Tag Archives: Mikko Rimminen

Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava, 2012)

19 touko

Ei oo pahemmin tullu tällä foorumilla enää kirjoista skrivailtua, ku niiden tiimoilta tehdyt postaukset eivät paljoa tunnu rahvasta kiinnostavan. Nyt kuitenkin pakko yhdestä opuksesta avautua, ku sen verran isoa tunnetta se otsanahan alla sai aikaiseksi. Kyseessä Riikka Pulkkisen tuorein teos, joka kulkee kaupoissa nimellä Vieras.

Pulkkinen_VierasToi ihan näppärän näköinen kirjailijafriidu oli ennen uusintaan meitsin listoilla aika podiumpaikalla, ku haettiin parasta kotimaista nuorta kynäniekkaa (esim. Mikko Rimminen). Pulkkisen kaksi ekaa teosta, Raja ja Totta, olivat erittäin kelpoja tekeleitä ja böönan lauseissa oli jotain kaunista sekä harkittua. Valitettavasti kananlento ei kantanut enää kolmanteen julkaisun, sillä Vieras oli silkkaa shaibaa alusta loppuun.

Viime vuoden puolella julkaistu kirja kertoo totaalisen hukassa elämänsä kanssa olevasta kolmikymppisestä pappisnaisesta, jonka nykypäivässä kulkevaa sekoilua parisuhteessa ja mielen syövereissä seurataan jotenkin niin kliseisesti ja leimisti, et myötähäpeä hiipi puseroon kaiken aikaan. Eikä tilannetta parantanut jaksot, joissa palattiin saman vosun angtisiin teinivuosiin, jossa uskonto, mutsin kuolema ja anoreksia repivät pientä ihmistä säröille. Kaikki on sit halvan olosesti vedetty jeesusteipinomaisesti yhteen rakentamalla kirjaan jotain rasismiteemaa.

En tiedä mille kohderyhmälle tää oli rustattu, mut muhun ei todellakaan uponnut. Ei edes jelpannut, et aloitin infernaaliseksi paljastuneen lukukokemukset todella innostuneessa ja positiivisessa ennakkotunnelmassa. Fiilis lopahti heti ekoilla sivuilla ja loppumatka olikin sitä kuuluisaa tervanjuontia. En suosittele kenellekään tätä teosta vaan kandee pysyä Pulkkisen kahden ekan opuksen parissa, jos ne jostain syystä viel tavaamatta. Itse jatkan Rimmisen uutuuden venttailua…

Mainokset

Mikko Rimminen: Nenäpäivä – tarina nolojen tilanteiden tädistä

11 Tam

Nyt oli aika nostaa rimaa lukukokemusten suhteen, ja siksi pelasin varman päälle nappaamalla pruuvipenkkiin Mikko Rimmisen Finlandia-palkitun Nenäpäivän. Remesten ja Dan Brownien jälkeen oli kliffa saada lukea jotain laadukasta settiä, vaik kyl tääkin kismittävän kaus jäi ihan optimaalisimmasta lukunautinnosta.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Vaik herra Rimmisen Pussikaljaromaani (2007) olikin aikoinaan napakymppilaaki suoraan herrasmiehen pieneen sydämeen, niin nyt on pakko arvioida uudelleen kirjailijan paikkaa oman suosikkilistani kärjessä. Jo edellinen pläjäys Pölkky (2010) jätti hieman hämmentyneen fiilarin puseroon ja nyt vois tunnetilaa kuvata vaik adjektiivilla sekava. Eli skidi pettymys oli tääkin hölmösti nimetty opus hyvän tarinan, mielenkiintoisten hahmojen, herkullisten ajatusmaailmojen ja etenkin huiman kielen kanssa herkutelleen Pussikaljaromaanin suvereeniteetin rinnalla. Nyt oli noista laatukirjallisuuden rakennuspalikoista vaan yksi käytössä eli vajaalla pakalla oltiin liikkeellä…

Mut pakko painottaa, et omalla tavallaan Nenäpäivä oli erittäinkin nautinnollinen lukukokemus upean uniikin kielensä ja mahtavien lause-elämöintien ansiosta. Vaakakupin negatiivinen kallistuma tulee itse tarinan heppoisuudesta sekä etenkin päähenkilön massiivisesta ärsyttävyydestä. Kirja näet kertoo keski-ikäisen urvelotädin syksyisestä koheltamisesta varsin nolojen tilanteiden mies -henkisesti ja just toi ihmistyyppi aiheuttaa vakavia henkisiä allergiareaktioita meikäläisessä. Tuo sosiaalisesti kyvytön ja verbaalisesti umpeutunut Irma ajautuu yksinäisyydessään soittelemaan ihmisten ovikelloja markkinatutkijaksi tekeytyen ja tuo touhu sitten lähtee lapasesta oikein huolella. Irman rollaattori karkaa rotkoon aina syvemmälle ja syvemmälle, ja tuon tragikoomisen kierteen seuraaminen oli ainakin tälle lukijalle ikävän piinallinen, suorastaan kivuliaan tuskallinen kokemus. Ajauduinpa jopa toivomaan tätöselle pelkkää pahaa, esimerkiksi vakavan auto-onnettomuuden merkeissä.

Ei voi siis täysin hehkuttaa kirjaa, jonka päähenkilö aiheuttaa silkkaa antipatiaa, vaikka symppausta siinä oli taiteilija itse vissiin pyrkinyt hakemaan. Tota surkeutta kuitenkin katseli sormien välistä varsin pitkälti juuri Rimmisen briljantin kielellisen nerokkuuden ansiosta. Aina kun onnistui keskittymään pelkkään kieli-iloitteluun niin sai tunnetilan posin puolelle, tarinan ja päähenkilön hömelyydestä huolimatta. Se ei kuitenkaan täysin rtiittänyt ja siksi on pakko pitkin hampain hieman teosta dissata, vaik olikin valmistautunut tätä taideteosta pelkästään hehkuttamaan ja säästellyt tota kirjaa pitkään hyllyssä venaamassa oikeaa lukusaumaa. Olikohan odotukset sit nousseet liian koviksi?

”Kun ymmärsin että ne ihmiset olivat yhtäkkiä lähteneet yhdellä ainoalla kuiskaamalla liikkeelle, survaisin kouran jonnekin katajan tiheisiin uumeniin ja löysin sieltä kapean ja koppuraisen rungon johon tarrata ja nojata ja johon sitten erittäinkin nojasin vaikka eivät siinä nojailut paljoa auttaneet, ne tulivat sieltä silti, ihmiset, ihan tavalliset, surevat ihmiset, pelottavat ihmiset, niitä oli paljon ja jossain siellä oli myös Irja perheineen, hetkeksi kadotin ne silmistäni ja roikuin siinä typerässä puussa joka ei tietenkään itsessään ollut mitenkään typerä vaan sellainen lähinnä sen minun roikkumiseni ja lymyilyni tähden; no niin, roikuin siis puussa ja yritun samalla jotenkin niin kuin sulloutua sen sisään piiloon. Koomiselta se olisi varmaan näyttänyt jos sitä olisi katsonut ulkopuolelta, mutta kun ei katsonut.”

Pussikaljaelokuva – silkkaa mahtavuutta!

11 syys

Mikko Rimmisen julkaistua Pussikaljaromaaninsa jokusen vuosi sitten jouduin rankkaamaan kotimaisen kirjallisuuden topten-listani uuteen uskoon. Tuolloin suomalaisen huippuproosan merkkiteosten kirkkain kärki sai pitkästä aikaa uuden tulokkaan sinne aivan Tuntemattoman sotilaan ja Seitsemän veljeksen seuraan. Sen verran lujaa puhutteli tuo merkkiteos herrasmiestä ja olen valmis edelleen puolustamaan mielipidettäni.

Aika kylmä rinki persuuksissa kävin nyt sit tsiigaamassa tuosta lempikirjastani rustatun kokoillan elokuvan. Olin aika skeptinen siitä, kuinka Rimmisen nerokas tekstivyörytys saataisiin siirrettyä puhutuksi kieleksi ja elokuvaformaattiin. Onneksi kirjailija itse oli ollut messissä skrivaamassa myös leffakässäriä ja jotain loisteliasta oli onnistuttu heivaamaan kirjan sivuilta myös valkokankaalle.

Ei voi leffa olla läpeensä mätä, jos sen aikana herrasmies huomaa naurukyynelten valuvan pitkin poskia. Tuollaisia ilon ja onnellisuuden hetkiä tarjos Pussikaljaelokuva pariinkin otteeseen vajaan puolentoista timman kestonsa aikana, joten komedialliset ainekset olivat kunnossa. Kirjan herkistäkin sävyistä oli jotain saatu nostettua framille, joten mitään pelkkää hauskuutusta ei onneksi oltu haettu tahi saatu aikaan. Hyvä niin.

Myös näyttelijätyö oli pääosanesittäjien osalta handussa. Etenkin Eero Milonoffin duuni oli totaalisen uskottavaa ja Lihiä esittänyt Ylermi Rajamaa oli myös hiippari paikallaan. Snadisti puolestaan tökki pääosassa eli Marsalkan roolissa hyypiöinyt Jussi Nikkilä, jonka siloposkisessa habituksessa dunkkas snadisti Espoo. Ja sehän ei oikein natsaa Kallion karunkauniille kulmille sijoittuvaan hengailusaagaan. Ja hengailuahan toi koko leffa oli, sillä mitään juonta tai sen suurempaa punaista lankaa ei ollu edes yritetty duunata. Uskottavaa. Elämän oloista. Ja noita adjektiiveja pääsee todella harvoin käyttämään leffa-arvosteluissa. Lähes aina niissä kuitenkin pyritään dusaamaan jotain elämää suurempaa kattausta, jolloin normi arki krapulaisine sivumakuineen ja etenkin hajuineen helposti lakaistaan jemmaan””¦

Eero Milonoff


Koska tsiigasin leffaa totaalisin kalliolaisin kakkuloin, en voinut olla huokailematta kotikulmieni kauneutta ja sitä, kuinka näillä hoodeilla vahvasti läsnä oleva elämän maku oli saanut ansaitsemansa kohtelun elokuvan miljöönä. Itse asiassa Kallio oli tuossa taideteoksessa niin vahvasti läsnä, että se oli huomattavasti isommassa osassa kuin pelkkänä taustana tai ympäristönä. Kallion kulmat oikeine ihmisineen olivat elimellinen osa Pussikaljaelokuvaa, jonka tapahtumia olisi vaikea edes kuvitella tapahtuvan missään muualla.

Kiitos siis ohjaaja Ville Jankerille ja kaikille muillekin vastuutahoille päheestä pätkästä. Suosittelen kaikille kyseisen leffan tsekkaamista ja vielä voimakkaammin annan painetta posselle ottaa haltuun tuo orkkisteos. Jos pitää yksi kirjallinen 2000-luvulla duunattu kotimainen teos tavata läpi niin tuossa olisi nyt sit se paras vaihtoehto tyrkyllä.”

%d bloggers like this: