Archive | Kirjat RSS feed for this section

Hasta la vista, babes!

14 Lok
Will be back sooner or later... Propably later! :)

Will be back sooner or later… Probably later! 🙂

Risto Isomäki: Litium 6

9 Kes

Kapsahti känsäiseen kouraan Kallion kirjastosta kirja, jonka parissa vietin pari ihan siedettävää iltapuhdetta. Pikalainahyllyssä nimittäin möllötti Risto Isomäen jo 2007 skrivaama Litium 6 (Loisto). Opus kertoo omaa stooriaan ydinvoiman riskeistä ja on tänä päivänä valitettavasti ihan yhtä ajankohtainen kuin viime vuosikymmenen puolivälissäkin. Kiitos Fukushiman, Olkiluodon roiskuen kintuille kusevan projektin yms. You know what I’m talking about!

Risto Isomäki: Litiums 6 (Loiste, 2006)

Risto Isomäki: Litiums 6 (Tammi, 2007)

Isomäki osaa pukea varsin viihteelliseen muotoon luonnonsuojelulliset teesinsä sekä trillerimäiset juonenkuljetuksensa. Sääli vaan, et herran skillssilistalle ei voi lisätä mielenkiintoisten henkilöhahmojen luomisen taitoa. Taas kerran nimittäin karahti Riston kirjan nousu erinomaiselle levelille just siihen, ettei kirjan tyypit olleet lainkaan uskottavia tai kiinnostavia. Liian hyviä (stereo)tyyppejä ollakseen totta oli taas tekeleen maailmaa parantava pääosapariskunta, jolla riitti MM-tason kykyjä, sporttista ulkonäköä, massia ja muuta maallista mammonaa niin överisti, ettei tollasiin oikein jaksanut samaistua tai edes tyyppien touhuista kauhiast innostua. Ei, vaik kliseenomaista yritystä alkoholiongelmien ja muiden traumojen mukana tuomiin säröihin olikin Isomäki kynästään viritelty…

Itse kirjan juoni kulki pöllityn ydinjätteen ja USA:ta uhkaavan megalomaanisen terrori-iskun ympärillä. Siinä sit heitettiin kehiin massiivisia operaatioita, poljettiin ihmisoikeuksia ja lahdattiin syyttömiä pilvin pimein. Ja kaiken taustalla herisi Isomäen moneen suuntaan osoittava fingeri, joka muistutti ihmiskunnan typeryydestä, kun lähdetään atomeja halkomaan ilman huolta huomisesta.

Ihan passelia viihdettä Lituom 6 silti oli. Kirjassa sentään oli joku tarkoitus tahi opetus, toisin kuin monissa muissa teknotrilleriskenen opuksessa. Kyl tätä mieluummin lukee, ku jotain Remestä! Ei kuitenkaan mikään kovin häävi kirja kyseessä, mut antaa odottaa, et kyl se Isomäki viel joku päivä saa palaset kohilleen. Tsemiä hänelle siihen!

Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava, 2012)

19 touko

Ei oo pahemmin tullu tällä foorumilla enää kirjoista skrivailtua, ku niiden tiimoilta tehdyt postaukset eivät paljoa tunnu rahvasta kiinnostavan. Nyt kuitenkin pakko yhdestä opuksesta avautua, ku sen verran isoa tunnetta se otsanahan alla sai aikaiseksi. Kyseessä Riikka Pulkkisen tuorein teos, joka kulkee kaupoissa nimellä Vieras.

Pulkkinen_VierasToi ihan näppärän näköinen kirjailijafriidu oli ennen uusintaan meitsin listoilla aika podiumpaikalla, ku haettiin parasta kotimaista nuorta kynäniekkaa (esim. Mikko Rimminen). Pulkkisen kaksi ekaa teosta, Raja ja Totta, olivat erittäin kelpoja tekeleitä ja böönan lauseissa oli jotain kaunista sekä harkittua. Valitettavasti kananlento ei kantanut enää kolmanteen julkaisun, sillä Vieras oli silkkaa shaibaa alusta loppuun.

Viime vuoden puolella julkaistu kirja kertoo totaalisen hukassa elämänsä kanssa olevasta kolmikymppisestä pappisnaisesta, jonka nykypäivässä kulkevaa sekoilua parisuhteessa ja mielen syövereissä seurataan jotenkin niin kliseisesti ja leimisti, et myötähäpeä hiipi puseroon kaiken aikaan. Eikä tilannetta parantanut jaksot, joissa palattiin saman vosun angtisiin teinivuosiin, jossa uskonto, mutsin kuolema ja anoreksia repivät pientä ihmistä säröille. Kaikki on sit halvan olosesti vedetty jeesusteipinomaisesti yhteen rakentamalla kirjaan jotain rasismiteemaa.

En tiedä mille kohderyhmälle tää oli rustattu, mut muhun ei todellakaan uponnut. Ei edes jelpannut, et aloitin infernaaliseksi paljastuneen lukukokemukset todella innostuneessa ja positiivisessa ennakkotunnelmassa. Fiilis lopahti heti ekoilla sivuilla ja loppumatka olikin sitä kuuluisaa tervanjuontia. En suosittele kenellekään tätä teosta vaan kandee pysyä Pulkkisen kahden ekan opuksen parissa, jos ne jostain syystä viel tavaamatta. Itse jatkan Rimmisen uutuuden venttailua…

Rosa Liksom: Hytti nro 6 – parasta & palkittua kotimaista kirjallisuutta

13 Hel

Aika pahasti laahaa allekirjoittaneen lukupiirin sessiot, kun nyt vasta pääsin käsiksi toissavuoden Finlandia-voittajaan eli Rosa Liksomin Hytti nro 6 -opukseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt oli tavaamisen kohteena sellainen ajaton klassikko, et ihan sama millä vuosikymmenellä ton lukee, niin se kolisee ja kovaa. Paras lukemani tekele pitkään aikaan!

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Tuo palkittu kirja kertoo tarinan finskiböönasta, joka hyppää stogeen Moskovassa ja puksuttaa sillä sit Mongoliaan. Hyttitoverina ryyppäävä venäläismies ja kulisseina vilahtelee 80-luvun romahteleva Neuvostoliitto. Suurvallan saranat natisevat ruosteisissa liitoksissaan ja rappio sekä mädännäisyys kukoistavat kaikkialla, mihin silmänsä laskee.

Lahjakas kirjailija saa tuosta kaikesta ankeudesta loihdittua esiin monikerroksista kauneutta aivan huikealla tavalla. Liksom maalaa isolla pensselillä venäläistä sielunmaisemaa ja samalla koristelee sen pikkuriikkisten detaljien ilotulituksella. Lauseet heräävät henkiin ja loihtivat lukijan aisteille haistettavaksi ja maistettavaksi votkan, kaalin, hien, teen, köyhyyden, jään, nälän, väkivallan, niukkuuden ja siperialaisen luonnon karuuden sekä laajuuden.

”Itä on itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä on unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä.”

Virtuoosimaista kerrontaa läpi kirjan, jonka kaari kantaa komeasti aivan loppumetreille asti. Matka etenee, tyttö kasvaa, Neuvostoliitto vajoaa ja lukija nauttii. Ei siis mennyt pysti väärään osoitteeseen, ja jos on tää opus viel tsekkaamatta, niin ei muuta ku kirjakauppaan hankinnoille. Vaik itse suosinkin pääasiassa kirjaston palveluja, niin tällaisen klassikon haluan kyl omaan hyllyyni muhimaan.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga)

24 Tam

Sain käpäliini varsin mielenkiintoisen kotimaisen kaunokirjallisen teoksen. Mikko-Pekka Heikkisen duunaaman, lähitulevaisuuteen sijoittuvan romaanin lähtökohta on se, et Pohjois-Suomen posset saavat viimein kylläkseen Etelä-Suomen pääkaupunkikeskeisyydestä ja sen lieveilmiöistä, kuten kunta- ja sote-uudistuksista sekä niiden mukanaantuomasta haja-asustusalueiden elinolojen heikkenemisestä. Mittari tuli pohjoisen pottujen osalta niin tappiin, et eihän siinä auttanut mu kuin julistaa sisällissota etelän lantalaisia vastaan.

Terveiset_Kutturasta_kansi

Terveiset Kutturasta -kirjassa lappalaisten ja saamelaisten moottorikelkkapataljoonat vyöryttävät salamasotaansa kohti Helsinkiä, jättäen taakseen valloitettuja kaupunkeja niin itä- kuin länsirintamallakin. Siinä ei etelän vetelät reserviläiset paljoa pysty vastaan panemaan, ku karaistuneet pohjolan kasvatit jyräävät päälle. Kamikaze-kelkkailija osoittautuu totaalisen pysäyttämättömäksi täsmäaseeksi, joka saa natsisaksan ammoiset blitzkrieg-joukot näyttämään tehottomilta etanoilta.

Tapahtumia tarkkaillaan niin erään pohjoisen joukkojen mukaan lähtevän naistoimittajan kuin etelän riveissä rimpuilevan alikersantinkin vinkkelistä. Sääli vaan, ettei noista päähahmoista kumpikaan ole kovin kiinnostava tai edes uskottava. Ja kun tyylilajiksikin on valittu jotenkin horjuva, semihumoristinen kertomistapa, niin koko teokselta putoaa sivu sivulta pohja   uskottavuuden karistessa kuin Berlusconilta konsanaan.

Kuttura-opus jääkin puolihauskan harjoitelman tasolle, eikä pysty alkuunkaan lunastamaan asettamiaan odotuksia. Koko tarina etenee hieman epäloogisesti, eikä teosta pysty ottamaan vakavasti puolivillaiseksi jäävän tarinansa tai kirjallisesti katsottuna heppoisen tasonsa vuoksi. Sekä sisältö että tyyli floppaavat, vaikka alkuasetelma kieltämättä hieno olikin. Sääli.

Minä, Zlatan Ibrahimović (WSOY)

12 Tam

Kidutin itseäni taagilla handulla lukemalla läpi ruotsalaisen jalkapallostaran Zlatan Ibrahimovićin eämänkertateoksen. En ole koskaan tuosta liimalettijanarista pahemmin diggaillut, eikä toi pitkäpiimäinen lukukokemus ainakaan muuttanut käsitystäni kaiffarista posimpaan suuntaan. Itsekeskeinen, öykkärimäinen, huonolla itsetunnolla varustettu ja sivistymätön moukkahan toi on.

zlatan_kansi

Näis muistelmateoksissa usein tökkii se, ettei niiden julkaisun tarkoitusperät koskaan ole kovin kirjallisesti perusteltuja. Nytkin Bonnier on halunnut rahastaa svealandian inhotun ja rakastetun kansallissankarin maineen, ku vielä ehtii ja maaleja syntyy.  Zlatan puolestaan on lähtenyt messiin rahanhimoissaan ja kokiessaan sauman kertoa rääsyistä rikkauksiin -tarinansa täysin subjektiivisesti ja samalla sivallella kostoksi vastustajiaan avokämmenellä lärviin. Nyt siis retostellaan kritiikittömästi malmöläisen lähiöjantterin saavutuksilla ja samalla haukutaan surutta kaikki tahot, joita kohtaan Zlatanilla on jotain jäänyt hampaankoloon. Ja noita koston kohteeksi joutuviahan piisaa, eikä armoa tunneta. Puhumattakaan siitä, että vastapuolelle suotaisiin minkäänlaista puheenvuoroa.

Yksisilmäisesti ja puuduttavan kronologisesti skrivattua kirjaa tavatessa piirtyi kuva henkisesti heppoisesta kaverista, jonka paletti leviää aina vastoinkäymisten tullen. Ja kun sitten henkinen kantti ei kestä niin maaleja ei synny. Se puolestaan on aina jonkun toisen vika. Koutsi on yksiselitteisesti paska, jos peli ei Zlatanilla skulaa. Sit ku byyrejä syntyy niin se on aina oman erinomaisuuden ja balkkanilaisen taistelutahdon ansiota. Kuvottavaa luettavaa moinen narsistinen epäloogisuus.

Kyllähän tuollainen kukonpoika, kaikesta pösilöydestään huolimatta, mullekin kelpaisi Huuhkajien paitaan rehaamaan ja maaleja sylkemään. Onhan janarin tsemppihengessä urheilullisesti paljon ihailtavaakin, vaikka mistään joukkuepelaajasta ei voi to-del-la-kaan puhua. Kundin kisa-asenne on kuitenkin välillä ihan kohdillaan ja filosofia siitä, että jos ei vedä treeneissä kybällä niin sit ei matsissakaan osaa antaa kaikkeansa, on ihan kilpailu-urheilun näkökulmasta arvostettava. Mut jos tätä opusta ihan vaan kirjana funtsii niin aika silkkaa shaibaa on kyl kansien väliin painettu. Mynyty silti ku häkä, joten mikäs meitsi on täs muotoseikoista nillitämään…

Jens Lapidus: Luksuselämää – ei mee hyvin sveduilla!

27 Mar

Jos Jens Lapiduksen uusin kirja, Luksuselämää (2011), peilaa millään tavalla svealandian nykytodellisuutta, niin eipä mee hyvin svedupettereillä. Sen verran karua kuvaa tää krimitrilogian päätösteos maalailee läntisen naapurimme kulissien takaa, ettei oikein meinaa kaikkea pystyä edes tällaisena naiivina sinisilmänä nielemään.

Jens Lapidus: Luksuselämää (LIKE, 2011)

Lapiduksen kuvaamassa tukholmalaisessa arkirealismissa lähiöiden maahanmuuttajat vihaavat kantaväestöä ja elävät aivan toisessa todellisuudessa kuin hiljalleen vähemmistöön painuva pullamössöinen kantaväestö. Tossa juristikirjailijan kirjojen sivuille riipustamassa arkitodellisuudessa aseet, huumeet, väkivalta ja rikollisesti hankittu raha ovat keskiössä ja oikotie onneen rakennetaan kepulikonstein sekä muista piittaamatta. Kulissien takaisen Ruotsin kunkku on se, joka on kaikista julmin ja ahnein. Tota titteliä tavoittelevat niin venäjän julma mafia, balttian luunyrkit, kuin näätämäiset latinogangstat. Ja alkuasukkaat sulkevat silmänsä tuolta kaikelta, jatkaen eloaan alati kutistuvassa kuplassaan, kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunutkaan.

Kiehtovaa luettavaa toi aikaisemmista kirjoista kehittyvä saaga olisikin, ellei tyyliseikat tökkis pahasti vastaan. Tällaiselle nipolle tekee aika pahaa tavata tekstiä, jossa ei ole pilkut paikoillaan ja lauserakenne tökkii ku lippospaavon puhe. Lisäksi koripalloa heitetään maaliin(!), kilpa-autoilla kaahataan ralliradalla(!) ja muuta vastaavaa käännöskukkasshittiä on tarjolla lähes joka kappaleessa… Tuollainen syö lukukokemuksesta parhaan terän. Kun lauseita joutuu tankkaamaan ja päälle läväytetään aivan poskettoman surkea käännösjälki, niin ollaankin yhtäkkiä kioskikirjallisuuden tasolla. Sääli sinänsä, sillä ihan kliffan kokonaisuuden Lapidus on onnistunut väkertämään kokoon kolmessa opuksessaan ja tarinan antisankareiden sekoilua on seurannut mielenkiinnolla ja kummastuksella.

Kielipoliittisesta rypemisestä huolimatta Luksuselämä vetää ihan hyvin nippuun aikaisempien kirjojen hahmojen eli JW:n, Jorgen ja muiden taparikollisten tarinat. Jos oot siis lukenut edelliset osat, niin tää on aika must kamaa. Muussa tapauksessa ei kannata aikaa tai mielenterveyttä tällaiseen huttuun tuhlata.

%d bloggers like this: