Tag Archives: dekkari

Jo Nesbø: Aave – Harry Hole ratsastaa jälleen

22 Jou

Tuli just töllöttimestä mainos Jo Nesbøn uusimmasta Aave-dekkarista. Toi varma joulun merkki inspiroi skrivaamaan opuksesta pari sanaa, sillä tulipahan tuokin makupala tossa pari viikkoa sitten tavattua kannesta kanteen. Onhan näit tän suosikkikirjailijan teoksia tääl aiemminkin ruodittu, joten jatketaan samoilla laduilla, kun kerran lykkimään on alettu…

Jo Nesbø: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Jo Nes: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Hyvää settiähän toi uusinkin Harry Hole -dekkarisarjan tekele oli, vaik ei ihan silkkaa parhautta omassa kategoriassaan tarjonnutkaan. Mut noi Nesbøn teokset on vähän niinku pizza tai seksi eli paskimmillaankin ihan jees -osastoo. Ja paskimmillaan ei norjalainen bestselleristi tässä Aaveessa todellakkaan ollut. Taas hän oli onnistunut kehittelemään varsin koukuttavan ja mielikuvituksellisen juonen, jossa riitti imua sekä tenhoa ihan loppusivuille asti. Skidisti loppuhuipennuksesta vois kyllä nillittää, mut ei nyt jaksa.

Tarina kulki oslolaisen huumemaailman sameissa vesissä ja mukana on näiden skandidekkarien pakollinen pahisosasto eli Itä-Euroopan yritteliäät vesselit. Kliseillä Nesbø ei kuitenkaan tässä suostu leikkimään vaan ihan nastan tvistin hän on saanut hepokauppaa harrastavien slobojen, korruptoituneiden poliisien ja yksinäisen soturin eli Harry Holen painiin. Mukaan on sit viel lisätty värikkäitä kuvauksia vallan rappioittavasta vaikutuksesta, poliitikkojen lehmänkaupoista, huumeiden kiroista ja rakkauden käsittämättömyydestä.

Hieman latteasta lopusta ja kirjan alkusivujen tyhjäkäynnistä huolimatta tää opus on suositeltavaa matskua pukinkonttiin. Ei kuitenkaan kandee panna tätä kovakantista pakettiin, jos lahjuksen saajalla ei ole aiempaa kokemusta Nesbøn tuotannosta. Sen verran kronologista saagaa dekkaristi on Harry Holen kiehtovan elämän ja ihmissuhdekuvioiden ympärille viritellyt, et tää tekele vaatii hieman taustatietoa.

Roslund & Hellström: Kolme sekuntia

3 Hei

Kesä on tunnetusti dekkarilukemisen kulta-aikaa ja niinpä herrasmiehistelijäkin päätti kantaa oman kortensa tuohon korkeaan kekoon. Viimeisin laiturinnokassa läpeensä tavattu eepos on kahden kokeneen svedupetterin, Anders Roslundin (s. 1961) ja Börje Hellströmin (s. 1957) kimpassa skrivaama dekkarin ja trillerin hybridi Kolme Sekuntia (WSOY, 2011). Anders on pitkän linjan rikostoimittaja ja Börje taas entinen venkula, eli kombinaation on varsin toimiva tän saran skrivaamiselle!

Roslund & Hällström: Kolme sekuntia (WSOY, 2011)

Eipä siis ollut mikään varsinainen ylläripylläri, et duon uusin tekele pelitti varsin mallikkaasti. Länsinaapurithan osaavat dekkarikirjallisuuden jalon taiteenmuodon ärsyttävän hyvin, ja tämäkin tekele hakkaa kotimaisen perustuotannon varsin tylyin lukemin. Etenkin kirjan eka puolisko oli pirullisen tehokasta krimikerrontaa ja lajissaan ihan parasta valioluokkaa. Puolivälissä tahti sit skidisti hiipu, mut ihan kunnialla kirja saatiin saatettua maaliin.

Tarina kuvasi poliisin hyshys-luokan peitetehtäviin ajautuneen, rikollistaustaisen jantterin tasapainoilua mafian huumepomon ja rakastavan perheenisän kieltämättä hieman ristiriitaisessa rajapinnassa. Ukko oli soluttautunut kovaotteisen polakkiliigan ylemmille tasoille, ja nyt oli tarkoitus napata vankilamarkkinat Svealandiassa haltuun isolla rynnäköllä.

Huumebisneksen ja vankilamaailman uskottava kuvaus oli kiehtovaa luettavaa ja pisti ajettelemaan varsin synkkiä aatoksia. Stetsonia ylös siis kirjailijoiden ansioille tuolla saralla, sillä ihan jokainen lukemani dekkari ei ole pakottanut funtsimaan yhteiskunnallisia kommervenkkejä, puhumattakaan siitä, et jotain uutta matskua olis saanut syötettyä ihan aivojen diipimpienkin sedimenttien mutusteltavaksi. Tää opus siihen pystyi ja kiitollisena otin kaiken materiaalin vastaan. Ja jos edes pieni osa luetusta pitää paikkaansa, niin eipä mene kovin häävisti hyvinvoinnin kulisseissa hohtohampaillaan hymyilevällä naapurimaallamme.

Jos siis krimimeininki ja linnakuvaukset kolahtavat, niin kandee etsiä tää kirja handuihinsa. Itse aion jaagata herrojen aikaisempaa tuotantoa luettavaksi, sillä sen verran vakuuttavaa on (yhden otoksen perusteella) äijien vuonna 2004 alkanut kirjallinen kimppa-anti. Etenkin ku Henning Mankel ei enää puske uutta Wallanderia pihalle niin on hyvä, et joku pitää yhteiskuntakriittistä svedulippua pydessä, ku Jens Lapidus ei siihen ihan pysty ja Stieg Larsson on varsin estynyt.

Reijo Mäki: Mustasiipi – tää on niin nähty!

25 Tam

Taas on Turun dekkaritehtaan liukuhihnalta pullahtanut uus Vares-tekele. Reijo Mäen ansiolistalla taitaa olla jo reilut 20 kipaletta näitä kioskikirjallisuudeksikin haukuttuja tarinoita ja pakko myöntää, et hieman rutiinimaista on ollut noiden kirjallinen anti viime vuosina.

Poikkeusta tuohon kaavaan ei tee tämäkään viime syksyllä julkaistu Mustasiipi. Hyvin nää Vares-kirjat kuitenkin tässä maassa myyvät ja tuskin tuore leffasarjakaan on tehnyt suosiolle hallaa. Isoin muutos Vareksen yksityisetsiväsaagaan tällä vuosituhannella taitaa olla tuotesijoittelun ilmestyminen sivuille, mikä ilmenee esimerkiksi Vareksen suosiman olutmerkin jatkuvana toistamisena tämänkin tuoreen opuksen sivuilla.

Reijo Mäki: Mustasiipi (Otava, 2011)

Mäki on löytänyt toimivan reseptin, joka lyhykäisyydessään sisältää seuraavia aineksia:

  • 10-20 kpl äijäporukan puujalkavitsejä
  • Aimo annos ryyppäämistä ja krapulapäiviä (Mustasiipi-annoksessa tätä oli totuttua vähemmän)
  • Isolla kauhalla Turun paikallismaisemaa kapakkanäkökulmasta
  • Hiven persaukisuutta ja rahapulaa
  • 1-2 kpl himokasta naista ja hikistä petipainia
  • Kourallinen pahoja rosvoja ja ahneita businessmiehiä
  • 1-2 kpl uskovaisille ja puunhalaajille irvailua
  • Hyppysellinen väkivaltaa ja mustelmia

Tota kaikkea perussälää varten viritetään sit yksi epäuskottava krimimysteeri, joka sitoo tai on sitovinaan irralliset palaset mäkimäiseksi ja helposti nieltäväksi sosekeitoksi. Ja kansa tykkää, kun tietää mitä saa. Minä kerta kerran jälkeen vähemmän.

Ilkka Remes: Teräsleijona – turboahdettu toimintapaketti

11 Jou

Huh huh, olipa kyytiä Ilkka Remeksen uusimman kirjan parissa vietetyt hengästyttävät hetket! Kotimainen (kaupallinen) trillerikunkku oli pakannut viimeisimmän teoksensa niin tiukaksi toimintapläjäykseksi, et vastaavaa äksöntykitystä ei oo ennen vastaan tullut. Onneks.

Ilkka Remes: Teräsleijona (WSOY, 2011)

Tuntui aivan siltä kuin olisi ekalla sivulla hypännyt mielipuolisen ja jarruttoman pikajunan kyytiin. Siinä sit painettiin seuraavat 500 sivua ilman ainuttakaan välipysäkkiä tai mitään muutakaan hengähdystaukoa. Tuli mieleen useammankin kerran Dan Brownin tekeleet ja pelkästään huonossa mielessä… Remes oli kutonut tän uusimman yliviritetyn opuksensa kokoon niin monesta ajankohtaisesta teemasta ja tapahtumasta, että kokonaisuus oli sitä kuuluisaa sillisalaattia pahimmassa ja happamimmassa muodossaan.

Kirjassa päätarina kertoi suomalaisen KRP-taustaisen jannun huoltajuustaistelusta venäläisen ex-muijansa kanssa ja siihen sitten sotkettiin megeen venäläisiä viranomaisia, oligarkkeja ja valtapolitiikkaa, FBI:n todistajansuojelua, suomalaista maahanmuuttovastaisuutta, orastavaa romanssintynkää, väärennettyjen ikonien kauppaa, geenimanipuloidun vehnän tiimoilta käytävää suurvaltatason kilpajuoksua, jenkkiläistä vakoilutoimintaa, ruotsalaista tiedustelukähmintää ja paljon paljon muuta. Moni tästä sekoilusta silti tuntuu diggaavan, kun kerran on maamme myydyin kirja tällä hetkellä. Itselle toi oli valitettavasti way too much ja pakko todeta samaan hengenvetoon, et kysees Ilkan uran pohjakosketus. Kaikki herran romaanit olen tähän mennessä lukenut, mut seuraavan julkaisun kanssa voi joutua vakavasti pohtimaan homman mielekkyyttä…

Ilkka Remes (oikealta nimeltään Petri Pykälä)

Eihän tollasta epäuskottavaa meininkiä ja tolkuttomia juonenkäänteitä erkkikään jaksa lukea. Eikä voinut ihan mukisematta niellä sitäkään, et sankarin touhottaessa pitkin Eurooppaa setvimässä asioitaan, tuli sivullisia ruumiita perusteettomina oheistuotteina vino pino. Käsittämättömän piittaamatonta kirjallista roiskimista ja samalla äärimmäisen etäännyttävää sekä tympeää juonenkehitystä. Tuollainen ei palvele lainkaan kirjan juonta tai edistä lukukokemusta; pääosan esittäjä alkaa ottamaan pattiin, eikä mitään toivottua empatiaa pysty häntä kohtaan kokemaan. Se tuskin on ollut tarkoitus.

Kaiken muun lisäksi tseäni myös hieman tökki Remeksen aina vaan paheneva, överi-insinöörimäinen kirjallinen ilmaisu. Teräsleijonassa koko teksti meni totalitäärisesti tarinan eteenpäinviemisen ja toiminnan ylläpidon ehdoilla. Siinä ei paljoa korulauseita rakenneltu tai muutenkaan kielellä herkuteltu. Kieli ja sanat olivat vain tarinan kulmikkaita mutta funktionaalisia rakennuspalikoita. Propsit kuitenkin suuruudenhullulle kirjailijalle ajankohtaisista aiheista. Hyvin on mediat ollut Remeksellä seurannassa!

Snadi lisäpojo myös siitä, et Kalliolla oli aika iso osa tässä toimintasaagassa. Kliffa saada lukea matskua, joka tapahtuu kotihuudeilla. Se lisää mielenkiinnon tasoa aina piirulla tai parilla… Plussan puolelle ei kuitenkaan päästy. Ei edes lähelle.

Jo Nesbø: Panssarisydän

27 Mar

Tuli ahmittua harvinaisen hyvällä ruokahalulla ja jättimäisellä kertahaukulla norjalaisen dekkarikunkun, Jo Nesbøn uudehko Panssarisydän-kirja. Snadisti olen lukulistoineni myöhässä eli tääkin opus on ehtinyt jo jonkin aikaa happanemaan kirjakauppojen hyllyissä. On vaan ollu vanhemmiten pakko hyväksyä se tyly fakta, et maailmassa julkaistaan kovempaan tahtiin uutta mielenkiintoista matskua, ku allekirjoittanut niit ehtii tavailemaan. Perässä kuitenkin tullaan ja periks ei anneta!

Panssarisydän (Johnny Kniga, 2010)

Panssarisydän oli koukuttavin ja viihdyttävin lukukokemus pitkästä aikaa. Mitään korkeakirjallisuuttahan nää Harry Holen seikkailut ei oo, mut sitäkin enemmän niistä on eskapistista iloa, ku työkiireet painaa päälle ja pomo kiukuttelee… Mahtava fiilis paeta Nesbøn tarjoamalle seikkailumatkalle ja osallistua Harry Holen ja hänen skoudekollegoiden sarjamurhaajajahtiin. Sellainen on nimittäin irti Oslossa ja Pohjois-Norjan tuntureilla. Ja tarinaa viedään eteenpäin just niin kuin vaan tämän osaston skrivaajat parhaillaan osaavat. Lukijaa hemmotellaan lukuisilla yllätyskäänteillä ja jatkuvasti saa lukiessaan vaihtaa omaa pääepältyään brutaalien murhien suhteen. Palkitsevaa settiä siis!

Panssarisydän on kronologista jatkoa Hole-dekkareiden sarjassa ja laatu tuntu vaan paranevan sarjan kasvaessa. Nesbøn kynä terävöityy kirjasta toiseen sekä etenkin tarinat muuttuvat aina vaan mutkikkaammiksi ja kinkkisemmiksi. Samalla Harryn rappio taas syvenee ja syvenee…

Todella kliseistä, mutta silti niin elähdyttävää luettavaa tuo Harryn jatkuva rypeminen demoniensa kanssa. Näitä alkoholin kanssa painiskelevia ja rakkauselämässä töpeksineitä antisankareita on rikoskirjallisuus pullollaan, mut silti jotain sopivan originellia on Nesbø onnistunut heeroksensa karaktäärin leipomaan. Ja paljon olen antamaan anteeksi valmis kirjallisessa annissa, kun vaan viihdyttävyys ja uskottavuus ovat tapissaan. Nyt on.

Ainoa miikka surkeahkosta käännöksestä. Meinas jossain vaiheessa varastaa koko shown nuo tökeröt käännökset ja etenkin ankeat adjektiivivalinnat, mut sit taas imaisi tarina mukanaan ja se imu kesti ihan vikalle sivulle asti. Ja noita sivujahan tossa tiiliskivitrillerissä riitti!

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

5 Maa

Suomessa on tällä hetkellä paljon mukiinmeneviä dekkari- ja rikoskirjailijoita, kuten esimerkiksi Reijo Mäki, Matti Rönkä, Jarkko Sipilä ja Harri Nykänen. Myös Waltari oli aikoinaan kova luu komisario Palmunsa kera.

Meillä on onneksi myös Matti Yrjänä Joensuu. Ja tämä herra pesee koko muun porukan niin kirkkaasti, et jos olisin suomalainen rikoskirjailija, en suostuis lukemaan Joensuun kirjoja. Niitä luettua nousis rima niin ylhäälle, ettei sais liuskaakaan kirjoitettua. Niin rautainen ammattilainen omalla sarallaan Joensuu on, että lähimmät vertauskohdat joutuu hakemaan Englannista, jossa on tällä(kin) saralla varsin pitkät ja kovat perinteet. No okei, on/oli Wallandereissakin parhaimmillaan jotain varsin suurta…

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (Otava, 2010)

Nyt M.Y. Joensuu on tuonut vakiohahmonsa, Harjunpään taas takaisin ja mikäs sen hienompaa. Herrasmies ei kertalukemalta päässy ihan kiinni edelliseen opukseen eli Harjunpää & Pahan pappiin (Otava, 2003), mut silti se oli komea paluu dekkarikuninkaan pitkältä tauolta (10v!). Nyt on sit tahti taas skidisti kiristynyt ja siitä on upeana osoituksena tämä uusin eli Rautahuone (Otava 2010). Kirja tosiaan pullahti markkinoille jo viime vuoden lopulla, mut nyt sain sen vasta näppeihini, joten sorry pienestä viipeestä! Ei vielä kustantajat pressikappaleita osaa tänne lähetellä! 😉

En viitsi lähteä juonta tässä sen kummemmin spoilaamaan, mut sanonpa vaan et tarina on koskettava ja vaikuttava, sekä sopivan synkkä ollakseen uskottava. Uskottavuutta lisää Joensuun omasta ammattikokemuksesta kumpuava tieto poliisin arjesta ja tuon raskaan ammatin kaikista puolista. Lisäksi kesäinen ja aurinkoinen Helsinki toimii hienona miljöönä tuoden sopivaa kontrastia tummanpuhuvaan tarinaan.

Harjunpään lisäksi Rautahuoneen hahmogalleriaan on tuotu erittäin uskottavia ja mielenkiintoisia hahmoja, joiden kohtalo alkaa kiinnostaa niin paljon, että kirjan lukeminen lipsahtaa ahnehtimisen puolelle. Kun luettavaa oli enää alle sata sivua jäljellä, iski snadi masis siitä, että kohta tämä huba loppuu. Niin nautinnollista, vaikkakin samalla tarinan tiimoilta varsin tuskallista tuo lukukokemus oli.

Varsin rajusti minua liikutti myös kirjailijan upea tapa käyttää kieltä. Harvoin saa lukea niin kaunista lauserakennetta ja äidinkielen hienouksia kunnioittavaa kuvausta, kuin tässä mestariteoksessa. Hieman tekstin tyylillinen taso heitteli teoksen edetessä, mutta parhaina hetkinään arvostettu ja armoitettu sanaseppo on saanut muokattua niin kaunista suomenkielistä lausetta, että sillä luulis jo Finlandia-palkinnonkin joskus irtoavan. Vaikka harvemmin ne rikoskirjailijoille kohdalle osuvatkaan…

”- Neea, hän kutsui, mutta Neea oli kuin hyvin kaukana, oman itkunsa toisella puolen, ja hän näki sen itkun kuin metsän joka oli täynnä puita: yksi oli vikuroiva ratsu, toinen oman äidin kuolema, ja sitten oli nuoruus jota ei koskaan tullut, poikaystävät joita ei ollut ja tanssit, joita Neea ei koskaan tanssinut.”

%d bloggers like this: