Tag Archives: pettymys

Luomuleevi – kaukana herrasmiehen mukavuuslaueelta

24 Hei

Nyt oli ulkoiset puitteet enemmän ku kohillaan viritellessäni mikroskooppista sekä semispontaania bissepruuvia pydeen. Texas-Pete piti savustuspöntön pöhisemässä, iso-arska skriinas täydeltä laidalta, puutarhakukat kukki, rakasta possea pörräs ympärillä, bastu oli tulilla ja lomafiilis pöhisi niin kropassa kuin pienessä mielessä…

Luomu-Leevi (4,5%)

Luomu-Leevi (4,5%)

Tollasella maindsetillä sekä noissa fasiliteeteissa olis luullu laatuhiivan maistuvan, mut vi**t. Vaik ennakko-odotukset olivat totaalisen kohillaan, ku korkkasin long neck -flindaan pakatun Luomuleevi-olusen niin pettymyshän siin iski puseroon. Ei auttanut edes se, et lahtelaislähtöisellä Teerenpeli-panimolla on oma vakaa paikkansa sydämessäni tai se, et kyseinen bruuveri on moneen kertaan osoittanut kelvollisuutensa omien bisseviritystensä kehittelyssä. Nyt karahti kirves kiveen niin, et kipinät vaan sinkoilivat.

Tyly tosiasia on, et toi luomuolut oli aivan liian humaloitu allekirjoittaneen tissiposkista bissemakua vasten peilaten. Kitkerä ja katkera liemi ei meinannut lainkaan virkistää porotuksen kuivattamaa kurkkua, eikä se kompannut savustetun possunkaan kanssa millään tavalla. Puraisuahan tossa ohrapirtelössä oli tarjolla heti kärkeen ihan kylliksi, mut jotenkin ihan väärän sorttista oli sekin meitsin makuun. Leevin makupaletti oli kaiken lisäksi varsin kapoinen ja kitalakikokemuksena lyhyt sekä tympeä. Ei siis meitsin teekuponen alkuunkaan. Hyvä jos joku muu diggaa! 🙂

Mainokset

Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava, 2012)

19 touko

Ei oo pahemmin tullu tällä foorumilla enää kirjoista skrivailtua, ku niiden tiimoilta tehdyt postaukset eivät paljoa tunnu rahvasta kiinnostavan. Nyt kuitenkin pakko yhdestä opuksesta avautua, ku sen verran isoa tunnetta se otsanahan alla sai aikaiseksi. Kyseessä Riikka Pulkkisen tuorein teos, joka kulkee kaupoissa nimellä Vieras.

Pulkkinen_VierasToi ihan näppärän näköinen kirjailijafriidu oli ennen uusintaan meitsin listoilla aika podiumpaikalla, ku haettiin parasta kotimaista nuorta kynäniekkaa (esim. Mikko Rimminen). Pulkkisen kaksi ekaa teosta, Raja ja Totta, olivat erittäin kelpoja tekeleitä ja böönan lauseissa oli jotain kaunista sekä harkittua. Valitettavasti kananlento ei kantanut enää kolmanteen julkaisun, sillä Vieras oli silkkaa shaibaa alusta loppuun.

Viime vuoden puolella julkaistu kirja kertoo totaalisen hukassa elämänsä kanssa olevasta kolmikymppisestä pappisnaisesta, jonka nykypäivässä kulkevaa sekoilua parisuhteessa ja mielen syövereissä seurataan jotenkin niin kliseisesti ja leimisti, et myötähäpeä hiipi puseroon kaiken aikaan. Eikä tilannetta parantanut jaksot, joissa palattiin saman vosun angtisiin teinivuosiin, jossa uskonto, mutsin kuolema ja anoreksia repivät pientä ihmistä säröille. Kaikki on sit halvan olosesti vedetty jeesusteipinomaisesti yhteen rakentamalla kirjaan jotain rasismiteemaa.

En tiedä mille kohderyhmälle tää oli rustattu, mut muhun ei todellakaan uponnut. Ei edes jelpannut, et aloitin infernaaliseksi paljastuneen lukukokemukset todella innostuneessa ja positiivisessa ennakkotunnelmassa. Fiilis lopahti heti ekoilla sivuilla ja loppumatka olikin sitä kuuluisaa tervanjuontia. En suosittele kenellekään tätä teosta vaan kandee pysyä Pulkkisen kahden ekan opuksen parissa, jos ne jostain syystä viel tavaamatta. Itse jatkan Rimmisen uutuuden venttailua…

A Good Day to Die Hard – vain pahimpaan adrenaliinihimoon

14 Hel

Laitoin kroppaa lämpimikseni hieman likoon päästäkseni tsiigaamaan uusimman Die Hard -rymistelyn ennakkoon Tennispalatsin isoon saliin. Ei ollut uhrauksen väärti tietenkään toi setti, mut tulipahan käytyä.

A Good Day to Die Hard (Suomen ensi-ilta perjantaina 15.2.2013)

A Good Day to Die Hard (Suomen ensi-ilta perjantaina 15.2.2013)

Pisti oikein ihmettelemään, mistä uunituoreen leffan käsikirjoittajat olivat maksun saaneet. Sen verran syvältä kliseelaarin pohjalta oli leffan elementit kaavittu, et vaikee tota pätkää oli vakavalla naamarilla tsiigailla ja ihan tosissaan mietitytti, oliko kässärin parissa tuhrattu tuntia enempää. Vaik kyseessä onkin jo 25 vuotta jatkunut John McClane -saaga, niin kyl toi aikoinaan Bruce Willisin megaluokkaan singonnut konsepti olis ansainnut muutakin, ku jo 80-luvulla moneen kertaan nähtyä ja nyt varsin happamaksi hautunutta kattausta.

Leffassa rutattiin Moskovan kaduilla peltiä ihan urakalla useammassakin auto- ja helikopterirypistyksessä, kun Willisin sankarihahmo oli pelastamassa poikaansa (Jai Courtney) ilkeiden slobomiesten ja -naisten kynsistä. Ydinaseiden jäljillä jälleen juostiin, kuten varmaan sadassa mussakin Hollywood-tuotannossa tätä ennen. Ja tietenkin kaikki pätkässä esiintyneet venäläiset oli pahiksia ja jenkit taas rennon cowboy-henkisiä pyssysankareita noiden pahisten perässä. Ammuntaa oli siis tarjolla enemmän ku suomalainen varusmies pääsee kokemaan palvelusaikanaan. Siihen päälle liimattuna sit pari väsynytä vitsiä isä-poika-suhteesta ja Bruce Willisin ikääntymisestä. Ja kaiken kruunuksi leffa sisälsi varsin härskiä Mersun automainontaa, jota ei enää ihan pelkäksi tuotesijoitteluksi voi kutsua.

Sysipaska leffa siis, jos ei edellisistä kappaleista toi viesti ollut tarpeeksi selkeästi luettavissa. Jättäkää siis väliin, ellette ole ammattikoulun autolinjan alumneja tai muuten vaan keskivertoa kykenevämpiä jättämään aivojanne narikkaan.

Kaiserdom Hefe-Weißbier – varsin vaatimaton vehnäolut

20 Tam

Bograussalin alakerran Alepassa pisti öögaan hyllyllä möllöttänyt saksalainen Kaiserdom-vehnäoluttörppö. Eihän janoinen pugilisti sellaista pystynyt lauantaitreenin päälle vastustamaan, ja niinpä tuo puolilitraisessa tölkissä myytävä jalojuoma löysi uuden kodin omasta rakkaasta Smegistäni. Eikä noi bisset sielä kauaa ehtiny happamoitua, ku oli aika pistää pieni pruuvi pydeen.

kaiserdomEnsimmäinen visuaalinen havainto tosta sakemanniöölistä valjun tölkkidesignin jälkeen oli se, et varsin runsasvaahtoinen tuote oli kyseessä. Toi vaahto oli myös aika kestävä sorttia eli pysyi oluen suojana varsin sitkeästi. Hefe kun oli kyseessä niin sameutta oli myös tarjolla tuossa varsin beisikin värisessä eli vaaleassa vehnäsessä. Haju oli varsin vaatimaton ja ku flunssaklyyvarilla oikein imppas niin pientä sitruunan ja hiivan dunkkista olin havaitsevani.

Makupuolella jatkui hajun ja värin vaatimattomuslinja.  Ensikosketus oli raikas, muta siitä ei sit pahemmin seurannut mitään muuta. Olis ollu edes humalan pieni puraisu terää, mut ei edes sitä tarjonnut tää bisse. Hento ja lyhyt maku siis oli kitusissa ja sehän ei sit alkuunkaan kestänyt pruuvipenkin ääreen roudattua hevosen savupaistileikkelettä vaan jäi pahasti hepan jalkoihin (kavioihin?). Paremmin toi vedellä blandatun oloinen makupolitiikka synkkas pöydältä löytyneiden cashew-pähkinöiden kanssa, jotka toimivatkin varsin hyvin Kaiserdomin kyljessä.

Jatkossa jää noi keppanavahvuiset (4,7 %) Kaiserdom-tölkit kyl Alepan hyllyyn. Mitään tolla ei siis oikein ollut tarjottavana ja samaan hintaan saa esimerkiksi handelista paljon maukkaampaa vehnäolutta ihan iisisti, vaik silmät ummessa koriin latois. Mut kyl tota janoonsa joi, vaik se ei tietenkään riitä viel mihinkään… Jopa Litukan Grafenwalder-halpisvehnis pärjää tolle!

Killing Them Softly – totaalisen turha leffa

14 Jou

Käytiin broidin ja Miss T:n kanssa väijymässä Brad Pittin söpönassulla myytävä uusi Killing Them Softly -pätkä. Eipä olis kyl kandennu!

killing_them_softly_poster

Sukelsin leffateatterin synkkään syliin pahaa aavistamatta ja totaalisen tabula rasa -pohjalta, sillä kerrankin oli jäänyt ennakkoarviot ja kritiikit lukematta. Yleensähän toi on ihanteellinen lähtötilanne taidenautinnon kohtaamiseen, sillä silloin ei ole ennakkoasenteet värittämässä kokemusta. Nyt tiesin iskeneeni kirveen kiveen viimeistään siin vaihees, ku vartin väijymisen jälkeen alko kuulua sivusuunnalta broidin tasaista kuorsausta. Se ropleemi oli viel kuitattavissa napakalla kyynärpääiskulla, mut leffan tylsyydelle ei penkissä avuttomana tsitatessa voinut mitään. Toi puuduttavuus oli vaan nieltävä katkerin ilmein ja lusittava toi ö-luokan leffakokemus loppuun kaikessa ankeudessaan.

Elokuvan stoori oli lähtökohtaisesti eli sillä kuululla teoriatasolla ihan mielenkiintoinen. Sellaista Reservoir Dogs -tyylistä, vituralleen ku Jeesuksen pääsiäinen mennyttä ryöstökeikkaa siinä puitiin. Myös kuvaus, musa ja miljööt olivat ihan kohdillaan. Valitettavasti vaan mikään noista elementeistä ei kuitenkaan natsannut saumattomasti yhteen. Todella epämääräinen ja näkemyksetön tekele oli siis kyseessä ja laski kässäristä sekä ohjauksesta vastanneen Andrew Dominikin (mm. The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford) pisteitä.  Tarina ei lähtenyt lentoon missään vaiheessa ja siksi katselukomeus oli äärimmäisen pitkäpiimäinen. Myös henkilöhahmot (mm. surkeat Pitt & Ray Liotta) olivat noloja ja vaivaannuttavia. Samaistumista tai edes alkeellista kiinnostusta ei syntynyt heidän kohtaloitaan kohtaan. Ainoastaan James Gandolfini sai sivuosahahmoonsa pientä särmää ja tarttumapintaa aikaiseksi.

Koko huttu oli kruunattu vielä harvinaisen typerällä loppukohtauksella, joka takasi kaupanpäällisiksi ankean poistumiskokemuksen salin hämärästä pimeälle kadulle. Aika sanatonta, mutta yksimielistä porukkaa oltiin koko ydinposse ton kokemuksen jälkeen. Ei paljon jäänyt spekuloitavaa tuopposen ääreen tämän pätkän jäljiltä. Kehoitan siis muita käyttämään aikansa paremmin ja jättämään Killing Them Sotfly -nimellä myytävä turhake väliin.

Prometheus 3D – kuppaisen kässärin tärväämä spektaakkeli

18 Hei

Arska tylytti aika taagisti Prometheusta, joten ihan pakkohan se oli sit käydä väijymässä. Ite olin tota odotellut ihan mesi heruen, ku olihan kyseessä Ridley Scottin ohjaama, Alien-saagan alkuun sijoittuva scifi-spektaakkeli. Ja ihan näyttävästi toi 3D-leffa pärähtikin käyntiin, kun prologi oli visuaalisesti aivan massiivisen päräyttävää nähtävää.

Valitettavasti tunnelma lässähti leffateatterin pimeydessä aika hätäsesti ton alkuhuuman jälkeen, ku silmille vyörytettiin kaiken maailman avaruusseikkailuissa loppuun kaluttua kliseetä toisensa perään. Uskomattoman heppoisin eväin oltiin siis loppupeleis liikkeel, vaik budjetti muuten varmaan olikin kohillaan. En  vaan ihan snaijannu, mihin noi paalut oli poltettu!? Ei ainakaan kässäriin, vaik Mr. Scott jossain näkemässäni puffissa toista väittikin… Mitään uutta ei ollu kyl saatu aikaiseksi ja pätkän parasta antia oli pari upeasti toteutettua ällötyskohtausta ja jäätävän kauniin Charlize Theronin keekoilu piukoissa trikoissa. Enkä koko parituntisen toljottamisen aikana pystynyt snaijaamaan, minkä lisän kolmiulotteisuus tohon leffaan toi. Sen hyödyntäminen oli totaalisen minimalistista ja tuntui katsojan kiusaamiselta istuttaa jengiä tuntikaupalla noi painavat pokat feissillä.

Hitonmoinen pettymyshän toi Prometheus kaiken kaikkiaan oli, eli Arska tiesi kerrankin, mistä puhui. En olis ihan heti uskonu, ku jannun lempparileffoissa löytyy pari The Mexicanin tyylistä B-luokan erroria. Jotenkin olis toivonut, et Alienin tapainen merkkipaalu olis saanut ohjaajamestarilta (mm. Gladiator) arvoisensa kohtelun tässäkin ns. 0-osassa. Kyllähän toi jonkinlaisen selityksen limanaamaisen tappajan alkuperästä antoi, mut aika hemmetin tökerön sellaisen. Vitun tunarit, minkä teitte!

Maritta Lintunen: Sydänraja

13 Kes

Kustannusbisnes on aika rajua liiketoimintaa tässäkin maassa. Lukemattomat wannabe-skrivaajat pommittavat niin isoja kuin pienempiä kustantamoita omilla virityksillään. Tuosta massasta vain harvat läpäisevät kriittisen seulan ja päätyy julkaisuksi kirjakauppojen hyllyille. Ja noista sitten vain muutama myy sen verran hyvin, et isot kustantamot pysyvät pydessä.

Nuo tosiasiat mielessä on aivan perkeleellisen vaikea snaijata, miksi tämä Maritta Lintusen Sydänraja-räpellys on päätynyt WSOY:n kustantamaksi. Ja meitsi sen vielä luki kannesta kanteen! Eipä olis kandennu, sillä nyt on käsillä todellisen amatöörimäinen tekele, jonka ei olisi missään nimessä pitänyt päätyä julkaistavaksi. Koko räpellys oli sitä luokkaa, et kuka tahansa etupenkin lukiofriidu pystyis skidillä sparrauksella saman tasoiseen ilmaisuun.

Maritta Lintunen: Sydänraja (WSOY, 2012)

Kirjan puolustukseksi on kyl sanottava, et aihealue ja pari ekaa sivua olivat ihan mielenkiintoisia. Oli lupauksia uudesta näkökulmasta paljon kaluttuun jatkosota- ja evakkoaihepiiriin, kiihkoisänmaallisuussydeemeitä ja muuta lupaavalla oraalla olevaa meininkiä. Niiden voimalla minä sitten pahaa aavistamatta ja hymyssä suin savottaan ryhdyin. Hymy vaan muuttui varsin vikkelästi tyrmistyneeksi hämmästelyksi ja kiukkuiseksi puhinaksi. Loppuun päästyäni epäilin omaa arvostelukykyäni ja ilman saatesanoja lykkäsin opuksen omalle puolisolleni luettavaksi. Sieltä kun sitten alkoi kuulua katkeraa tilitystä huijatuksi tulemisen tematiikalla niin usko oman lukukokemukseni tunnetilaan palasi. Paska on paskaa, ei se analysoimalla muuksi muutu.

Herätys WSOY siel Bulevardin kivilinnassa! Jos tollasta shaibaa kustannatte niin mullakin vois olla pari kässäriä pöytälaatikossa. Kiinnostaako?

%d bloggers like this: