Shadow Dancer – loppuvuoden vaikuttavin elokuvakokemus

26 Jou

Kävin tsekkaamassa uunituoreen Shadow Dancer -elokuvan pelkästään trailerin perusteella. On tullu tsittailtua nois Finnkinon saleissa aika huolella viime viikkoina, ja leffojen alussa pyörivistä elokuvamainospätkistä eniten on säväyttänyt just ton rainan pariminuuttinen video. Jotenkin toi trailer henki hyvää brittiläistä laatufiilistä ja erottu edukseen jenkkipätkien ulkokultaisista rymistelyrypistyksistä.

Valitettavan usein leffatrailerit on tehty niin hyvin, et paskempikin tekele saadaan näyttämään kiinnostavalta ja upealta. Tai sit niis juostaan koko leffa avainkohtineen läpi niin, et jo sen perusteella tietää tarkalleen mitä tuleman pitää. Noi ton tyyliset trailerit on omasta mielestäni aivovammaisia spoilereita, joiden olemassaolon perusteet ei koskaan oo auennu. Siksi onkin taagi riski tehdä leffapäätöksiä trailereiden perusteella, mut tästä nimenomaisesta mainoksesta tuli sellaiset sävärit, joita oli pakko kuunnella. Eikä noi fiilarit pettäneet, sillä sen verran päräyttävä elokuvataidekokemus oli tarjolla, ettei vastaavaa ole tänä vuonna pahemmin saanut kokea.

Shadow Dancer oli taideteoksena omassa lajissaan erittäin mallikas teos. Kuva, värimaailma, näyttelijätyö, kässäri, musiikki ja leikkaus olivat duunattu niin päräyttäväksi kokonaisuudeksi, et ei paremmasta väliä. Koko päkitsi pelitti sillä pieteetillä, et allekirjoittaneella meni kylmät väreet körperissä ja tippa oli tulla linssiin salin synkässä pimeydessä.

Tarina kertoi IRA:n terroristisolun säädöistä 90-luvun rauhanneuvottelujen aikaan, kun koko Belfast oli vielä sotatannerta ja ihmisten oli valittava puolensa. Pääosan Collette (Andrea Riseborough) jäi ikävästi puun ja kuoren väliin tuossa mustavalkoisessa ja armottomassa maailmassa. Omat epäilivät häntä vasikaksi ja brittivalloittajat jättivät juonittelussaan uhrattavaksi lasketun daamin omilleen. Pahaa teki katsoa tuon ihmisen tuskaa ja selviytymistaistelua. Samalla kuitenkin kaunotarta tapitti ööga kovana, sillä sen verran haurasta kauneutta, elämänviisautta ja herkkää elämäntuskaa bööna habituksellaan välitti, et tuollaiseen voisi vaikka rakastua. Ei siis mikään muovinen hollywood-vosu vaan ihana ja aito nainen isolla ännällä.

Colletten feminiinisyyden viekoittelevaan koukkuun taisi jäädä myös brittiagentti Mac (Clive Owen), joka väänsi taustalla omaa peliään isolla tunteella. Maailmassa on vaan pari jannua, jotka tuon roolin olisivat voineet vetää ja Mr. Owen on ehdottomasti yksi heistä. Myös Ralph Fiennes olisi tuosta saanut paljon irti, mut eipä voi moittia castingia tuostakaan rekrystä. Mut silti Andrea Risenborough varasti koko shown. Ja meitsin sydämen.

Shadow Dancer (ohjaus: James Marsh, 2012)

Shadow Dancer (ohjaus: James Marsh, 2012)

Laatuleffoista, hyvästä tarinasta ja upeasta kuvan sekä äänen symbioosista diggaavien kandee ehdottomasti tsiigata tää leffa. Eikä sitä ole pakko mennä edes isolle kankaalle väijyy, sillä tollanen kokonaisvaltainen taideteos pelittää ihan hyvin kotiteatteriolosuhteissakin. Mitään tykitystä ja actionia toi Shadow Dancer ei siis tarjonnut, vaan framille tuotiin rohkeasti isoja tunteita ja mahtavaa elokuvataiteen osaamista. Meitsi vaikuttu, eikä pysty antaa mitään rakentavaa palautetta, ku tuntu et kaikki palikat olivat kohdillaan.

Mainokset

Samaa vai eri mieltä? Sana on vapaa!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: