Tag Archives: Scifi

Elysium – tylsää perus-scifiä bulilla budjetilla

3 Lok

Kummipoika sai kunnian valita leffan ja niin sitä päädyttiin Tennariin jonottamaan flaboja Matt Damonin tähdittämään Elysium-tieteiselokuvaan. Aika pitkään toi tekele jo on stadin saleissa pyörinyt ja nyt sit päätyny aika snadille kankaalle… kasisalissa siis kökötettiin… Mut hyvinhän toi valinta ja plaseeraus mulle maistu, ku aika vahvasti myös scifin puolesta tulee liputettua. On aina nautinto paeta koleaa (syys)todellisuutta mielikuvituksellisiin maailmoihin ja kiehtovien tulevaisuudenvisioiden äärelle…

elysium-posterTaas kerran mentiin Hollywoodin perus-tieteisleffakaavan mukaan eli alkuasetelma oli upea ja visio puettu komeisiin kulisseihin. Fyrkkaa oli siis poltettu taagilla roviolla ja taustaduunia tehty isolla handulla. Mut sit koko komea perussetti vesitettiin liimaamalla päälle rutosti rytistelyä ja unohtamalla upeasti duunattu skenaario. Miks tää aina menee näin? Prkl.

Ei auttanut tätä leffaa kuivalle maalle edes takuuduunia aina paiskova Matt Damon tai supersöpöllä lärvillä siunattu Alice Braga. Olipa mukaan saatu houkuteltua vanha kunnon Jodie Fosterkin, tosin aika ohkaseen ja vähäpätöiseen pahisrooliin… Fiddu jos tosta megabudjetista olis lohkastu edes snadi siipale kässärin hiomiseen ja mukaan oli saatu sit vaik Mr. Cruisen viimeisimmän scifistely, Oblivionin kässärin twistiä niin hyvähän toi raina olis ollu. Nyt mentiin niin kuluneella ladulla koko matka ja samalla sit räjäyteltiin, lyötiin ja rynnittiin sen verran puuduttavasti, et hittoako sitä varten oli tarvinnut noin huikeat tulevaisuudenvisiot rakennella ja graafista osastoa kuormittaa… Ihan ajan ja energian hukkaa, sanon ma. Ugh.

Dark Skies – pelottelua ja alieneita

27 touko

Kävin pari päivää sitten tsiigaamassa ex tempore -pohjalta Dark Skies -leffan. Pakenin silloinTennarin suojiin, ku sade piiskas stadin katuja ja oli luksustyylisesti pari timmaa leediä. En tiennyt pätkästä mitään ennakkoon, mut lipunmyyjän maininta kauhun & skifin kombosta sai onnenpyörän pysähtymään tolle sektorille.

Dark Skies (2013)

Dark Skies (2013)

Nyt ku on aikaa hieman kulunut ko. pätkän tsiigaamisesta, niin ensisijainen viilinki on se, etten edes muista leffasta paljon mitään. Ainuttakaan jälkeä tai arpea sieluun toi halpismuuvie ei siis jättänyt, vaik ihan siedettävää viihdettä olikin. Ihan onnas jopa ujosti pelottamaan paatunutta katsojaa eli tunnustan snadisti skaganneeni teatterin pimeydessä.

Dark Skies kertoi tarinaa amerikkalaista lähiöperheidyllistä, jota alkoi paranormaalit ilmiöt ravistelemaan, ku ulkoavaruuden örkkimörkit alkoivat pörräämään nurkissa ja uhkaamaan etenkin perheen kakaroiden turvallisuutta. Ei siis mitään, mitä ei olis jo sataan kertaan ennen nähty, mut jotain semifreessiä tos silti oli. Ulkoavaruuden oliot antoi ihan kriippiä painetta ja ahdistusta ydinperheen skidejä kohtaan, ja kohta oli koko perhe keskellä mielenkiintoista psykohelvettiä, josta ei ollut iisiä ulospääsyä tarjolla. Vanhempien ahdinkoon pystyin jopa tällaisena lapsettomana poikamiehenäkin samaistumaan, eli jotain oli ohjaaja (Scott Stewart) ja tuotantoryhmä tehnyt oikein.

Lapsinäyttelijät olivat elokuvassa avainasemassa ja ihan mukiinmenevästi oli Stewart saanut perheeen skloddit roolinsa suorittamaan. Eikä ollut muistakaan pääosanäyttelijöistä pahaa sanotavaa ja yhden sivuosan hoitanut, legendaarinen J.K. Simmons (mm. Oz & True Grit) oli taas mies paikallaan.

Jos siis kaipaat elämään jännitystä ja sul on vajaat pari tuntia luppoaikaa, niin kyl toi kandee käydä väijymässä. Saapa oman elämän realiteetit kohdilleen ja hiffaa, et huonomminkin vois mennä…

Oblivion – Cruisen Tomppa siedettävänä

27 Huh

On aina ollut Mr. Tom Cruisea kohtaan varsin negatiiviset fiilarit. Toi yksi-ilmeinen ja kasvurajoitteinen urpo kun osaa usein valita leffansa varsin hämärin kriteerein eli tuntuu et ukkelin tarve pönöttää ja heerostella on pohjaton. Pari poikkeusta herran mittavaan uraan on kuitenkin osunut, kuten Magnolia ja Collateral. Mut löytäähän se sokeakin kana joskus jyvän, joten ei tolla CV:llä vielä kuuhun mennä. AInakaan mun mittareilla.

Nyt oli kuitenkin pakko lähteä pikavauhtia evakkoon, joten leffateatterin aikataulut sanelivat varsin pitkälti elokuvavalintani. Päätöksentekoa helpotti parin täyspäisen kaverin semipositiiviset kommentit tästä Oblivion-pätkästä (ohj. Joseph Kosinski). Eikä asiaa haitannut, et omat perversiot sisältävät tavallista suuremman scifi-addiktion.

Oblivion-poster

Pakko myöntää, et pari timmaa meni ihan siedättävissä merkeissä Oblivionia tsiigaillessa. Jopa juoneen oli panostettu sen verran, et pariin otteeseen pääs leffa jopa yllättämään tälaisen kokeneenkin scifi-väijyjän. Leffan stoori oli jossain Minority Reportin, Matrixin ja Total Recallin välimaastossa eli mitään kauhean uutta ei sentään oltu kokoon keitelty. Mut homma pelitti ja oli hyvää viihdettä, joten mitäpä tässä sen enempää nillittämään.

Kuvaus ja (digi)lavastus olivat myös leffassa hyvin hallussa eli visuaalista karkkia oli öögan täydeltä tarjolla. Samaan kategoriaan voi laskea myös naispääosanesittäjien (hemaiseva Olga Kurylenko ja kiehtova Andrea Riseborough) keskivertoa silmiähivelevämpi habitus eli silmänruokaa tarjottiin oikein tuplana karvanaamaiselle heterokatsojalle. Ja kai böönatkin jotain hubaa saavat Cruisen tiirustamisesta, vaik toi herran populateriteetti ja seksisymbolismi ei mulle pätkääkään aukene.

Taas kerran oli siis Hollywoodin tuotantokoneisto pullauttanut ihan kelpo viihdepläjäytyksen framille. Mikään scifiklassikko Oblivionista ei titenkään tule, mistä kertoo jo sekin, et näin parin päivän jälkeen on skidisti hankala palautella mieleen leffan tapahtumia ja juonirakennetta. Ihan katsottava setti kuitenkin eli jos pitää pari tuntia tappaa niin tää voi olla ihan potentiaalinen vaihtoehto.

Looper – oman genrensä pikkuhelmi

30 Tam

Pakenin hippulat vinkuen pääkaupungin paukkuvia pakkasia leffateatterin lämpoon. Siirsin siis akuuttia ongelmaa ajassa hieman eteenpäin ja palelin sitten senkin edestä, ku aikoinaan tupsahdin takaisin lumiselle kadulle. Pari timmaa meni kuitenkin lämpimässä ja pimeässä salissa ihan rattoisasti yrittäessäni saada tolkkua Looper-elokuvan juonikuviosta.

Looper (käsikirjoitus ja ohjaus: Rian Johnson, 2012)

Looper (käsikirjoitus ja ohjaus: Rian Johnson, 2012)

Looper on Bruce Willisin tähdittämä tuore scifi-pätkä, jossa palkkatappajat ja muut pahikset pomppivat aikajanalla eteen ja taakse siihen malliin, et ihan ei tällä kuupalla varustettu janari kaiken aikaa pysynyt kyydissä. Kliffaa ja aivoja nastasti kutkuttavaa seurattavaa toi touhu kuitenkin oli, vaik tää pätkä ei ihan alansa klassikkojen sarjaan nousekaan. Eipä se tosin kauhian kauaksikaan parhaista jää, mut aika vasta todistaa tän filkan todellisen tason ja näin pari timmaa teatterikokemuksen jälkeen on viel skidisti jäävi ottaa lopullista kantaa suuntaan tahi toiseen… Hetkittäin tuli kyl Looperista mieleen myös Willisin semikarismalla varustettu 12 apinaa -huippupätkä (ohj. Terry Gilliam), mut yhtä legendaarinen meininki ei ollu nyt kyl merrassa. Sen verran meitsikin sentään snaijaa!

Ihan pahinta tusinascifiä Looper ei ainakaan ollut, sillä kässärissä oli tosiaan mutkaa kyllikseen ja viihdearvot positiiviseen sekä viihdyttävään katselukokemukseen muutenkin kohillaan. Myös kuvaus ja roolitus oli hyvin hallussa eli silmänruokaa riitti niin tyylikkään väriskaalan kuin hemaisevan naiskauneuden (mm. Emily Blunt ja Piper Perabo) ansiosta. Lisäks tarinassa ja hahmoissa oli kiinnostavuutta pitämään katsojan tiivisti kiinni jakkarassa koko elokuvan keston ajan. Loppuun oli jopa saatu hyvää koukkua ja snadi jännityspiikki, joka viel osattiin purkaa ainakin skidisti yllättävällä tavalla.

Looperin osalta asialla on siis ollut ammattimainen tiimi ja lopputulos on oman saransa parempaa osastoa. Voi siis suositella varauksetta, jos scifi putoo muutenkin. Tai jos vaan haluu nähdä jotain piirun verran erilaista settiä.

Prometheus 3D – kuppaisen kässärin tärväämä spektaakkeli

18 Hei

Arska tylytti aika taagisti Prometheusta, joten ihan pakkohan se oli sit käydä väijymässä. Ite olin tota odotellut ihan mesi heruen, ku olihan kyseessä Ridley Scottin ohjaama, Alien-saagan alkuun sijoittuva scifi-spektaakkeli. Ja ihan näyttävästi toi 3D-leffa pärähtikin käyntiin, kun prologi oli visuaalisesti aivan massiivisen päräyttävää nähtävää.

Valitettavasti tunnelma lässähti leffateatterin pimeydessä aika hätäsesti ton alkuhuuman jälkeen, ku silmille vyörytettiin kaiken maailman avaruusseikkailuissa loppuun kaluttua kliseetä toisensa perään. Uskomattoman heppoisin eväin oltiin siis loppupeleis liikkeel, vaik budjetti muuten varmaan olikin kohillaan. En  vaan ihan snaijannu, mihin noi paalut oli poltettu!? Ei ainakaan kässäriin, vaik Mr. Scott jossain näkemässäni puffissa toista väittikin… Mitään uutta ei ollu kyl saatu aikaiseksi ja pätkän parasta antia oli pari upeasti toteutettua ällötyskohtausta ja jäätävän kauniin Charlize Theronin keekoilu piukoissa trikoissa. Enkä koko parituntisen toljottamisen aikana pystynyt snaijaamaan, minkä lisän kolmiulotteisuus tohon leffaan toi. Sen hyödyntäminen oli totaalisen minimalistista ja tuntui katsojan kiusaamiselta istuttaa jengiä tuntikaupalla noi painavat pokat feissillä.

Hitonmoinen pettymyshän toi Prometheus kaiken kaikkiaan oli, eli Arska tiesi kerrankin, mistä puhui. En olis ihan heti uskonu, ku jannun lempparileffoissa löytyy pari The Mexicanin tyylistä B-luokan erroria. Jotenkin olis toivonut, et Alienin tapainen merkkipaalu olis saanut ohjaajamestarilta (mm. Gladiator) arvoisensa kohtelun tässäkin ns. 0-osassa. Kyllähän toi jonkinlaisen selityksen limanaamaisen tappajan alkuperästä antoi, mut aika hemmetin tökerön sellaisen. Vitun tunarit, minkä teitte!

The Hunger Games – vesitetty verileikki

20 Kes

Sen verran yks päivä arska porotti ja kesäkatu poltti klabbien alla, et katoin parhaaksi livahtaa leffateatterin uumeniin chillaamaan. Aika epämääräiseltä fiilispohjalta päädyin slumppaamaan piletin The Hunger Games -nimiseen filkkaan, joka oli mennyt skidisti ohi tullessaan keväällä ohjelmistoon. Jotain ujoa hypeä ja sukseeta muistan ohimennen männäviikkoina todistaneeni ton osalta, mut mitään sellaista ei ollu kyl havaittavissa valitsemani päivänäytöksen perusteella. Snadisti jopa hälytyskellot kilkattivat nupissani, kun huomasin istuvani lähes tyhjässä teatterissa seuranani ainoastaan muutama teinifriidu.

The Hunger Games & Jennifer Lawrence

Onneksi kyseessä ei ollut ihan Twilight-saagan tyylinen siiderisiirappi vaan riman heiluen ylittävä ja siksi katselukelpoinen viritelmä. Etenkin johonkin menestyskirjaan pohjautuva stoori oli ihan mukiinmenevää scifimaustettua toimintadraamaa yhteiskuntakritiikin himmein sävyin koristemaalattuna. Terävin piikki Gary Rossin ohjaamassa filmissä kohdistui tositeevee-meininkiin ja suuren massan sairaaseen sirkushuvien haluun. Elokuva kuvasi näet tarinaa siitä, mitä tapahtuu kun parikymmentä lottoarvonnalla pakkovalittua nuorta suljetaan keinotekoiseen miljööseen, josta vain viimeisenä elossa oleva pääsee pois. Valitettavasti ton karun meiningin vesitti siihen mukaan ympätty rakkaustarinan tapainen sivujuonne ja yleisestikin liian lälly tatsi.

Mut etenkin pätkän alku oli ihan mielenkiintoista tsiigattavaa ja tehokeinona käytetty värisävyjen filtteröinti toimi hyvin, kun kuvattiin modernia reservaattielämää nälkäänäkevine ihmisineen ja lentävillä sotalaivoilla hallitsevine julmine vartijoineen. Sit ku siirryttiin pois tuolta ankeudesta ja laitettiin kaikki värit loistamaan niin meininki putosi tusinaviihteen tasolle. Eikä sitä pelastanut  edes Winter’s Bone -leffassa loistanut Jennifer Lawrence. Böönan yksi-ilmeinen synkistely ei oikein istunut tähän systeemiin yhtä tehokaasti, vaik roolisuoritus tän leffan parasta antia olikin. Ja hattua vois samaan syssyyn nostaa myös Woody Harrelsonille ihan (kirjaimellisesti!) mukiinmenevästä sivuroolista.

The Hunger Games hukkasi mahdollisuutensa johonkin taagiin menemällä liian lällyksi ja viihteelliseksi ekan kolmanneksen jälkeen. Mielenkiintoinen asetelma jäi hyödyntämättä, kun ei ollut boollsseja ottaa iloa irti julmasta kirmailusta. Jotenkin raaka henkiinjäämiskamppailu saatiin näyttämään nahistelulta ja kivalta metsäretkeltä marjanpoimintakohtauksineen. Veri lensi, mutta kipua ei tuntunut.

Kaikesta huolimatta ihan parin tunnin pojottamisen arvoinen kesäleffa. Täytyy vaan toivoa, et joku Gary Rossia rohkeampi ohjaaja joskus tarttuu samaan tarinaan ja tekee siitä kunnon tykkipätkän. Jään venaamaan sitä.

John Carter – lapsuuteni sankari

2 Huh

Disney ilmoitti viime viikolla, että heidän megasatsauksensa John Carter -elokuvan suhteen on mennyt vahvasti jonkkaan, ja että turskaa olisi tulossa pari sataa taalamiltsiä. Pakkohan se oli sit kipittää Kinopalatsiin tsiigaamaan, kuinka on jättifirma onnistunut tyrimään noin taagisti.

Olisin mä muutenkin menny John Carterin väijymään, sillä onhan kyseinen jamppa ollut luku-urani ensimmäisiä merkkipaaluja. Pikkuskloddina kolahti aika rajustikin tuon Marsiin kimmonneen jenkkisoturin seikkailut punaisella planeetalla, ja omassa nöösipoikarankingissa meni Carter kirkkaasti ohi saman kirjailijan eli E.R. Burroughsin Tarzan-hahmon edelle.

John Carter (3D Movie by Disney)

Nyt ku on nähnyt ton 3D-spektaakkelin niin pakko himpan kummastella taloudellista floppia. Ihan jees-tason seikkailuahan toi oli ja aineksiltaan raina oli sata kertaa edellä samassa sarjassa painivia uusia Star Warsseja tai jackpotiksi noussutta Avatarta. Puhumattakaan kaikista B-luokan sarjakuvasankarifilmatisoinneista, joita Hollywood on sylkenyt pihalle viimeisen vuosikymmenen aikana ihan solkenaan. Lisäksi leffassa oli samoja rakennupalikoita, ku Sormusten herra -trilogian ja Kladiaattori-leffan kaltaisissa kassamagneeteissa, eli olis tolla yhtälöllä luullut plussatuloksen lohkeavan!? Kenties John Carterin huonon sukseen takana on se, et taustalla on tosiaan kirja, eikä vaikkapa sarjakuva.

Kohdeyleisö tollaselle skifisadulle on kuitenkin just teinit ja ei kai se porukka paljoo enää kirjallisuutta kuluta. Ja asiaa tuskin on Disneyn kannalta jelppinyt sekää, ettei leffassa ole mukana ainuttakaan filmitaivaan isoa staraa. Pätkän nimiroolin vetävä Taylor Kitsch on varsin tuntematon liuhuletti, eikä ohjauksesta vastaava Andrew Stantonkaan ole mikään kassamagneetti, vaik animaatiopuolella ihan gurun mainetta nauttiva herra on pokannut ihan Oscar-patsaankin (paras animaatio: Wall-E).


Meitsi kuitenkin diggas leffasta. Oli kliffa viimein nähdä John Carter -saagan alkusoitto valkokankaalla ja vielä kolmiulotteisena. Sisäinen pikkupoika oli varsin täpinöissään ja huutais tarinalle jatkoa. Sitä tuskin tollasen taloudellisen katastrofin jäljiltä on luvassa, mikä on sinänsäkin sääli, sillä leffa loppui aika jännään sekä mielenkiintoiseen kohtaukseen, jota ohjatessa on vielä selvästi tekijäpossella ollut jatko-osat mielessä…

%d bloggers like this: