Arkisto | tammikuu, 2013

Looper – oman genrensä pikkuhelmi

30 Tam

Pakenin hippulat vinkuen pääkaupungin paukkuvia pakkasia leffateatterin lämpoon. Siirsin siis akuuttia ongelmaa ajassa hieman eteenpäin ja palelin sitten senkin edestä, ku aikoinaan tupsahdin takaisin lumiselle kadulle. Pari timmaa meni kuitenkin lämpimässä ja pimeässä salissa ihan rattoisasti yrittäessäni saada tolkkua Looper-elokuvan juonikuviosta.

Looper (käsikirjoitus ja ohjaus: Rian Johnson, 2012)

Looper (käsikirjoitus ja ohjaus: Rian Johnson, 2012)

Looper on Bruce Willisin tähdittämä tuore scifi-pätkä, jossa palkkatappajat ja muut pahikset pomppivat aikajanalla eteen ja taakse siihen malliin, et ihan ei tällä kuupalla varustettu janari kaiken aikaa pysynyt kyydissä. Kliffaa ja aivoja nastasti kutkuttavaa seurattavaa toi touhu kuitenkin oli, vaik tää pätkä ei ihan alansa klassikkojen sarjaan nousekaan. Eipä se tosin kauhian kauaksikaan parhaista jää, mut aika vasta todistaa tän filkan todellisen tason ja näin pari timmaa teatterikokemuksen jälkeen on viel skidisti jäävi ottaa lopullista kantaa suuntaan tahi toiseen… Hetkittäin tuli kyl Looperista mieleen myös Willisin semikarismalla varustettu 12 apinaa -huippupätkä (ohj. Terry Gilliam), mut yhtä legendaarinen meininki ei ollu nyt kyl merrassa. Sen verran meitsikin sentään snaijaa!

Ihan pahinta tusinascifiä Looper ei ainakaan ollut, sillä kässärissä oli tosiaan mutkaa kyllikseen ja viihdearvot positiiviseen sekä viihdyttävään katselukokemukseen muutenkin kohillaan. Myös kuvaus ja roolitus oli hyvin hallussa eli silmänruokaa riitti niin tyylikkään väriskaalan kuin hemaisevan naiskauneuden (mm. Emily Blunt ja Piper Perabo) ansiosta. Lisäks tarinassa ja hahmoissa oli kiinnostavuutta pitämään katsojan tiivisti kiinni jakkarassa koko elokuvan keston ajan. Loppuun oli jopa saatu hyvää koukkua ja snadi jännityspiikki, joka viel osattiin purkaa ainakin skidisti yllättävällä tavalla.

Looperin osalta asialla on siis ollut ammattimainen tiimi ja lopputulos on oman saransa parempaa osastoa. Voi siis suositella varauksetta, jos scifi putoo muutenkin. Tai jos vaan haluu nähdä jotain piirun verran erilaista settiä.

Kannas – konsepti hallussa

27 Tam

Eerikinkadun väärässä päässä ikuisuuden (est. 1939) möllöttänyt Kannas on nostanut komeasti tasoaan kuluneen vuoden aikana. Viime keväänä faceliftin duunannut mesta on nyt noussut sellaiselle levelille, et uskon paikan suosion olevan taattu vuosiksi eteenpäin. Olettaen tietenkin, et vaan pitävät uudesta konseptistaan kiinni, eivätkä lähde trendien perään höntyilemään tai liian halpaa stobea kulmakunnan denoille tarjoamaan.

Oli nasta istua tuolla perjantai-ilta ja fiilistellä Kannaksen menoa. Hillityn kotoisessa miljöössä vietti iltaa koko kantakaupungin kirjo kaikessa komeudessaan eli pöytäseurueet olivat kliffan heterogeenisia rennoista ruutupaitajunnuista sympaattisiin lähikulmien seniorikansalaisiin. Paikalla oli siis oikeita ihmisiä nauttimassa hyvästä safkasta, mukavasta ympäristöstä ja hienosta seurasta. Taustalla soi hiljalleen suomipopin klasariosasto Epuista Irwiniin, joka tuttuudessaan ja turvallisuudessaan loi oikeaa kotoisaa ilmapiiriä. Mikään trendipumppaus ei tonne sopisikaan.

Paikka on onnistunut muuttamaan profiiliaan juomapainotteisesta setityksestä safkailumeiningin suuntaan. Tota on edesauttanut herkullisen oloiseksi duunattu menu, jossa oli ainakin allekirjoittaneen makuun varsin houkuttelevia klassikkoannoksia lihapullista sekä maksa- ja muusisetistä houkutteleviin burgereihin. Klassikkokamitsua siis vähän samaan stailiin, ku vaik Sea Horsessa, Juttiksessa tai Salvessa.

Chilipekoniburger-annos (Ravintola Kannas, 16 €)

Chilipekoniburger-annos (Ravintola Kannas, 16 €)

Ite vedin nälkääni mestan Nyt-liitteessäkin hehkutetun chili-pekoni-burgerin ja hyvin uppos maaruun. Annos oli passelin kokoinen eli iso ja sen sopivan kotikutoinen maku sekä ulkoasu vakuuttivat. Hampparin sisällä oli mureanmehevä pihvi, kunnolla rapsakkaa pekonia ja isolla handulla muutakin mäskiä, jotka kaikki olivat mukavasti balanssissa. Ranskalaisetkin olivat hyvin väsätty eli just sopivan rapeita ja suolaisia.

Ainoot miikat annokseni suhteen tulee semiheppoisesta höttösämpylästä ja etenkin siin kyljessä tarjotusta vaatimattomasta salaatista, joka oli aika turha lisuke. Etenkin ku se oli tylsää peruskauraa ja esteettisesti viel pilatu löröttelemällä siihen jostain tuubista tusinasalaattikastiketta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga)

24 Tam

Sain käpäliini varsin mielenkiintoisen kotimaisen kaunokirjallisen teoksen. Mikko-Pekka Heikkisen duunaaman, lähitulevaisuuteen sijoittuvan romaanin lähtökohta on se, et Pohjois-Suomen posset saavat viimein kylläkseen Etelä-Suomen pääkaupunkikeskeisyydestä ja sen lieveilmiöistä, kuten kunta- ja sote-uudistuksista sekä niiden mukanaantuomasta haja-asustusalueiden elinolojen heikkenemisestä. Mittari tuli pohjoisen pottujen osalta niin tappiin, et eihän siinä auttanut mu kuin julistaa sisällissota etelän lantalaisia vastaan.

Terveiset_Kutturasta_kansi

Terveiset Kutturasta -kirjassa lappalaisten ja saamelaisten moottorikelkkapataljoonat vyöryttävät salamasotaansa kohti Helsinkiä, jättäen taakseen valloitettuja kaupunkeja niin itä- kuin länsirintamallakin. Siinä ei etelän vetelät reserviläiset paljoa pysty vastaan panemaan, ku karaistuneet pohjolan kasvatit jyräävät päälle. Kamikaze-kelkkailija osoittautuu totaalisen pysäyttämättömäksi täsmäaseeksi, joka saa natsisaksan ammoiset blitzkrieg-joukot näyttämään tehottomilta etanoilta.

Tapahtumia tarkkaillaan niin erään pohjoisen joukkojen mukaan lähtevän naistoimittajan kuin etelän riveissä rimpuilevan alikersantinkin vinkkelistä. Sääli vaan, ettei noista päähahmoista kumpikaan ole kovin kiinnostava tai edes uskottava. Ja kun tyylilajiksikin on valittu jotenkin horjuva, semihumoristinen kertomistapa, niin koko teokselta putoaa sivu sivulta pohja   uskottavuuden karistessa kuin Berlusconilta konsanaan.

Kuttura-opus jääkin puolihauskan harjoitelman tasolle, eikä pysty alkuunkaan lunastamaan asettamiaan odotuksia. Koko tarina etenee hieman epäloogisesti, eikä teosta pysty ottamaan vakavasti puolivillaiseksi jäävän tarinansa tai kirjallisesti katsottuna heppoisen tasonsa vuoksi. Sekä sisältö että tyyli floppaavat, vaikka alkuasetelma kieltämättä hieno olikin. Sääli.

Galleria AMA: Sirkka-Liisa Lonka – kokemus näkyy ja puhuu

22 Tam

Poikkesin ohikulkumatkalla fiilistelemässä Ama-gallerian uutta näyttelyä, jossa esiteltin konkarimaalari Sirkka-Liisa Lonkan uusimpia teoksia. Parin viime vuoden aikana maalatut taulut tekivät vaikutuksen.

Sademetsäaiheissa maalauksissa näkyi upeasti kokemuksen tuoma jälki. Tunnistettava maalaustyyli kantoi hyvin taulusta toiseen, vaikka aihepiiri vaihteli hempeistä kukkasista mustiin kissapetoihin. Ihailtavaa oman käden jälkeä, joka kumpuaa 70-vuotiaan artistin vuosikymmenten kokemuksesta ja näkemyksestä. Tohon ei junnut pysty, ja onkin kiva hetken funtsia sitä faktaa, et parhaimmillaan ikä & kokemus ovat sellaista poweria, ettei sitä korvaa millään vippaskonstilla.

Sirkka-Liisa Lonka: Yöjalassa, 2012 (tempera ja öljy kankaalle, 140 x 86 cm)

Sirkka-Liisa Lonka: Yöjalassa, 2012 (tempera ja öljy kankaalle, 140 x 86 cm)

Rikhardinkadulla esillä olleet vajaa parikymmentä taulua pakottivat pysähtymään ja ihailemaan ihmiskäden taitavuutta. Vaikka tuollainen varsin feminiininen ja pehmeillä väreillä operoiminen ei ihan omaa makuani vastaakaan, niin hiljaiseksi veti herrasmiehistelijän. Etenkin kun innostuin ihailemaan läheltä Lonkan maalausten perulaisen sademetsän ääretöntä kosteutta henkivää värinkäyttöä ja öljyvärimaalausten akvarellimaista laveerausjälkeä. Hallitut mutta silti vapaat ja luonnolliset valumisjäljet toimivat upeana tehokeinona. Vielä kun Amazonin värikylläisyys ja hikisyys olisi saatu siirrettyä kankaalle, niin olisi ollut pako kaivaa lompakko esiin ja ryhtyä taidehankintoihin…

Kaiserdom Hefe-Weißbier – varsin vaatimaton vehnäolut

20 Tam

Bograussalin alakerran Alepassa pisti öögaan hyllyllä möllöttänyt saksalainen Kaiserdom-vehnäoluttörppö. Eihän janoinen pugilisti sellaista pystynyt lauantaitreenin päälle vastustamaan, ja niinpä tuo puolilitraisessa tölkissä myytävä jalojuoma löysi uuden kodin omasta rakkaasta Smegistäni. Eikä noi bisset sielä kauaa ehtiny happamoitua, ku oli aika pistää pieni pruuvi pydeen.

kaiserdomEnsimmäinen visuaalinen havainto tosta sakemanniöölistä valjun tölkkidesignin jälkeen oli se, et varsin runsasvaahtoinen tuote oli kyseessä. Toi vaahto oli myös aika kestävä sorttia eli pysyi oluen suojana varsin sitkeästi. Hefe kun oli kyseessä niin sameutta oli myös tarjolla tuossa varsin beisikin värisessä eli vaaleassa vehnäsessä. Haju oli varsin vaatimaton ja ku flunssaklyyvarilla oikein imppas niin pientä sitruunan ja hiivan dunkkista olin havaitsevani.

Makupuolella jatkui hajun ja värin vaatimattomuslinja.  Ensikosketus oli raikas, muta siitä ei sit pahemmin seurannut mitään muuta. Olis ollu edes humalan pieni puraisu terää, mut ei edes sitä tarjonnut tää bisse. Hento ja lyhyt maku siis oli kitusissa ja sehän ei sit alkuunkaan kestänyt pruuvipenkin ääreen roudattua hevosen savupaistileikkelettä vaan jäi pahasti hepan jalkoihin (kavioihin?). Paremmin toi vedellä blandatun oloinen makupolitiikka synkkas pöydältä löytyneiden cashew-pähkinöiden kanssa, jotka toimivatkin varsin hyvin Kaiserdomin kyljessä.

Jatkossa jää noi keppanavahvuiset (4,7 %) Kaiserdom-tölkit kyl Alepan hyllyyn. Mitään tolla ei siis oikein ollut tarjottavana ja samaan hintaan saa esimerkiksi handelista paljon maukkaampaa vehnäolutta ihan iisisti, vaik silmät ummessa koriin latois. Mut kyl tota janoonsa joi, vaik se ei tietenkään riitä viel mihinkään… Jopa Litukan Grafenwalder-halpisvehnis pärjää tolle!

Nanna Susi – Underneath the Eyes (Tennispalatsin taidemuseossa 20.1.2013 asti)

18 Tam

Suomen kokoiseen maahan mahtuu kerralla vain pari kuvataiteilijaa, jotka saavat nauttia niin kansakunnan kuin median kokonaisvaltaisesta huomiosta. Yksi näistä harvoista ja valituista on helsinkiläinen maalari Nanna Susi. Tuotteliaan taiteilijattaren status on maassamme erittäin vahva, ja jopa naistenlehdet rakastavat haastatella hersyvästi nauravaa ja avoimesti asioistaan kertovaa kuvataiteilijaa. Jotain Nannan markkina-arvosta kertonee myös se, että yksi päivä liikennevaloissa jumittaessani bongasin hänen uusimman Underneath the Eyes -näyttelynsä katumainoksen. Siinä kehoitettiin poikkeamaan Tennispalatsin taidemuseoon, tutustumaan tammikuun 20. päivään asti pydessä olevaan näyttelyyn. Kilttinä janarina ei sit ollu muuta saumaa, ku mennä sinne tsiigailemaan taiteilijan tuoreimpia öljyvärimaalauksia.

Nanna_Susi_katumainos

Kannattihan tuolla käydä, vaik edellisestä näkemästäni Nanna Suden näyttelystä ei ollutkaan kuin suunnilleen vuosi. Osa tauluista olikin etäisesti tutun oloisia, mut kyl tuol oli uutta ja uunituorettakin settiä framilla ihan yllin et kyllin. Pari allekirjoittaneelle ennennäkemätöntä maalausta oli jopa niin stydejä virtuositeetissaan, et harvoin näkee moisia, massiivisen upeita taidepläjäyksiä. Nannan luoma kolmiulotteinen struktuuri puhutteli tihrustaessa niin läheltä kuin kaukaakin, ja rohkea värinkäyttö kimaltavine pintoineen pelitti parhaimmillaan fantastisesti. Etenkin yksi suuri, kullanhohtoinen taulu naisfiguurilla varustettuna varasti paatuneen sydämeni. Iski alkukantainen ostamisen ja omistamisen himo! Mut sitä hillitsi tietoisuus siitä, et julkkismaalarin tauluista joutuu pulittamaan jokusen kymppitonnin tsipaleelta…

Nanna Susi: Yksi tähdistä lensi yli / One of the Stars Flew Over, 2012 © kuva/photo: Jussi Tiainen

Nanna Susi: Yksi tähdistä lensi yli / One of the Stars Flew Over, 2012 © kuva/photo: Jussi Tiainen

Ostohinkua ja yleisfiilistä kuitenkin laski se tosiasia, et Nanna Susi on tuotteliaisuutensa sivutuotteena varsin epätasainen laatunsa suhteen. Osa maalauksista oli enemmänkin kansalaisopistotasoa ja keskeneräisen harjoitelman oloisia. Lisäksi liian usein vaivasi hienon kädenjäljen ja upean värinkäytön lomassa se, että vähänkin esittävämmän kuvataiteen puolelle lipsuessaan Nanna Susi on varsin keskinkertainen maalari.  Osa tauluista toimisikin paremmin, ainakin allekirjoittaneen makuun, jos niihin ei olisi päälleliimatun oloisesti maalattu jatkuvasti toistuvia, kömpelöitä kuvia naisfiguureista, pusuhuulista tai kuusipuista.

Note: Nää mun jorinat ovat toki totaalisen subjektiivisia tavisnäkemyksiä, enkä edes yritä esittää mitään taideasiantuntijaa. Kuhan kerron, mitä ajatuksia tuolla Tennarin yläkerran näyttelytiloissa pyöriessä kuuppaan pullahteli…

Argo – tosipohjaista jännitystä elämään

14 Tam

Tositapahtumiin perustuvissa leffoissa on usein se vika, et katsoja tietää jo etukäteen kuinka pätkä tulee päättymään. Toi probleema aktualisoituu kyl laajemminkin useammissa Hollowoodin koneiston tuotteissa, mut nää based on true story -pohjaiset rainat ovat siin ihan omassa luokassaan. Nyt oli kuitenkin Ben Affleckin ohjaamassa Argo-elokuvassa onnistuttu pitämään jännitystä upeesti yllä, vaik kaiken aikaa ties onnellisen lopun viel koittavan.

argo-poster

Ben Affleck esitti ohjauksen lisäksi leffan pääosan CIA-jantteria ja pakko on tolle kundille taas nostaa kotsaa. Vaik tää teos ei ihan saman herran edellisten teosten (The Town & Gone Baby Gone) tasolle yllä, niin hiton hyvä leffa tämäkin oli. Ammattitaito haisi nokkaan kaiken aikaa ja oli taas kerran parin tunnin tsittaussession arvoinen setti.

Tarina kuvas 70-luvun lopun Iraniin sijoittunutta panttivankidraamaa, jossa jenkkiläisiä suurlähetystön henkilökuntaa jää vallankumouksen jaloissa jumiin varsin vihamieliseen maahan. CIA ryhtyy ryhmää pelastamaan ja Affleckin esittämä jannu keksii juonen, jolla tyypit saadaan seivattua taas omien joukkoon. Itse pelastusplääni on sen verran absurdi, et sitä ei uskois ellei tietäis stoorin taustalla olevan autenttisia tositapahtumia.

Nasta oli penkissä seurata tuota pelastusoperaatiota ja hyvin oli saatu vihamielinen sekä kyttäävä ilmapiiri siirrettyä sellofaanille. Aidosti joutu puristaa rystyset valkoisiksi heti kättelyssä, kun kiukkuinen väkijoukko rynni avauskohtauksessa sisään jenkkien lähetystöön ja mob ruletti ihan kunnolla. Muutenkin meinas homman etenemistä seuratessa mennä pakki klesaksi, eli yksinkertainen, mutta hyvin imuttava tarina ja sen kerronta sai aikaiseksi hyvää tunnelmaa.

Pari vikaa minsaa ku olis Beni malttanu jättää leikkaamon lattialle, niin oltais yletty varsin kiitettävien pojojen puolelle. Nyt toi äitelyys pikkasen meni överiksi, eikä ohjaaja/tuottaja/pääosanesittäjän tavaramerkiksi muodostunut vatsalihasten vilauttelukaan puhutellut allekirjoittanutta kovinkaan vahvasti. Noist ujoist tökkimisistä huolimatta hyvä pätkä kuitenkin kyseessä eli jos vähänkin leffojen päälle snaijaa niin ei Argon kanssa tule pahasti pettymään. Skidisti pullahti leffan aikana mieleen Spielbergin samalle vuosikymmenelle sijoittunut Munchen. Sil erotuksella tosin, et Argo ei ollut umpitylsä vaan mielenkiintoinen ja vangitseva.

Ekstrabonarit muuten musiikin käytöstä. Kolme hienosti valittua 70-luvun laatubiisiä (by Van Halen, Led Zeppelin ja Dire Straits) säväytti just oikeassa kohdassa ja muistutti taas kerran siitä, et laatu korvaa määrän.

%d bloggers like this: