Arkisto | joulukuu, 2012

Finlandia Vodka Platinum – kirkkaasti luksusta

30 Jou

Eipä ole tällä foorumilla koskaan tullut ruodittua votka-asioita aikaisemmin. Tuo pohjoisen pallonpuoliskon perinnejuomahan on ollut viime vuosina tapetilla EU-säädöksien tiimoilta, kun eteläiset liittolaisemme lobbasivat läpi luvan myydä votkan nimellä kaiken maailman rypälepohjaiset pontikkansa ja muut roskaviinansa. Ite olen edelleen väkevästi sitä mieltä, et kunnon votka pitää tehdä viljasta.

Kunnon votkista kun puhutaan niin mieleen tulee suomalaiselle ensimmäiseksi Finlandia Vodka. Toi suomiviinojen kansainvälinen lippulaiva on pyrkinyt luomaan nahkaansa niin omistajanvaihdoksella kuin uudella designilla ja sehän on maailman suurimpien vodkamarkkinoiden, Venäjän ja Puolan, tuontiykkönen premium-vodkissa. Btw, Rajamäeltä lähti maailmalle viime vuonna yli 27 miljoonaa litraa Finlandiaa!

Finlandi Vodka Platinum (Limited Edition)

Finlandia Vodka Platinum (Limited Edition)

Nyt vientiylpeys on kehittänyt uuden aseen isojen poikien votkasodassa Absolutia, Smirnoffia ja muita jättiläisiä vastaan: Finlandia Vodka Platinumin. Erittäin hyvän vastaanoton saanut superpremium-vodka päätyi myös allekirjoittaneen kouriin ja pakkohan sitä oli haistella ja maistella asiantuntevassa herraseurueessa. Luksustuote joka osa-alueella. Staili flinda, pähee päkitsi ja mikä parasta, pirunmoisen pehmoisen makuista väkijuomaa. En väitä olevani mikään votkaekpertti, mut kyllä tälläkin nokalla ja nielulla tuntee luksustuotteen, ku sitä eteensä saa. Tota herkkua ku olis ollu jo jouluaterialla pakkasessa niin snapsipolitiikka olis voinu olla huomattavasti aktivisempaa ja toi olis kelvannu jopa porukan pahimmillekin nirppanokille. Huikeeta lientä, jota ei voi verratakaan niihin Alkon myydyimpii kirkkaisiin brenkuihin, jotka ton jälkeen maistuvat entistäkin enemmän kynsilakanpositoaineelta. Ja tätä huippukamitsua ei sit kannata drinksuihin läträtä vaan toi pehmeä maku pitää kokea raakana. Eikä tartte edes pakastaa vaan jopa huoneenlämpöisenä stedattuna pelitti tavalla, jota ennen ole kokenut. Hattu päästä tän edessä ja Finlandia soimaan!

P.S. Vinkki uudenvuoden bileisiin: tuote on ollut saatavilla Alkon tilausvalikoimasta jo 5.11 lähtien. Jos siis juhlapaikan brenkkukaapista toi vielä puuttuu niin tiedätte mitä tehdä!

Mainokset

Taverna Zorbas ja maagisen hyvä moussaka

28 Jou

On tullu trippailtua Kreikassa enemmän ku vissiin missään muussa maassa ihän näit loppuukaluttuja lähinaapureita lukuun ottamatta. Noilla reissuilla on syntynyt ikuinen rakkaus Välimeren itäisten osien keittiötä kohtaan. Tzatzikit, souvlakit, mezet, dolmadesit, stifadosit, gyrosit ja muut mätöt sekä sörsselit ovat lähes parasta safkaosastoa mitä tiedän. Etenkin kun niitä saa nauttia ajan kanssa, bulein annoksin ja hyvässä possessa.

Yks on kuitenkin kreikkalaisista herkuista ylitse muiden. Moussaka eli eräänlainen kreikkalainen versio italialaisesta lasagnesta on parhaimmillaan sellaista herkkua, et pistää karskimmankin kaverin huutamaan hallelujaa ja samalla itkemään onnesta. Valitettavasti vaan omat skilssit ei veny ton ruokalajin täydelliseen kotikloonaukseen, eikä sitä osaa moni ravintolakokkikaan. Mut Bragun kentän kupeessa köllöttelevä Taverna Zorbas (Läntinen Brahenkatu 4) todella hiffaa moussakan duunaamisen päälle. Heidän versionsa tuosta jauhelihan, tomaattikastikkeen, munakoison, juustogratiinin ja muiden semimystisten ainesten kerroskyhäelmästä on niin harmoninen, ettei paremmasta väliä. Tuo setti onkin tällä hetkellä allekirjoitaneen lempariannos koko stadin tarjonnasta!

Zorbaksen moussaka annos jossain mättösession loppumetreillä

Zorbaksen moussaka-annos jossain mättösession loppumetreillä

Oon käynyt viime viikkoina pariin otteeseen fetasalaatin kera tarjottavan moussaka-annoksen murkinoimassa. Molemmilla kerroilla on kokemus ollut niin orgastinen, ettei vastaavaa usein näillä leveyspiireillä koe. Väitänkin siis ihan pokkana, et Zorbaksen moussaka on parasta lajissaan helleenisten maiden pohjoispuolella. Samaa väittää myös paikan henkilökunta, jonka palveluasenteesta ja tatsista muuten kandeis monen muun ns. ammattilaisen käydä imemässä oppia.

Jos rakastat itseäsi ja hyvinvointiasi niin käy ihmeessä vetää huiviin toi kanelilla ja muilla upeilla ainesosilla säväytetty herkku. Et tule pettymään. Ja muutenkin toi pieni ja omalla skidisti nuhjuisella tavalla kodikas mesta on käymisen arvoinen. Pöytä kyl kandee buukata etukäteen, ettei joudu pakittelee ovelta takas kadulle…

Zorbaksen meze-setti (erinomainen alkupalavalinta kahdelle!)

Zorbaksen meze-setti (erinomainen alkupalavalinta kahdelle!)

Shadow Dancer – loppuvuoden vaikuttavin elokuvakokemus

26 Jou

Kävin tsekkaamassa uunituoreen Shadow Dancer -elokuvan pelkästään trailerin perusteella. On tullu tsittailtua nois Finnkinon saleissa aika huolella viime viikkoina, ja leffojen alussa pyörivistä elokuvamainospätkistä eniten on säväyttänyt just ton rainan pariminuuttinen video. Jotenkin toi trailer henki hyvää brittiläistä laatufiilistä ja erottu edukseen jenkkipätkien ulkokultaisista rymistelyrypistyksistä.

Valitettavan usein leffatrailerit on tehty niin hyvin, et paskempikin tekele saadaan näyttämään kiinnostavalta ja upealta. Tai sit niis juostaan koko leffa avainkohtineen läpi niin, et jo sen perusteella tietää tarkalleen mitä tuleman pitää. Noi ton tyyliset trailerit on omasta mielestäni aivovammaisia spoilereita, joiden olemassaolon perusteet ei koskaan oo auennu. Siksi onkin taagi riski tehdä leffapäätöksiä trailereiden perusteella, mut tästä nimenomaisesta mainoksesta tuli sellaiset sävärit, joita oli pakko kuunnella. Eikä noi fiilarit pettäneet, sillä sen verran päräyttävä elokuvataidekokemus oli tarjolla, ettei vastaavaa ole tänä vuonna pahemmin saanut kokea.

Shadow Dancer oli taideteoksena omassa lajissaan erittäin mallikas teos. Kuva, värimaailma, näyttelijätyö, kässäri, musiikki ja leikkaus olivat duunattu niin päräyttäväksi kokonaisuudeksi, et ei paremmasta väliä. Koko päkitsi pelitti sillä pieteetillä, et allekirjoittaneella meni kylmät väreet körperissä ja tippa oli tulla linssiin salin synkässä pimeydessä.

Tarina kertoi IRA:n terroristisolun säädöistä 90-luvun rauhanneuvottelujen aikaan, kun koko Belfast oli vielä sotatannerta ja ihmisten oli valittava puolensa. Pääosan Collette (Andrea Riseborough) jäi ikävästi puun ja kuoren väliin tuossa mustavalkoisessa ja armottomassa maailmassa. Omat epäilivät häntä vasikaksi ja brittivalloittajat jättivät juonittelussaan uhrattavaksi lasketun daamin omilleen. Pahaa teki katsoa tuon ihmisen tuskaa ja selviytymistaistelua. Samalla kuitenkin kaunotarta tapitti ööga kovana, sillä sen verran haurasta kauneutta, elämänviisautta ja herkkää elämäntuskaa bööna habituksellaan välitti, et tuollaiseen voisi vaikka rakastua. Ei siis mikään muovinen hollywood-vosu vaan ihana ja aito nainen isolla ännällä.

Colletten feminiinisyyden viekoittelevaan koukkuun taisi jäädä myös brittiagentti Mac (Clive Owen), joka väänsi taustalla omaa peliään isolla tunteella. Maailmassa on vaan pari jannua, jotka tuon roolin olisivat voineet vetää ja Mr. Owen on ehdottomasti yksi heistä. Myös Ralph Fiennes olisi tuosta saanut paljon irti, mut eipä voi moittia castingia tuostakaan rekrystä. Mut silti Andrea Risenborough varasti koko shown. Ja meitsin sydämen.

Shadow Dancer (ohjaus: James Marsh, 2012)

Shadow Dancer (ohjaus: James Marsh, 2012)

Laatuleffoista, hyvästä tarinasta ja upeasta kuvan sekä äänen symbioosista diggaavien kandee ehdottomasti tsiigata tää leffa. Eikä sitä ole pakko mennä edes isolle kankaalle väijyy, sillä tollanen kokonaisvaltainen taideteos pelittää ihan hyvin kotiteatteriolosuhteissakin. Mitään tykitystä ja actionia toi Shadow Dancer ei siis tarjonnut, vaan framille tuotiin rohkeasti isoja tunteita ja mahtavaa elokuvataiteen osaamista. Meitsi vaikuttu, eikä pysty antaa mitään rakentavaa palautetta, ku tuntu et kaikki palikat olivat kohdillaan.

Jo Nesbø: Aave – Harry Hole ratsastaa jälleen

22 Jou

Tuli just töllöttimestä mainos Jo Nesbøn uusimmasta Aave-dekkarista. Toi varma joulun merkki inspiroi skrivaamaan opuksesta pari sanaa, sillä tulipahan tuokin makupala tossa pari viikkoa sitten tavattua kannesta kanteen. Onhan näit tän suosikkikirjailijan teoksia tääl aiemminkin ruodittu, joten jatketaan samoilla laduilla, kun kerran lykkimään on alettu…

Jo Nesbø: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Jo Nes: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Hyvää settiähän toi uusinkin Harry Hole -dekkarisarjan tekele oli, vaik ei ihan silkkaa parhautta omassa kategoriassaan tarjonnutkaan. Mut noi Nesbøn teokset on vähän niinku pizza tai seksi eli paskimmillaankin ihan jees -osastoo. Ja paskimmillaan ei norjalainen bestselleristi tässä Aaveessa todellakkaan ollut. Taas hän oli onnistunut kehittelemään varsin koukuttavan ja mielikuvituksellisen juonen, jossa riitti imua sekä tenhoa ihan loppusivuille asti. Skidisti loppuhuipennuksesta vois kyllä nillittää, mut ei nyt jaksa.

Tarina kulki oslolaisen huumemaailman sameissa vesissä ja mukana on näiden skandidekkarien pakollinen pahisosasto eli Itä-Euroopan yritteliäät vesselit. Kliseillä Nesbø ei kuitenkaan tässä suostu leikkimään vaan ihan nastan tvistin hän on saanut hepokauppaa harrastavien slobojen, korruptoituneiden poliisien ja yksinäisen soturin eli Harry Holen painiin. Mukaan on sit viel lisätty värikkäitä kuvauksia vallan rappioittavasta vaikutuksesta, poliitikkojen lehmänkaupoista, huumeiden kiroista ja rakkauden käsittämättömyydestä.

Hieman latteasta lopusta ja kirjan alkusivujen tyhjäkäynnistä huolimatta tää opus on suositeltavaa matskua pukinkonttiin. Ei kuitenkaan kandee panna tätä kovakantista pakettiin, jos lahjuksen saajalla ei ole aiempaa kokemusta Nesbøn tuotannosta. Sen verran kronologista saagaa dekkaristi on Harry Holen kiehtovan elämän ja ihmissuhdekuvioiden ympärille viritellyt, et tää tekele vaatii hieman taustatietoa.

Story continues – jenkkiviskien jatkokurssi

16 Jou

Menny viime aikoina väkevästi brenkkupainotteisiksi nää blogiläpät, mut mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsis. Ja ku kerran viime kuussa alotin stoorin amerikantuliaisten maistelusta niin pakkohan se on jatkaa tarina loppuun.

Nyt päästiin todella asian ytimeen, ku korkkasin kaks tuliaislekaa ja lorotin asiantuntijaporukkamme syynättäviksi  Jack Daniel’s Single Barrelia ja Gentleman Jackia. Vaik ihan noviisi olen amerikkalaisten tisleiden osalta, niin sen verran kyl snaijasin, et kyseessä oli ton mantereen viskitarjonnan parasta puolta. Ja samaa mieltä oli koko posse, ku saatiin kosteaksi revennyt tasting-kinkerimme päätökseen.

Jack Daniel's SIngle Barrel

Jack Daniel’s Single Barrel

Siinä siis lätkittiin pokeria ja naukkailtiin fiilistelypohjalta molempia jalojuomia. Jenkkitislaamon parhaista tynnyreistä pullotettu Single Barrel veti vertoja laadukkaimmille vanhan mantereen tuliliemille ja huomas kyllä, et mestarit ovat olleet asialla.  Yksi master tastereistä on muuten Lynne Tolley, Jack Daniel’sin siskon tyttö neljännessä polvessa! Illan huumassa mielessä kävi jopa aatos siitä, josko tollasen tynnyrillisen joku kaunis päivä tilais omille tiluksille. Toistaiseksi Alko ei tohon tynnyrihuutoon pysty vastaamaan, mut hyvää kandee ventata. Ja säästellä hieman fyrkkaa sivuun täs odottelun lomassa… Mut onneksi tota kaunista pulloa löytyy handelista ja on kyl niin pähee flinda & pakkkaus, et kelpais joululahjaksi vaativammalekin karbaasille.

Eikä moittia voinut Kentuckyn varastojen alimmissa tynnyreissä kypsytettyä Gentleman Jackia. Tältä siis maistuu se kuuluisa pehmeä Tennessee-viski, jonka hedelmäinen, hunajainen ja smuutti maku hiveli niin raatimme kokeneita viskikurkkuja kuin viskipolkunsa alkumetreilläkin olevia tissiposkia. Vaik skidistä pliisuudesta ja karisman puutteesta tää kärsikin esimerkiksi astetta rajumpiin skottiviskeihin verrattuna niin varsin leppoisaa juotavaa oli Gentlemankin. Unohtu vaan tyypata jäiden kanssa tota, mut onneks Ympyrätalon pitkäripaisesta voi hakea seuraavan lekkerin ja jatkaa tutkimusmatkaa… Vaik kieltämättä snadisti noiden tuliaisten erikoisbonareita kyl pudotti se havainto, et noi molemmat tosiaan näytti möllöttävän kotialkoni hyllyssä. No, tietääpähän mistä niit saa lisää, eikä aina tartte lennellä Atlanttin yli, ku lekkerin pohja tulee vastaaan!

Killing Them Softly – totaalisen turha leffa

14 Jou

Käytiin broidin ja Miss T:n kanssa väijymässä Brad Pittin söpönassulla myytävä uusi Killing Them Softly -pätkä. Eipä olis kyl kandennu!

killing_them_softly_poster

Sukelsin leffateatterin synkkään syliin pahaa aavistamatta ja totaalisen tabula rasa -pohjalta, sillä kerrankin oli jäänyt ennakkoarviot ja kritiikit lukematta. Yleensähän toi on ihanteellinen lähtötilanne taidenautinnon kohtaamiseen, sillä silloin ei ole ennakkoasenteet värittämässä kokemusta. Nyt tiesin iskeneeni kirveen kiveen viimeistään siin vaihees, ku vartin väijymisen jälkeen alko kuulua sivusuunnalta broidin tasaista kuorsausta. Se ropleemi oli viel kuitattavissa napakalla kyynärpääiskulla, mut leffan tylsyydelle ei penkissä avuttomana tsitatessa voinut mitään. Toi puuduttavuus oli vaan nieltävä katkerin ilmein ja lusittava toi ö-luokan leffakokemus loppuun kaikessa ankeudessaan.

Elokuvan stoori oli lähtökohtaisesti eli sillä kuululla teoriatasolla ihan mielenkiintoinen. Sellaista Reservoir Dogs -tyylistä, vituralleen ku Jeesuksen pääsiäinen mennyttä ryöstökeikkaa siinä puitiin. Myös kuvaus, musa ja miljööt olivat ihan kohdillaan. Valitettavasti vaan mikään noista elementeistä ei kuitenkaan natsannut saumattomasti yhteen. Todella epämääräinen ja näkemyksetön tekele oli siis kyseessä ja laski kässäristä sekä ohjauksesta vastanneen Andrew Dominikin (mm. The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford) pisteitä.  Tarina ei lähtenyt lentoon missään vaiheessa ja siksi katselukomeus oli äärimmäisen pitkäpiimäinen. Myös henkilöhahmot (mm. surkeat Pitt & Ray Liotta) olivat noloja ja vaivaannuttavia. Samaistumista tai edes alkeellista kiinnostusta ei syntynyt heidän kohtaloitaan kohtaan. Ainoastaan James Gandolfini sai sivuosahahmoonsa pientä särmää ja tarttumapintaa aikaiseksi.

Koko huttu oli kruunattu vielä harvinaisen typerällä loppukohtauksella, joka takasi kaupanpäällisiksi ankean poistumiskokemuksen salin hämärästä pimeälle kadulle. Aika sanatonta, mutta yksimielistä porukkaa oltiin koko ydinposse ton kokemuksen jälkeen. Ei paljon jäänyt spekuloitavaa tuopposen ääreen tämän pätkän jäljiltä. Kehoitan siis muita käyttämään aikansa paremmin ja jättämään Killing Them Sotfly -nimellä myytävä turhake väliin.

Vuoden 2012 joululahja- ja elämänhallintavinkit

8 Jou

Nyt on taas se hetki vuodesta, kun kulutushysteria lyö yli äyräiden oikein isolla kauhalla. Paniikki kasvaa ja stressikertoimet ovat tapissa kaikilla läntisen maailman oravanpyörässä sinnitteleville. Kovaa touhua siis toreilla ja turuilla.

Asian ei ole kuitenkaan pakko olla noin lohduttomalla tolalla. Helpommallakin voi päästä, ja kun leppoistaminen tuntuu olevan edelleen muotisana, niin tuodaan se myös shoppailurintamalle. Tässä tapauksessa sillä tarkoitan ostoshelveteissä juoksun lopettamista ja siirtymistä nettishoppailun iisibiisiin meininkiin.

e_commerceJa tehdäkseni kaikkien vajaatajuistenkin lukijoideni elämän helpoksi niin yksinkertaistetaan vielä asteella. Etsiessäsi lahjaa kauniimmalle sukupuolelle kandee surffailla Nordic Jewel -verkkokauppaan, josta löytyy satojen korujen joukosta taatusti passeli ja sydämen herkimpiä kieliä näppäilevä lahja daamille kuin daamille. Jos taas lahjonnan kohteella kasvaa karvaa naamassa niin sitten vaan näppäillään selaimeen osoite gentleman.fi. Tuolta herrasmiehen verkkkaupasta löytyy sit äijille kelloja, koruja, lompakoita, kosmetiikkaa ja muuta mukavaa kovaan pakettiin pakattavaa settiä.

Kandee siis pelata varman päälle ja hoitaa noi hankinnat himaan jo tänään, jotta postipekka ehtii hoitaa roudauksen kunnialla maaliin ennen jouluaattoa. Lisäks kandee pelata omaan pussiin sen verran, et osallistuu Nordic Jewelin jouluskabaan naamakirjan puolella, sillä sieltä saa -10 prossan alennuskoodin koruostoksiin. Ja jos kauhee munkki käy niin voi voittaa korupalkinnon, mikä meinaa sitä, ettei koruhankintaan tartte laittaa jeniäkään likoon…

Lumoavat_viikot

Elämä on helppoo, kun sen osaa!

%d bloggers like this: