkkana niin paluulennolla voi olla ahdasta mahduttaa persustaan koneen penkkiin! Vähempikin piisaisi, sillä mitä järkeä on duunailla settejä, joita ei erkkikään jaksa skruudaa? Ja sit jos annoskoko olis skidimpi niin sen vois myös myydä halvemmalla. Nyt joutu pulittamaan pöperöistä ihan suomalaisia hintoja, kun niihin viel tuli aina vero (n. 8%) ja tippi (n. 20%) päälle.
  • Ruokapuolesta vois nillittää myös lisää, sillä itelle ei oikein putoo toi rasvaisuuskaan. Monessa paikassa ei paljoo vitskuihin, kuituihin ja hivenaineisiin panostettu ja niinpä kroppa huus epätoivoissaan salaattia ja hedelmiä, ku takas härmään palas.
  • Wall Street on aika vaatimaton kadunpahanen, eikä nurkilla pöhisevä WTC-byggakaan ole metromatkan arvoinen eli kandee jättää väliin, jos tekee ajasta tiukkaa.
  • Musikaalit kandee kans jättää väliin. Toi katsojan älykkyytä halventama taidemuoto on silkkaa viihdehöttöä, jota ei paikkaa ammattimainen esiintyjäkaartikaan. Aivotonta viihdettä, joka näyttää silti (tai siit huolimatta?) uppoavan eläkeläismummoihin ja homppeleihin. Itelle ei maistunut ja ku tollasta flabaa ensin jonottaa tuntikaupalla ja samalla pulittaa ison slaissin matkakassastaan niin parempaakin tekemistä tuolt New Yorkista löytyy. Sillä massilla viettää vaik hulppean illan paikallisessa sporttibaarissa light-olutta litkien (pullossa ei paljon muuta saatavana), jefua tsiigaten ja frittimättöä mussuttaen! J
  • Parranpärinää aiheuttaa allekirjoittaneessa myös paikallisten hotlien taso. Sen kun vielä suhteuttaa kiskurihintoihin niin ollaan sellaisella levelillä, johon ei edes Lontoo pysty. Mut minkäs teet, ku kysyntä hakkaa tarjonnan 100-0 niin ei auta ku tunkee kättä taskuun, jos tahtoo New Yorkin meiningeistä päästä nauttimaan. Aika moni tahtoo, enkä sitä lainkaan ihmettele.

Picasson väsäämä patsas MoMan sisäpihalla

Itellä jäi viel tyyppaamatta mm. Metropolitan & Natural History Museumit, Harlemin hoodit (110th Street, U know), pannupizzat ja YK:n pytinki eli siin olis jo runkoa seuraavalle reissulle… Lisäksi Brooklynin tunnelmasta on päästävä nauttimaan uudestaan!

Il Duetto – hyvää pizzaa ankeassa miljöössä

9 Lok

Vaik Il Duetto omalla nettisaitillaan hehkuttaakin Alvar Aallon suunnittelemaa rakennusta ja kalustusta niin tosiasia on kuitenkin se, et iski se Alvarkin välillä kirveensä kiveen. Kampin Sähkötalon syövereissä majaansa pitävä Il Duetto on sisustukseltaan, tilaltaan ja kalusteiltaan todella kökkö. Mestaa vois parhaiten varmaan kuvata puolikuolleen ostoskeskuksen ravintolahelvetin äpärälapseksi.

Il Duetto – ei kenties stadin romanttisin italialainen ravintola

Mut eipä ennettu ulkokohtaisten seikkojen vaivata, ku kaupunkisuunnistettiin tonne possella viime sunnuntai-iltana. Onhan mestan pizzoista kiirinyt ihan posiakin viestiä karvaisiin korviini, joten oli parin vuoden tauon jälkeen aika käydä stedaamassa, millä tasolla italialaiset jantterit rieskojaan tällä hetkellä duunaavat.

Il Duetto on siis ihan aitojen italiaanojen pyörittämä rafla, jonka kunnianhimoinen tavoite oli perustettaessa tarjota Suomen parasta pizzaa. Jannut satsasivat pelkästään pizzapohjan raaka-aineisiin sen verran stydisti, et siin ei mitkään härmän jauhotkaan kelvanneet, ku keittiökokkelit ryhdyttiin roudaamaan aina emomaasta asti. Mikäs siinä, vaik helmiä sioille -efektihän tos haiskahti nokkaan ja olisiko pientä priorisointivirhettäkin ollu havaittavissa (vrt. paikan ulkoasu).

Italialaista pekonia, gorgonzolaa ja rucolaa

Hyviähän saapasmaan poikien pizzat olivat ja pelkästään ulkonäkö paljasti, et mitään tusinalättyjä ei eteemme kiikutettu. Ihan autenttista kiekkoa oli siis tarjolla sunnuntaiskruudaajille, eikä siinä kukaan pahemmin mukissut, ku noita naamareihin haarukoitiin. Pieni kritiikki kyl kohdistui pahvisiin tölkkioliiveihin, eikä aiheetta. Selkeä tyylivirhehän ne olivat, ku muuten pizzojen täytteet olivat varsin laadukasta settiä.

Kasvispizza halpisoliivien kera

Jos siis tekee autenttisempaa italialaista pizzaa mieli ja on valmis tinkimään ulkoisista seikoista niin varsin varteenotettavana vaihtoehtona voi tota Il Duettoa kyl pitää. Tai jos vaan tekee mieli maltaisen pehmeää Moretto-birraa niin kandee poiketa. Treffipaikaksi kandee etsiytyä muille hoodeille, vaik parin sadan metrin päähän Rivolettoon…

Weeruskan kanaburger – mehevyydessään lyömätön pläjäys

5 Lok

Aika usein on tullu tällä foorumilla hehkutettua kantasyöttöläni, Alppiharjun Weeruskan, mättöjä. Siks olen inflaatiopelossani jopa himmaillut aiheesta postaamisiani. Nyt kuitenkin ylitty korotettukin uutiskynnys sen verran rajusti, et pakkohan täs on taas huudella Weeruskan nimeä isolla volyymillä.

Käytiin näet yks perjantai-iltana Raipen kanssa ennen hokimatsia vetämässä safkat huiviin, jottei tartte sit tyhjään mahaan imuroida hallibaarin ylihinnoiteltuja ja vajaaks täytettyjä muovituoppeja. Apepaikaks valikoitui pelkästään jo hyvän sijaintinsa vuoksi Weeruska, jossa kumpikin nälkäinen hokiapina tilas kana-aurajuusto-ananas-bbq-hampparin.

Miehekäs perjantaiannos a´la Weeruska (stobessa rapsakkaan mallasta Spatenia)

Toi osoittautu oivaksi poiminnaksi, sillä kyseinen burgeri oli mehevyydessään silkkaa parhautta. Siin ei paljoo majoneesia kaivannu, ku sulanut aurajuusto ja bbq-soossi takasivat sujuvan nieleskelytoiminnan. Makuharmonia, annoksen koko ja robusti ulkonäkö olivat just sellaisia, ku meitsiä puhuttelee. En ollut tota enne listalta bongannu, tai ainakaan älynny tilata. Hampurilaisesta tuli kuitenkin kertalaakista yks suosikkini, joten mestan kasvishampurilainen sai pahan kilpailijan stadin parhaiden burgereiden skabassa.

Hyvin maistu setti Raipellekin ja kun ton nautintokavalkaadin viel kruunas Oktoberfest-listalta löytyneellä, saksalaisella Spaten-stobella niin kyl oli kokonainen olo. Siit olikin hyvä sit vaappua hallille nuokkumaan… Hiilaripommi leikkas kivasti isoimman innon katsomohuutelusta.

%d bloggers like this: