Archive | Elokuvat ja TV RSS feed for this section

Hasta la vista, babes!

14 Lok
Will be back sooner or later... Propably later! :)

Will be back sooner or later… Probably later! 🙂

Elysium – tylsää perus-scifiä bulilla budjetilla

3 Lok

Kummipoika sai kunnian valita leffan ja niin sitä päädyttiin Tennariin jonottamaan flaboja Matt Damonin tähdittämään Elysium-tieteiselokuvaan. Aika pitkään toi tekele jo on stadin saleissa pyörinyt ja nyt sit päätyny aika snadille kankaalle… kasisalissa siis kökötettiin… Mut hyvinhän toi valinta ja plaseeraus mulle maistu, ku aika vahvasti myös scifin puolesta tulee liputettua. On aina nautinto paeta koleaa (syys)todellisuutta mielikuvituksellisiin maailmoihin ja kiehtovien tulevaisuudenvisioiden äärelle…

elysium-posterTaas kerran mentiin Hollywoodin perus-tieteisleffakaavan mukaan eli alkuasetelma oli upea ja visio puettu komeisiin kulisseihin. Fyrkkaa oli siis poltettu taagilla roviolla ja taustaduunia tehty isolla handulla. Mut sit koko komea perussetti vesitettiin liimaamalla päälle rutosti rytistelyä ja unohtamalla upeasti duunattu skenaario. Miks tää aina menee näin? Prkl.

Ei auttanut tätä leffaa kuivalle maalle edes takuuduunia aina paiskova Matt Damon tai supersöpöllä lärvillä siunattu Alice Braga. Olipa mukaan saatu houkuteltua vanha kunnon Jodie Fosterkin, tosin aika ohkaseen ja vähäpätöiseen pahisrooliin… Fiddu jos tosta megabudjetista olis lohkastu edes snadi siipale kässärin hiomiseen ja mukaan oli saatu sit vaik Mr. Cruisen viimeisimmän scifistely, Oblivionin kässärin twistiä niin hyvähän toi raina olis ollu. Nyt mentiin niin kuluneella ladulla koko matka ja samalla sit räjäyteltiin, lyötiin ja rynnittiin sen verran puuduttavasti, et hittoako sitä varten oli tarvinnut noin huikeat tulevaisuudenvisiot rakennella ja graafista osastoa kuormittaa… Ihan ajan ja energian hukkaa, sanon ma. Ugh.

Dark Skies – pelottelua ja alieneita

27 touko

Kävin pari päivää sitten tsiigaamassa ex tempore -pohjalta Dark Skies -leffan. Pakenin silloinTennarin suojiin, ku sade piiskas stadin katuja ja oli luksustyylisesti pari timmaa leediä. En tiennyt pätkästä mitään ennakkoon, mut lipunmyyjän maininta kauhun & skifin kombosta sai onnenpyörän pysähtymään tolle sektorille.

Dark Skies (2013)

Dark Skies (2013)

Nyt ku on aikaa hieman kulunut ko. pätkän tsiigaamisesta, niin ensisijainen viilinki on se, etten edes muista leffasta paljon mitään. Ainuttakaan jälkeä tai arpea sieluun toi halpismuuvie ei siis jättänyt, vaik ihan siedettävää viihdettä olikin. Ihan onnas jopa ujosti pelottamaan paatunutta katsojaa eli tunnustan snadisti skaganneeni teatterin pimeydessä.

Dark Skies kertoi tarinaa amerikkalaista lähiöperheidyllistä, jota alkoi paranormaalit ilmiöt ravistelemaan, ku ulkoavaruuden örkkimörkit alkoivat pörräämään nurkissa ja uhkaamaan etenkin perheen kakaroiden turvallisuutta. Ei siis mitään, mitä ei olis jo sataan kertaan ennen nähty, mut jotain semifreessiä tos silti oli. Ulkoavaruuden oliot antoi ihan kriippiä painetta ja ahdistusta ydinperheen skidejä kohtaan, ja kohta oli koko perhe keskellä mielenkiintoista psykohelvettiä, josta ei ollut iisiä ulospääsyä tarjolla. Vanhempien ahdinkoon pystyin jopa tällaisena lapsettomana poikamiehenäkin samaistumaan, eli jotain oli ohjaaja (Scott Stewart) ja tuotantoryhmä tehnyt oikein.

Lapsinäyttelijät olivat elokuvassa avainasemassa ja ihan mukiinmenevästi oli Stewart saanut perheeen skloddit roolinsa suorittamaan. Eikä ollut muistakaan pääosanäyttelijöistä pahaa sanotavaa ja yhden sivuosan hoitanut, legendaarinen J.K. Simmons (mm. Oz & True Grit) oli taas mies paikallaan.

Jos siis kaipaat elämään jännitystä ja sul on vajaat pari tuntia luppoaikaa, niin kyl toi kandee käydä väijymässä. Saapa oman elämän realiteetit kohdilleen ja hiffaa, et huonomminkin vois mennä…

Oblivion – Cruisen Tomppa siedettävänä

27 Huh

On aina ollut Mr. Tom Cruisea kohtaan varsin negatiiviset fiilarit. Toi yksi-ilmeinen ja kasvurajoitteinen urpo kun osaa usein valita leffansa varsin hämärin kriteerein eli tuntuu et ukkelin tarve pönöttää ja heerostella on pohjaton. Pari poikkeusta herran mittavaan uraan on kuitenkin osunut, kuten Magnolia ja Collateral. Mut löytäähän se sokeakin kana joskus jyvän, joten ei tolla CV:llä vielä kuuhun mennä. AInakaan mun mittareilla.

Nyt oli kuitenkin pakko lähteä pikavauhtia evakkoon, joten leffateatterin aikataulut sanelivat varsin pitkälti elokuvavalintani. Päätöksentekoa helpotti parin täyspäisen kaverin semipositiiviset kommentit tästä Oblivion-pätkästä (ohj. Joseph Kosinski). Eikä asiaa haitannut, et omat perversiot sisältävät tavallista suuremman scifi-addiktion.

Oblivion-poster

Pakko myöntää, et pari timmaa meni ihan siedättävissä merkeissä Oblivionia tsiigaillessa. Jopa juoneen oli panostettu sen verran, et pariin otteeseen pääs leffa jopa yllättämään tälaisen kokeneenkin scifi-väijyjän. Leffan stoori oli jossain Minority Reportin, Matrixin ja Total Recallin välimaastossa eli mitään kauhean uutta ei sentään oltu kokoon keitelty. Mut homma pelitti ja oli hyvää viihdettä, joten mitäpä tässä sen enempää nillittämään.

Kuvaus ja (digi)lavastus olivat myös leffassa hyvin hallussa eli visuaalista karkkia oli öögan täydeltä tarjolla. Samaan kategoriaan voi laskea myös naispääosanesittäjien (hemaiseva Olga Kurylenko ja kiehtova Andrea Riseborough) keskivertoa silmiähivelevämpi habitus eli silmänruokaa tarjottiin oikein tuplana karvanaamaiselle heterokatsojalle. Ja kai böönatkin jotain hubaa saavat Cruisen tiirustamisesta, vaik toi herran populateriteetti ja seksisymbolismi ei mulle pätkääkään aukene.

Taas kerran oli siis Hollywoodin tuotantokoneisto pullauttanut ihan kelpo viihdepläjäytyksen framille. Mikään scifiklassikko Oblivionista ei titenkään tule, mistä kertoo jo sekin, et näin parin päivän jälkeen on skidisti hankala palautella mieleen leffan tapahtumia ja juonirakennetta. Ihan katsottava setti kuitenkin eli jos pitää pari tuntia tappaa niin tää voi olla ihan potentiaalinen vaihtoehto.

Aku Louhimies: 8-pallo – heikon kässärin rampauttama tekele

14 Huh

Sainpa viimein tsekattua Aku Louhimiehen uusimmaan 8-pallo-leffan. Filkka päätyi task-listalleni siksi, et kyseisen ohjaajan pätkät ovat viime vuosina olleet ihan kelpo huttua (mm. Vuosaari) ja siksi, et Pirkka Pekka Petelius on aina valkokankaalla näkemisen väärti naama.

8-pallo (Aku Louhimies, 2013)

8-pallo (Aku Louhimies, 2013)

Ihan kelpo kamaa oli Aku luottotiiminsä kanssa taas aaanu duunattua, vaik ei missään nimessä ollu herra tirehtöörin paras filmi kyseessä. Paha maa ja Vuosaari hakkaavat vaikuttavuudellaan 8-pallon mennen tullen. Olipahan vaan unohtunu laittaa paukkuja kässäriin ja siksi oli teatterin pimeydessä skidisti uuno olo, ku yritti keräillä huumekrimitarinan riekaleista logiikkaa kokoon.

Vaik inhorealistisuutta hakeneen stoorin yksityiskohdat eivät kestäneetkään tarkempaa tarkastelua niin isoa posia pakko pudotella näyttelijätyöstä. Eero Aho oli totaalisen huikea keskitason huumepäällikkönä ja ukko sai vedettyä niin kylmäävästi roolinsa himaan, et ihan joutu skagaamaan hahmoa tihrustaessaan. Eikä paskempoi ollut pääosan huumepiireistä irti rimpuilevaa yksinhuoltajaa esittänyt Jessica Grabowsky. Friidu osas pitää näyttelijätyönsä sillä levelillä, et böönan tuskan ja ahdingon mukana oli helppo elää. Myös Petelius oli totutun pätevä skouden roolissaan, eikä Mikko Leppilampikaan totaalisen shaiba ollut Peteliuksen kolleegana, mikä ihan erikseen uutisena mainittakoon. Ja näyttelijäkaartista on ihan pakko nostaa esiin myös Mikko Kouki, joka teki huono-onnisena huumediilerinä taas kerran sellaisen sikaporsaan roolin, et kukaan muu ei vastaavaa röhisevää ihmissikaa paremmin täs maassa pysty tulkitsemaan. Uskomaton seppä sarallaan!

Leffa pohjautuu Marko Kilven romaaniin, joka pitänee jossain välissä tavata läpi. Toi itsekin kyttänä työskentelevä kuopiolainen kirjailija on kehuttu sarallaan. Siksi onkin vaikea uskoa, et tarinan aukot ja epäuskottavuudet olisivan hänen kynästään. Niinpä on pakko osoitella syyttävällä handulla Jari Olavi Rantalaa, joka vastaa 8-pallon kässäristä. Valot päälle Jari Olavi ja jatkossa pikkasen enemmän eforttia tarinaan, sillä sen mukana leffa kaatuu tai lentää. Siinä ei paljoa huikea näyttelijätyö, hyvä kuvaus, mukaansatempaava musa tai tehokas leikkaus seivaa, jos katsoja ei pysty stooria nielemään. Nyt just ton kriittisen heikkouden takia tää koko taideteos jää keskivertotasolle, ja sellaiset viritelmät tuppaa unohtumaan ennen kuin snögöt ehtii stadista sulamaan…

Zero Dark Thirty – tyylikästä ja stimuloivaa elokuvataidetta

24 Hel

Olipahan kerrankin niin mielenkiintoinen leffa, et ihan meinas kuuppa levitä, ku sen joutu tsiigaa soolona. Vaik toi Osama Bin Ladenin jahtaamiseen keskittynyt teos ei ollutkaan perinteisillä mittareilla mitään huikeaa tai edes viihdyttävää tsekattavaa, niin paljon se ajatuksia herätti ja niitä olis pitänyt päästä heti ulos päästyä puimaan.

Zero Dark Thirty on tyylikäs ja viileän viiltävä kuvaus kostosta sekä pakkomielteestä. Siinä CIA:n nuorehko naisagentti (tyylikäs & lahjakas Jessica Chastain) omistaa elämänsä terroristijahdille ja samalla uhraa kaiken koston alttarille. Tuota sinnikkyyden ja omistautumisen muuttumista surullisen pakkomielteiseksi verikoston hakemiseksi kuvataan kiirehtimättä yli kahden ja puolen tunnin ajan. Homma etenee tasaisesti kuin joki uomassaan kohti koko maailman tuntemaa loppukliimaksia, jossa jenkkien navy seal -sotilaat hyökkäävät Pakistanin maaperälle tappohommiin.

zero-dark-thirty

Elokuva ei ota kantaa tai tuomitse, mutta pakottaa ajattelemaan ja punnitsemaan tuollaisen kosto-operaation oikeutusta ja mielekkyyttä. Tuttuun tyyliinsä CIA polttaa massia ja käyttää lähes rajattomia resurssejaan yhden miehen metsästämiseen ja samalla uhraa niin työntekijöitään kuin viattomia siviilejä vastapuolen pommi-iskuille ja luotisateelle.

Itsellä leffa pisti monta kelaa pörräämään kupolissa ja yksi niistä oli esimerkiksi se, et nykyisessä voimapatasainossa amerikkalaiset touhuavat kaikilla mantereilla pahemmin lupaa kyselemättä ja ainakin läntisen maailman hiljaisella mandaatilla. Mitenköhän tulevaisuudessa meilläkin suhtauduttaisiin siihen, et kiinalaiset tulisivat helikoptereillaan maaperällemme teloittamaan omasta näkökulmastaan vihollisiksi lukemiaan henkilöitä ja poistuisivat rauniot savuten yön pimeyteen. Voi tuntua perusanterosta hieman utopistiselta visiolta, mut palataan asiaan vuosikymmenen kuluttua…

Pakko tolle Zero Dark Thirtylle ja etenkin sen ohjaajalle (Kathryn Bigelow, mm. Hurt Locker) on taagit rispektit heittää. Harvoin on saanut harmaat aivosolut näin paljon stimulanttia parin timman leffasessiosta ja tää oli niin toivottua ja tarpeellista terapiaa A Good Day to Die Hardin lobotomialeikkausta vastaavan leffakokemuksen perään.

Keinottelua – häikäilemättömyyden korkeaveisu

21 Hel

Leffamanian painaessa päälle hiffasin taas kerran tsittaavani Finnkinon minisalissa. Täl kertaa valkokankaalla pyöri Richard Geren tähdittämä Keinottelua (Arbitrage). Wallstreetin pörssimaailmaan sijouttunut pätkä oli ihan pätevän oloinen tekele eli kannatti pari timmaa siellä kököttää.

Keinottelua, 2012 (Ohjaaja: Nicholas Jarecki)

Keinottelua, 2012 (Ohjaaja: Nicholas Jarecki)

Richar Gere on maneereineen ja jumittavine naamoineen aika helppo kohde dissaukselle, eikä ukko aina oikein saa leffavalintojaankaan natsamaan. Nyt oli kuitenkin vanha sotaratsu saanut palikat natsaamaan kohilleen ja harmaahapsi sopi erittäin hyvin pörssipahiksen rooliin. Gere esitti kuuskymppistä rahastoyhtiön omistajaa, joka oli niin paatunut narsisti, et harvoin moista patologista paskakasaa screenillä on nähty. Roolisuoritus oli sen verran jäätävä, et ei olis ihme, jos gubbe tosta Oscar-ehdokkuuden nappais.

Pääosan roolihahmolle oli kirjoitettu jopa kiusallisen paljon läpimätää ominaisuutta ja pöhinää. Ukko vedätti yrityskauppojen tiimoilta satojen miljoonien kuprua, petti vaimoaan, kusetti yhtiökumppaniksi erehtynyttä kumppaniaan ja käytti muutenkin huikean häikäilemättömästi hyväksi kaikkia eteensä osuvia ihmisiä. Raha oli ainoa mikä merkitsi ja hahmo eli siinä nykypäivän surullisessa illuusiossa, jossa kuvitellaan onnen löytyvän menestyksestä ja mammonasta. Geren ahneuteensa ja ylimieliseen piittaamattomuuteensa hukkuvan hahmon rimpuilu valheiden loputtomassa verkostossa meinas jossain vaiheessa olla jo liiankin ahdistavaa seurattavaa, mut onneksi ammattitaitoisesti väsätty kässäri toi just oikealla kohdalla lisää twistiä peliin…

Sivuosassa Geren muijana loisti taas kerran nerokas Susan Sarandon, jonka roolihahmo kyllästyi nielemään petturimiehensä paskaa ja alkoi pelaamaan samoilla säännöillä. Myös muut sivuosat (mm. Tim Roth) oli miehitetty ihan mallikkaasti, mut kyl tää silti oli ihan puhtaasti Richard Geren virtuositeettinen soolo. Säälitti vaan skidisti, et pääosan hahmo oli niin ultimaattisen kusipäinen, ettei siihen voinut millään tavalla samaistua, vaan kaiken aikaan toivoi salin pimeydessä, et äijälle kävis mahdollisimman kivuliaasti kalpaten. Kandee käydä tsekkaamassa, miten pahuus tässä maailmassa palkitaan. Loppukohtaus jätti näet hyvän, mut samalla myös sopivan hämmentävän kutinan munaskuihin.

%d bloggers like this: