Arkisto | helmikuu, 2013

Halikarnas – yks kantakaupungin parhaista lounasmestoista!

28 Hel

Stadin kokoisessa kylässä alkaa lounastarjonta olla sen verran bulia, ettei nälkäsen konttorirotan pahemmin tartte mennä merta edemmän fisustelemaan. Vaihtoehtoja on ylliksi ja kylliksi lähes kaikkialla kantakaupungin alueella, ja tiukka skabailu asiakkaista pitää tasoa hyvin yllä. Tosta massasta on vaikea nousta priimustasoisesti muiden yläpuolelle, mut onneksi muutama siihen aina säännöllisesti pystyy. Yks noista lounastarjonan helmistä, joiden vuoksi kandee hieman matkaakin taittaa, on ehdottomasti Ruoholahdenkadun alkupäässä sijaitseva Halikarnas (Ruoholahdenkatu 18).

Meikäläisen sydämessä on aina ollut heikko kohta meze-meiningille ja Halikarnas osaa todellakin tarjota suun mukaiseksi kokkailtua itäisen Välimeren herkkua. Turkkilainen ravintola -nimikkeen alla purjehtiessaan saattavat antaa satunnaiselle ohikulkijalla hieman liian kebupainoitteisen ensivaikutelman, mut heti ku klyyvarinsa dörtseistä ineen pistään niin pakostakin hiffaa & sniffaa, ettei todellakaan ole kyse mistään rasvankäryisestä kebab-luolasta.

Halikarnas remppas vime vuonna interiöörinsä varsin kohilleen ja samalla tuli skidisti lisää asiakaspaikkojakin. Hyvä niin, sillä tunkua tuntuu parin testikerran perusteella olevan. Hyvä mättö ja staili sisustus pistävät jopa funtsimaan, josko tonne ihan illallisellekin joskus daamiseurassa eksyisi.

Platter number one!

Platter number one!

Paikan lounasmeiningin sydän on buffatyyliin duunattu pöytärypäs, joka tarjonnallaan muistuttaa aika pitkälti sellaisia herrasmiehen luottopaikkoja kuin Tehtaankadun Ani ja Tapiolan Kilim. Framilla on siis muun muassa meheviä viininlehtikääryleitä, tuoreita sämpyläisiä, paahteista hummusta, freessiä tsatsikia, maukasta kebab-lihaa, tuoreita salaatteja, mukiinmeneviä oliiveja, tömäkästi marinoituja valkosipuleita, moussakahenkistä perunapaistosta sekä yybertykkejä falafeleja. Noista kuolaa heruttavista herkuista saa duunattua sellaisia settejä, et meinaa taju lähteä ja vatsanahka pingottuu aivan pakosta.

Huikeiden herkkujen äärellä unohtuu työpäivän kiireet ja tollaset safkat, passeli serviisi sekä lounaaseen kuuluvat kahvi & baakkelsi houkuttelevat tosiaankin pidempäänkin venyttelyyn. Valitettavasti vaan seuraavien pokien luoma paine saa damimmankin ymmärtämään syrjäänsiirtymisen välttämättömyyden. Ja jos ei ite sitä hiffaa niin kyl henkilökuntakin osaa asiasta kohteliaasti vihjata. Näin näet kävi meidän iskuryhmällemme, kun toista tuntia vedettiin herkkuja naamariin ja fiilisteltiin oikein urakalla. Pihalle lennettiin koko posse puolentoista timman tsittailun päätteeksi… 🙂

Täytynee tosiaan ens kerralla tulla illallisappeelle niin saanee skruudailla paremmassa rauhassa ja paremmalla omallatunnolla. Nam.

Mainokset

Zero Dark Thirty – tyylikästä ja stimuloivaa elokuvataidetta

24 Hel

Olipahan kerrankin niin mielenkiintoinen leffa, et ihan meinas kuuppa levitä, ku sen joutu tsiigaa soolona. Vaik toi Osama Bin Ladenin jahtaamiseen keskittynyt teos ei ollutkaan perinteisillä mittareilla mitään huikeaa tai edes viihdyttävää tsekattavaa, niin paljon se ajatuksia herätti ja niitä olis pitänyt päästä heti ulos päästyä puimaan.

Zero Dark Thirty on tyylikäs ja viileän viiltävä kuvaus kostosta sekä pakkomielteestä. Siinä CIA:n nuorehko naisagentti (tyylikäs & lahjakas Jessica Chastain) omistaa elämänsä terroristijahdille ja samalla uhraa kaiken koston alttarille. Tuota sinnikkyyden ja omistautumisen muuttumista surullisen pakkomielteiseksi verikoston hakemiseksi kuvataan kiirehtimättä yli kahden ja puolen tunnin ajan. Homma etenee tasaisesti kuin joki uomassaan kohti koko maailman tuntemaa loppukliimaksia, jossa jenkkien navy seal -sotilaat hyökkäävät Pakistanin maaperälle tappohommiin.

zero-dark-thirty

Elokuva ei ota kantaa tai tuomitse, mutta pakottaa ajattelemaan ja punnitsemaan tuollaisen kosto-operaation oikeutusta ja mielekkyyttä. Tuttuun tyyliinsä CIA polttaa massia ja käyttää lähes rajattomia resurssejaan yhden miehen metsästämiseen ja samalla uhraa niin työntekijöitään kuin viattomia siviilejä vastapuolen pommi-iskuille ja luotisateelle.

Itsellä leffa pisti monta kelaa pörräämään kupolissa ja yksi niistä oli esimerkiksi se, et nykyisessä voimapatasainossa amerikkalaiset touhuavat kaikilla mantereilla pahemmin lupaa kyselemättä ja ainakin läntisen maailman hiljaisella mandaatilla. Mitenköhän tulevaisuudessa meilläkin suhtauduttaisiin siihen, et kiinalaiset tulisivat helikoptereillaan maaperällemme teloittamaan omasta näkökulmastaan vihollisiksi lukemiaan henkilöitä ja poistuisivat rauniot savuten yön pimeyteen. Voi tuntua perusanterosta hieman utopistiselta visiolta, mut palataan asiaan vuosikymmenen kuluttua…

Pakko tolle Zero Dark Thirtylle ja etenkin sen ohjaajalle (Kathryn Bigelow, mm. Hurt Locker) on taagit rispektit heittää. Harvoin on saanut harmaat aivosolut näin paljon stimulanttia parin timman leffasessiosta ja tää oli niin toivottua ja tarpeellista terapiaa A Good Day to Die Hardin lobotomialeikkausta vastaavan leffakokemuksen perään.

Keinottelua – häikäilemättömyyden korkeaveisu

21 Hel

Leffamanian painaessa päälle hiffasin taas kerran tsittaavani Finnkinon minisalissa. Täl kertaa valkokankaalla pyöri Richard Geren tähdittämä Keinottelua (Arbitrage). Wallstreetin pörssimaailmaan sijouttunut pätkä oli ihan pätevän oloinen tekele eli kannatti pari timmaa siellä kököttää.

Keinottelua, 2012 (Ohjaaja: Nicholas Jarecki)

Keinottelua, 2012 (Ohjaaja: Nicholas Jarecki)

Richar Gere on maneereineen ja jumittavine naamoineen aika helppo kohde dissaukselle, eikä ukko aina oikein saa leffavalintojaankaan natsamaan. Nyt oli kuitenkin vanha sotaratsu saanut palikat natsaamaan kohilleen ja harmaahapsi sopi erittäin hyvin pörssipahiksen rooliin. Gere esitti kuuskymppistä rahastoyhtiön omistajaa, joka oli niin paatunut narsisti, et harvoin moista patologista paskakasaa screenillä on nähty. Roolisuoritus oli sen verran jäätävä, et ei olis ihme, jos gubbe tosta Oscar-ehdokkuuden nappais.

Pääosan roolihahmolle oli kirjoitettu jopa kiusallisen paljon läpimätää ominaisuutta ja pöhinää. Ukko vedätti yrityskauppojen tiimoilta satojen miljoonien kuprua, petti vaimoaan, kusetti yhtiökumppaniksi erehtynyttä kumppaniaan ja käytti muutenkin huikean häikäilemättömästi hyväksi kaikkia eteensä osuvia ihmisiä. Raha oli ainoa mikä merkitsi ja hahmo eli siinä nykypäivän surullisessa illuusiossa, jossa kuvitellaan onnen löytyvän menestyksestä ja mammonasta. Geren ahneuteensa ja ylimieliseen piittaamattomuuteensa hukkuvan hahmon rimpuilu valheiden loputtomassa verkostossa meinas jossain vaiheessa olla jo liiankin ahdistavaa seurattavaa, mut onneksi ammattitaitoisesti väsätty kässäri toi just oikealla kohdalla lisää twistiä peliin…

Sivuosassa Geren muijana loisti taas kerran nerokas Susan Sarandon, jonka roolihahmo kyllästyi nielemään petturimiehensä paskaa ja alkoi pelaamaan samoilla säännöillä. Myös muut sivuosat (mm. Tim Roth) oli miehitetty ihan mallikkaasti, mut kyl tää silti oli ihan puhtaasti Richard Geren virtuositeettinen soolo. Säälitti vaan skidisti, et pääosan hahmo oli niin ultimaattisen kusipäinen, ettei siihen voinut millään tavalla samaistua, vaan kaiken aikaan toivoi salin pimeydessä, et äijälle kävis mahdollisimman kivuliaasti kalpaten. Kandee käydä tsekkaamassa, miten pahuus tässä maailmassa palkitaan. Loppukohtaus jätti näet hyvän, mut samalla myös sopivan hämmentävän kutinan munaskuihin.

el Jimador Tequila Añejo – uusia tuulia tequila-rintamalla

17 Hel

Ryystettiin Ripan kanssa saunaillan kruunuksi tequilaa huiviin. Kummallakin oli synkkä historia ton meksikolaisen kaktusviinan osalta, mut jo ekalla siemauksella jouduimme muuttamaan käsityksemme tuosta pahamaineisesta brenkusta. Vaik meil onkin varsin pitkä ja huuruinen historia erilaisten väkijuomien parissa, niin nyt oli pakko myöntää oppineensa jotain uutta tuolta kolutulta saralta.

El Jimadorin 100%:n agave-tequilainen, tammitynnyrissä kypsytetty Añejo oli todellinen laatutisle. Tuo ei ollut lainkaan sellaista totuttua pontikkaa, joka vaatii alas mennäkseen voimakkaan humaltumishalun sekä rutkasti suolaa ja sitruunaa. Itseasiassa tää tammitynnyrissä pitkään & hartaasti kypsynyt ja kauniisti ruskettunut luksustequila oli sellaista setitystä, että sitä maisteli enemmän kuin mielikseen.

El Jimador Añejo (100% de Agave, 70cl, 38%)

El Jimador Añejo (100% de Agave, 70cl, 38%)

Lunttasin viinavalmistajan sivuilta, et heidän rosteristaan löytyy kaktuslientä moneen lähtöön. Sivusto oli täynnä messeviä drinkkivinkkejä, mut tän Tequila Añejo osalta oli ohjeistus harvinaisen yksiselitteinen. Tota laatujuomaa ei kandee kuulemma drinksuihin läträtä, vaan se kuuluu nauttia konjakkityyliin aromilasista sellaisenaan.

Ja hyvältähän tuo tuote maistui. Maku oli pehmeä ja kaktuksen aromi toi mukaan kliffaa eksoottisuutta. Lisäksi mukavan äijämäinen pippurisuus ja tulisuus hiveli jälkimaussa ihmiskokeeseen osallistuneen duomme makuhermoja. Hieno juoma, joka muistutti eniten laadukkaita rommeja, olematta kuitenkaan makea tummien rommien tavoin. Vaikka sellaista mukavaa poltetun sokerin toffeemaisuutta ja hedelmäisyyttä jälkimaun loppuliuku tarjoilikin. Toivomuksenamme kuitenkin olisi ollut hieman pidempi jäkimaku, sillä nyt se jäi vähän torsoksi.

Mitään pahaa tästä uudesta ja maailmaamme avartavasta jalojuomasta emme kuitenkaan keksineet. Siksi tuollaista karvan alle 40 €:n lekkerin hankkimista voikin suositella eli ei muuta ku handeliin kyselemään laatujuoman perää. Ympyrätalon Alkosta ei tota flindaa löytynyt, ku on kuulemma enemmän Pitkänsillan eteläpuolen trendijuttu vielä tässä vaiheessa. No, nyt sitä on maistelleet myös Kallion kundit eli eiköhän tuosta aika iso ilmiö saada aikaiseksi! J

A Good Day to Die Hard – vain pahimpaan adrenaliinihimoon

14 Hel

Laitoin kroppaa lämpimikseni hieman likoon päästäkseni tsiigaamaan uusimman Die Hard -rymistelyn ennakkoon Tennispalatsin isoon saliin. Ei ollut uhrauksen väärti tietenkään toi setti, mut tulipahan käytyä.

A Good Day to Die Hard (Suomen ensi-ilta perjantaina 15.2.2013)

A Good Day to Die Hard (Suomen ensi-ilta perjantaina 15.2.2013)

Pisti oikein ihmettelemään, mistä uunituoreen leffan käsikirjoittajat olivat maksun saaneet. Sen verran syvältä kliseelaarin pohjalta oli leffan elementit kaavittu, et vaikee tota pätkää oli vakavalla naamarilla tsiigailla ja ihan tosissaan mietitytti, oliko kässärin parissa tuhrattu tuntia enempää. Vaik kyseessä onkin jo 25 vuotta jatkunut John McClane -saaga, niin kyl toi aikoinaan Bruce Willisin megaluokkaan singonnut konsepti olis ansainnut muutakin, ku jo 80-luvulla moneen kertaan nähtyä ja nyt varsin happamaksi hautunutta kattausta.

Leffassa rutattiin Moskovan kaduilla peltiä ihan urakalla useammassakin auto- ja helikopterirypistyksessä, kun Willisin sankarihahmo oli pelastamassa poikaansa (Jai Courtney) ilkeiden slobomiesten ja -naisten kynsistä. Ydinaseiden jäljillä jälleen juostiin, kuten varmaan sadassa mussakin Hollywood-tuotannossa tätä ennen. Ja tietenkin kaikki pätkässä esiintyneet venäläiset oli pahiksia ja jenkit taas rennon cowboy-henkisiä pyssysankareita noiden pahisten perässä. Ammuntaa oli siis tarjolla enemmän ku suomalainen varusmies pääsee kokemaan palvelusaikanaan. Siihen päälle liimattuna sit pari väsynytä vitsiä isä-poika-suhteesta ja Bruce Willisin ikääntymisestä. Ja kaiken kruunuksi leffa sisälsi varsin härskiä Mersun automainontaa, jota ei enää ihan pelkäksi tuotesijoitteluksi voi kutsua.

Sysipaska leffa siis, jos ei edellisistä kappaleista toi viesti ollut tarpeeksi selkeästi luettavissa. Jättäkää siis väliin, ellette ole ammattikoulun autolinjan alumneja tai muuten vaan keskivertoa kykenevämpiä jättämään aivojanne narikkaan.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 – parasta & palkittua kotimaista kirjallisuutta

13 Hel

Aika pahasti laahaa allekirjoittaneen lukupiirin sessiot, kun nyt vasta pääsin käsiksi toissavuoden Finlandia-voittajaan eli Rosa Liksomin Hytti nro 6 -opukseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt oli tavaamisen kohteena sellainen ajaton klassikko, et ihan sama millä vuosikymmenellä ton lukee, niin se kolisee ja kovaa. Paras lukemani tekele pitkään aikaan!

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Tuo palkittu kirja kertoo tarinan finskiböönasta, joka hyppää stogeen Moskovassa ja puksuttaa sillä sit Mongoliaan. Hyttitoverina ryyppäävä venäläismies ja kulisseina vilahtelee 80-luvun romahteleva Neuvostoliitto. Suurvallan saranat natisevat ruosteisissa liitoksissaan ja rappio sekä mädännäisyys kukoistavat kaikkialla, mihin silmänsä laskee.

Lahjakas kirjailija saa tuosta kaikesta ankeudesta loihdittua esiin monikerroksista kauneutta aivan huikealla tavalla. Liksom maalaa isolla pensselillä venäläistä sielunmaisemaa ja samalla koristelee sen pikkuriikkisten detaljien ilotulituksella. Lauseet heräävät henkiin ja loihtivat lukijan aisteille haistettavaksi ja maistettavaksi votkan, kaalin, hien, teen, köyhyyden, jään, nälän, väkivallan, niukkuuden ja siperialaisen luonnon karuuden sekä laajuuden.

”Itä on itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä on unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä.”

Virtuoosimaista kerrontaa läpi kirjan, jonka kaari kantaa komeasti aivan loppumetreille asti. Matka etenee, tyttö kasvaa, Neuvostoliitto vajoaa ja lukija nauttii. Ei siis mennyt pysti väärään osoitteeseen, ja jos on tää opus viel tsekkaamatta, niin ei muuta ku kirjakauppaan hankinnoille. Vaik itse suosinkin pääasiassa kirjaston palveluja, niin tällaisen klassikon haluan kyl omaan hyllyyni muhimaan.

Dylan Pink – Brunssisettiä Pitäjänmäen teollisuusalueella

10 Hel

Kolahti alkusyksyllä postaamani Arabianrannan Dylanin brunssiarvostelun kommenttilaatikkoon vinkki kyseisen mestan sisarpaikasta. Kyseessä oli siis Pitksun teollisuusalueelta löytyvä lounas- ja brunssipaikka Dylan Pink, jonne vihjeen innoittamana kruisailimme hiljattain eräänä koleana sunnuntaiaamuna.

Dylan Pink (Kornetintie 3, Helsinki)

Ei oltu ainoot paikalle eksyneet, vaik omasta vinkkelistä tsiigailtuna tuli ajeltua aika jumalan hylkäämälle kulmakunnalle. Sen verran oven eteen keräänty parikymppistä possea jo ennen aukeamista, et antoi luvan odottaa hyvää kattausta. Suosiota selittänee osaltaan myös totaalinen kilpailun puute noilla hoodeilla…

Dylan Pink oli ehdottomasti pienen ajoretken arvoinen ja safkat olivat aika tiukasti linjassa Arabianrannan herkkujen kanssa. Taas olis siis tarjolla tuulihattuja, lukuisia kasvismössöjä, donitseja ja muita baakkelseja sekä tietenkin voisarvia, leipiä, lihapullia, huippumureata kanelipossua, tuoreita hedelmiä, jogurttia, rahkaa, karjalanpiirakoita munavoilla, leikkeleitä ja juustoja. Pakin sai siis vedettyä täyteen ja kaikki maukkaat sekä runsaat mätöt oli ilo huuhdella rännistä alas laadukkaalla kahvilla. Päälle sit viel appelsiinimehua niin mikäpä siinä oli ihmislapsen taas ollessa.

Pääasia eli ruokapuoli oli siis dylanmaiseen tapaan maukasta & monipuolista ja hyvin hallussa myös makujen sekä laadun suhteen. Valitettavasti tarjolla oli myös Arabianrannasta jo tutuksi tullutta armotonta jonottamista, etenkin jos ei osunu ekaks dörtseille niin kuin meidän family! Sille vois yrittää tehdä jotain, ja ku kerran kehitysvaihde on silmässä niin vois myös mestan sisustukselle ja yleisilmeellekin pientä petrausta funtsia. Nyt oli vähän sellainen fiilis, et skruudaili jossain ala-asteen ruokalassa. Eikä tota tunnetta ainakaan helpottanut se, et Pitskun Dylan oli selvästi lapsiperheiden suosiossa eli sekä leikkinurkkaus(!) että pöytien välit oli aika pullollaan kaiken ikäistä taapertajaa.

Skidien invaasiosta huolimatta pisti muuten öögaan, et brunssilla ollut posse oli aika suppealla ikähaarukalla rakennettu. Koko kööri näytti olevan 20–30 ikävuoden väliltä. Miksei keski-ikäiset tai vanhukset harrasta brunssimeininkiä muulloin ku vappuna? Hieno laji tuo leppoisa viikonloppuskruudailu, jonka soisin leviävän vieläkin laajemmalle, vaik välillä paikkojen tukkoisuus jo nyt ottaa kaaliin…

P.S. Jäljellä olisi vielä Dylan-perheen uusin tulokas eli Ruoholahdesta löytyvä Dylan Milk. Sinne vakaa pyrkimys tän talven aikana testailemaan. Pysykääs siis taajuudella!

%d bloggers like this: