Archive | marraskuu, 2012

Jens Lapidus: Luksuselämää – ei mee hyvin sveduilla!

27 Mar

Jos Jens Lapiduksen uusin kirja, Luksuselämää (2011), peilaa millään tavalla svealandian nykytodellisuutta, niin eipä mee hyvin svedupettereillä. Sen verran karua kuvaa tää krimitrilogian päätösteos maalailee läntisen naapurimme kulissien takaa, ettei oikein meinaa kaikkea pystyä edes tällaisena naiivina sinisilmänä nielemään.

Jens Lapidus: Luksuselämää (LIKE, 2011)

Lapiduksen kuvaamassa tukholmalaisessa arkirealismissa lähiöiden maahanmuuttajat vihaavat kantaväestöä ja elävät aivan toisessa todellisuudessa kuin hiljalleen vähemmistöön painuva pullamössöinen kantaväestö. Tossa juristikirjailijan kirjojen sivuille riipustamassa arkitodellisuudessa aseet, huumeet, väkivalta ja rikollisesti hankittu raha ovat keskiössä ja oikotie onneen rakennetaan kepulikonstein sekä muista piittaamatta. Kulissien takaisen Ruotsin kunkku on se, joka on kaikista julmin ja ahnein. Tota titteliä tavoittelevat niin venäjän julma mafia, balttian luunyrkit, kuin näätämäiset latinogangstat. Ja alkuasukkaat sulkevat silmänsä tuolta kaikelta, jatkaen eloaan alati kutistuvassa kuplassaan, kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunutkaan.

Kiehtovaa luettavaa toi aikaisemmista kirjoista kehittyvä saaga olisikin, ellei tyyliseikat tökkis pahasti vastaan. Tällaiselle nipolle tekee aika pahaa tavata tekstiä, jossa ei ole pilkut paikoillaan ja lauserakenne tökkii ku lippospaavon puhe. Lisäksi koripalloa heitetään maaliin(!), kilpa-autoilla kaahataan ralliradalla(!) ja muuta vastaavaa käännöskukkasshittiä on tarjolla lähes joka kappaleessa… Tuollainen syö lukukokemuksesta parhaan terän. Kun lauseita joutuu tankkaamaan ja päälle läväytetään aivan poskettoman surkea käännösjälki, niin ollaankin yhtäkkiä kioskikirjallisuuden tasolla. Sääli sinänsä, sillä ihan kliffan kokonaisuuden Lapidus on onnistunut väkertämään kokoon kolmessa opuksessaan ja tarinan antisankareiden sekoilua on seurannut mielenkiinnolla ja kummastuksella.

Kielipoliittisesta rypemisestä huolimatta Luksuselämä vetää ihan hyvin nippuun aikaisempien kirjojen hahmojen eli JW:n, Jorgen ja muiden taparikollisten tarinat. Jos oot siis lukenut edelliset osat, niin tää on aika must kamaa. Muussa tapauksessa ei kannata aikaa tai mielenterveyttä tällaiseen huttuun tuhlata.

Metaxa – Kreikka nousuun vaikka malja kerrallaan

23 Mar

Käytiin Kellomiehen kanssa pyörähtämässä Bläkin loungessa tiistai-illan ratoksi. Syynä visiittimme oli Metaxan suunnalta tullut kohtelias kutsu, johon kaltaisemme herrasmiehet eivät voineet vastata kieltävästi. Asiaa ei tosin haitannut vihi ilmaisen brenkun mahdollisuudesta! Mut jos ihan rehellisiä ollaan, niin aika pahoilla ennakkoasenteilla tonne mentiin. Se oli luonnollisesti taas kerran ISO virhe.

Itselle Metaxa on aiheuttanut aina negatiivisiä mielleyhtymiä ja se on ollut kirjoissani kreikkalainen brandyperheen äpärä, joka on kelvannut ainoastaan vanhainkodin addiktoituneille daameille ja jota on pakkojuotettu allekirjoittaneelle Kreikan lomareissuilla digestiiviksi laskun maksun yhteydessä. Oli siis ilo todeta taas olleensa väärässä, sillä illan mittaisen session aikana aukesi tuon uniikin juoman hienoudet tällekin jästipäälle. Kyseessähän ei ole brandy tai minkään muunkaan buussiperheen jäsen, vaan ihka omanlaisensa jalo juoma, joka on yksi parhaista ruskeista brenkuista tällä Telluksella. Rohkeasti omaa tietään kulkeva tuote, joka on pysynyt valitsemallaan polulla jo vuodesta 1888.

Metaxa-tasting

Metaxa mainostaa itseään maailman pehmeimmäksi tisleeksi, eikä se ole pelkkää markkinoinnin sepittämää sanahelinää. Saimme näet maistella Metaxan masterin, Costas Raptiksen, johdolla hulppean illan aikana eri laatutason eli eri tähtimerkinnän omaavia juomia. Kaikki lempeän pehmeät liemet olivat varsin suun mukaisia ja etenkin seitsemän sekä 12 tähden Metaxat tekivät vaikutuksen jopa tällaiseen viinasnobiin. Ei tullut ikävä konuja, viskejä tai rommeja, kun sai helliä kitusiian pitkään tynnyreissä kypsytetyllä tisleillä. Lisäksi saimme nauttia Metaxasta tehtyjä drinksuja, joista mm. GT-variaatio ja Metaxa-mojito osoittivat kyseisen tuliliemen monipuolisuuden myös juomasekoituksien raaka-aineena.

Metaxan salaisuus on makean Muscatel-viinin ja rypäletisleen harmonisessa liitossa. Tuo pyhä allianssi, jota myös nestemäiseksi auringoksi kutsutaan, tuo muassaan upeita kuivatun hedelmän (mm. rusina) makuja, joita sitten kauniisti täydentävät vaniljan ja hunajan aromit. Puhumattakaan pisimpään kypsytetyn laatujuoman, 12 tähden huipputisleen, tarjoamista upeista suklaan, kahvin ja tupakan nyansseista!

Metaxa 12 Stars (38 %)

Ton illan jälkeen on paha enää Metaxaa dissata tai muutenkaan millään tavalla ylenkatsoa. Ikävä, et härmässä kyseistä spessujuomaa saa ainoastaan viiden tähden karvalakkivarianssia, sillä uskoisin et juuri seiskastarainen ja 12-tähtinen Metaxa puhuttelis kotimaista laatujuomien ystävää paljon paremmin. Nyt noita parempia versioita joutuu roudaa Tallinnasta, jos/kun hyvän päälle sattuu ymmärtämään.

Memphisin burgerit – hyvää herkkua, ku sille päälle sattuu!

21 Mar

Vedettiin City-lehden (R.I.P.) raflaviikoilla Sir Richardin kans Hesarisin Memphisin Italian Burger -annos ahnaisiin kitoihimme. Siit ei jääny paljoo lapsenlapsille kerrottavaa, sillä varsin shittiä liukuhihnasettiä oli silloin tarjolla. Itseasiassa toi oli niin shaibaa, et siitä jäi varsin kitkerä & paha maku ikeniin. Siksi olikin pakko tarttua toroa sarvista ja käydä testaamassa mestan burgeritarjonta tollasen haastavan sesonkimeiningin ulkopuolella.

Memphisin Italian Burger (City-lehden ravintolaviikon tarjousannos)

Niinpä ängettiin mestoille pienellä testiryhmällä yksi torstai-ilta. Tupa oli varsin täysi silloinkin, mikä kertonee siitä, et keittiön antimet kansalle kelpaavat kaikesta huolimatta. Itse olin viel tossa vaiheessa varsin skeptinen, ku aika S-ryhmän tuottamien pettymysten marinoima karpaasi olen.

Pakko kuitenkin myöntää, et nyt naamariin räävitty burger-annos täytti herrasmiehistelyä-standardit varsin kirkkaasti. Tilasin De Luxe -burgerin makoisilla bataattiranskalaisilla, ja tuo satsi sisälsi kaksi naudanjauhelihapihviä (yht. 220 g), pekonia, cheddarjuustoa ja Memphis BBQ -kastiketta. Lysti maksoi 15,90 €, ja se oli joka sentin arvoinen! Lisäksi pojoja pakko jakaa siit, et maukas majo sekä kepsutti olivat kivasti omissa snadeissa kupeissaan, joista niitä pystyi annostelamaan juuri oman makunsa mukaisesti… Ton satsin ku ryyditti longneck-pullon suusta nautitulla jenkkilaagerilla (Miller) niin kyl oltiin pyhien asioiden äärellä. Veti ihan hiljaiseksi. Nautinnosta.

Memphisin De Luxe -burgerannos bataattiranskalaisilla

Tosta herkullisesta annoksesta tuli treenattu maganikin ihan täyteen, eli ei pysty pelkästään moittimaan. Nostan siis herrasmiehistelijän silinteriäni ja korjaan piirun verran käsitystäni yllä mainitun raflaketjun suhteen. Edelleenkään mua ei Rossoon saa skruudaamaan, mut Memppariin voisin mennä toistekin hampparia haukkaamaan.

Rekolan Panimo – rakkaudesta hyvään juomaan (ja ruokaan)

18 Mar

Satuinpa kerrankin olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa! Löysin itseni nimittäin kuuntelemasta uuden suomalaisen olutvalmistajan, Rekolan Panimon, perustajan & panimomestarin esitystä bissen sekä hyvän safkan liitosta. Ja mikä parasta, kalvokaraoken päälle saatiin tehdä empiiristä tutkimusta tuosta kiehtovasta aiheesta. Muutenhan toi olisikin ollut Amnestylle ilmoitettavissa olevaa, ihmisoikeuksien ja Geneven sopimuksen vastaista kidutusta!

Rekolan Panimon vakkarirepertuaari oli kokonaisuudessaan esillä, mikä tarkoitti huimaa kolmen oluen kavalkadia. Tuo täsmätarjonta muodostui vaaleasta Amerikan serkusta, punertavasta  Metsän hengestä sekä tummanpuhuvasta Munkintiestä.  Laatu korvasi siis määrän, ja kun noille rakkaudella duunatuille laatubisseille löytyi vielä safkapuolelta passelit kumppanit, niin todellakin oli kattaus kohillaan.

Rekolan panimo (est. 2012)

Amerikan serkku oli mahtava jenkkityylinen pale ale -olut (4,5%), joka toi mieleen juuri reissulla maistelemani parhaat itärannikon pienpanimo-oluet. Upea bisukka siis jo sellaisenaan, ja kun kylkeen vielä tarjottiin grillattua kanaa sekä vaaleaa bratwurstia ni johan oli harmoniat kohillaan. Suodattamaton ja sitruksen tuoksuinen pienpanimo-olut oli lievästi humaloidussa kipakkuudessaan hieno uusi tuttavuus, jota täytyy kaivaa esiin jostain hyvin varustetusta ruokakaupasta viimeistään kevätauringon ryhtyessä taas lämmittämään näitä arktisia rantoja.

Kevättä odotellessa voi onneksi tappaa aikaa ja kaamosmasennusta Rekolan Panimon tummemmilla vaihtoehdoilla. Kuusenkerkällä maustettu maltainen Metsän henki (4,5%) tarjoiltiin chorizo-makkaran ja savustetulla muikulla täytetyn ruiskuoripiirakan kera. Taas kerran huippuluokan olut paiskoi yläfemmoja ruoka-annosten kanssa. Kaunis kokonaisuus tuo vahvojen makujen ja vahvarunkoisen oluen kombo, joka voisi kokea uudelleensyntymisen vaikkapa herrasmiehistelijän joulupöydässä. Maut sopivat toisiinsa kuin tuoppi handuun!

Illan kruunasi vahva, makea ja tuhti Munkintie. Tuo 6,7 %:n voimalla jyllännyt, belgialaishenkinen tumma ale sai seurakseen suklaisen jälkiruoan, ja hyvin nuo kaksi löysivät yhteisen sävelen. Samoin kävi myös mustaleimaisen Emmental-juuston kanssa, joka yhdessä Munkintien kanssa oli sen tyylinen pyhä liitto, et pakkohan tuota on joskus uudestaan saada maistaa. Valitettavasti se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä Alkon järjenvastainen monopoli, ruokakauppojen sosiaalinatsimainen keskiolutrajoite ja sivistysvaltion vastainen ravintoloiden ulosmyyntikielto asettavat missiolle aika isot haasteet. Käytännössä on siis mahdotonta saada kotioloissa nauttia tuota duettoa eli pitää kaivaa esiin joku ravintola, jossa olisi noita älytty listalle laittaa.

Onko kellään siis mitään käryä siitä, löytykö stadista ravitsemusliikettä, jonka listoilla olisi Rekolan panimon Munkintietä ja mustaleimajuustoa? Rekolan Panimon nettisivuillakaan ei mainita muuta ku Ravintola Aino ja sieltä yksinoikeudella saatava ruis-katajanmarja -olut…

Sunnuntaibrunssilla Töölönrannassa

17 Mar

Olen aika vannoutunut fani Pacificon ja vastaavien relojen brunssimestojen suhteen. Silti teki gutaa hieman kermaperseillä Töölönrannan sunnuntaibrunssilla (31€/nuppi), ku sai kiskoa parempaa kledjua ylle ja skidisti jäykistellä läntisen kantakaupungin bättrefolkin seurassa.

Yks parhaista puolista Töölönranta-ravintolan suhteen on mestan sijainti. Tonne on kliffa dallata täältä Karhupuiston nurkasta ja myös rantsutontin suoma näkymä hivelee öögaa. Se vielä korostuu, ku Töölönrannan suunnittelija on aikoinaan hiffannut isojen panoraamafönkkareiden päälle!

Syksyinen Töölönlahti ”kotirannalta” kuvattuna. Jossain taustalla Ravintola Töölönranta.

Töölönrannan brunssi etenee siten, et ekaks juntataan kupuun hulppean alkupalapöydän antimia, joista erilaiset salaatit ja pateet tekivät varsin positiivisen kokemuksen. Sit mättöhommia jatketaan suppealta a’la carte -listalta valitulla lämpimällä aterialla, joka on snaijattu pitää kyllin skidinä. Muuten ei mahtuis maaruun jälkkäripöydän makoisia herkkuja, joiden päälle vielä olis juustolajitelmakin tarjolla. Itellä ton keese-osaston suhteen skidisti kisakunto kyykkäs…

Alkupalat olivat siis maittavia ja pöydästä sai duunattua varsin monipuoliset setit. Eikä voi moittia pääruokiakaan. Oma arpa nasahti savumajoneesilla ryyditetyn lohifileen ja tillirisoton kohdalle, ja kyllä oli suun mukaista tarjottavaa. Eikä pahalta näyttänyt prässätyt naudanlihatkaan pöydän toisella puolella. Iski jopa skidi annoskateus, sillä lohta oli tullut vedettyä jo alkupalapöydästä eli paremminkin olisin voinut pääruokani valita. Lohtua onneksi toi jälkkäripöytä, jonka suklaamousse vei kielen mennessään.

Mihinkään sunnuntaiseen kaveriporukan krapulabrunssisessioon ei Töölönrantaa voi suositella. Mut jos on tarvetta astetta juhlavampaan kattaukseen, ja kenties pientä juhlahetkeä ilmassa, niin toi on aika nappivalinta.

Jack Daniel’s Tennessee Honey – porttiteorian kautta kiinni jenkkiviskien maailmaan

15 Mar

Jokunen viikko sitten New Yorkin JFK-lentokentällä tuli tapettua aikaa viinakaupan hyllyjen välissä. Kyseisen taxfree-virityksen helmi oli jenkkiviskeille pyhitetty oma huone, jossa sai rauhassa tsiigailla, fiilistellä, tuoksutella ja maistella amerikkalaisia mukaelmia skotlantilaislähtöisestä jalosta juomasta. Itsellä aikaisemmat kokemukset jenkkitisleistä rajoittui johonkin pokeripöydässä jäiden kanssa ryystettyyn bourboniin tai lentokoneessa tissuteltuihin viskikoladrinksuihin.

Aika vähän siis tästäkin asiasta tiesin. Onneksi on taipumusta sivistyksen laajimpina ammottavien aukkojen paikkaushommiin. Tässä tapauksessa se tarkoitti pientä shoppailua ja niinpä roudasin tullin läpi mukavan sortimentin ameriikanherkkua. Kassissa näet kilisi Jack Daniel’s Single Barrel, Gentleman Jack ja kumppanin makunystöreille viritetty Jack Daniel’s Tennessee Honey.

Jack Daniel’s Tennessee Honey (35%)

Vikaksi mainittu otettiin perhepiirissä ekana tyypattavaksi ja sai aikaiseksi positiivista hyrinää. Toi hunajaliköörin ja viskin (Jack Daniels Old no 7) tasapainoinen liitto toimi ku tauti maukkaan aterian jälkiruokajuomaksi. Tossa on juuri sellainen tuote, joka todistaa porttiteorian toimivuuden ja tulee satavarmasti tuomaan muassaan daameja sekä junnuja viskien kiehtovaan maailmaan. Ei ihme, et toi on jenkkien nopeimmin kasvava alkoholibrändi!

Itselle olisi tuo liköörin ja viskin balanssi maistunut vieläkin paremmin, jos kysessä olisi hunajaliköörillä maustettu viski, eikä viskillä maustettu hunajalikööri. Mut giltseille ja junioreillehan toi mesi on tuunattu… Hieno tuote silti kyseessä ja messevä Tennessee Honey rokkas jälkiruokatarjoilun lisäksi myös uskomattoman hyvin erilaisissa cocktaileissa, joita tomcruisemaisesti innostuin siitä vääntämään. Todella monipuolinen unisex-liemi siis, joka tulee jatkossa kuulumaan baarikaappini vakiokalustoon.

Palaan tarkemmin noiden kahden oikean jenkkiviskin ääreen, ku on vyöllä hieman enemmän kokemusta niiden makupaletista. Stay tuned!

 

Kalevala Koru 75 vuotta & Kirsti Doukaksen Labra-näyttely

14 Mar

Suomalaisen koruteollisuuden lippulaiva, Kalevala Koru, on juhlinut viime aikoina 75-vuotista taivaltaan. Vaikka ajat ovatkin haastavat kaikelle kotimaiselle käsityövalmistukselle ja raaka-ainevetoiselle teollisuudelle, niin silti on yrityksellä ollut isosti syytä availla kuohujuomapulloja juhlavuotensa kunniaksi. Näin tehtiin taas viime viikolla Unioninkadun lippulaivamyymälässä.

Synkkänä torstai-iltana kokoontui korualan hahmoja juhlistamaan Kalevala Korun synttäreitä ja samalla Kirsti Doukaksen Labra-korunäyttelyn avajaisia. Doukashan on kotimaisen korudesignin kiistaton kuningatar ja itseoikeutettu suunnittelija Kalevala Korun juhlakorulle. Labra-näyttely oli samalla Helsingin World Design Capital -vuoden päättäjäisnäyttely sekä Unioninkadun korumyymälän viimeinen juhlatilaisuus, joten nyt jos koska oli aihetta kilistellä viulumusiikin tahdissa.

AKILEIA (Kalevala Korun 75-vuotisjuhlakoru, design Kirsti Doukas, limited edition)

Labra-näyttely koostui Doukaksen tuoreista töistä ja esitteli lahjakkaan sekä kokeneen muotoilijan osaamista myös korudesignin ulkopuolelta. Monipuolisen kattauksen kruunu oli kuitenkin 75-vuotisjuhlakoru, Akileia. Tuo kultainen design-koru edustaa skandinaavista korumuotoilua kauneimmillaan ja on jo syntyessään selvä ajaton klassikko. Koru on hieno jatke Kalevala Korun luottosuunnittelijan rakastetuille koruille, kuten Vanamo– ja Ratsumies-sarjoille.

Juhlapaikkana toiminut Unioninkadun myymälä on tulossa tiensä päähän ja muutaman viikon kuluttua Kalevala Koru siirtää lippulaivamyymälänsä Etelä-Esplanadille muiden suomalaisten huippubrändien myymälöiden seuraan, lähemmäs keskustan turistivirtoja. Kalevala Koru nostaa siis entisestään profiiliaan ja toivon mukaan tämä liike on alku kohti parempaa huomista niin Kalevala Korulle kuin suomalaiselle koruteollisuudelle yleensäkin.

Artikkelin kuva: Matti Pärssinen / Kalevala Koru Oy

%d bloggers like this: