Tag Archives: Sofi Oksanen

Puhdistus – parempi leffana ku kirjana

30 syys

Harvoin tulee eteen näin väkevä kokemus siitä, et joku menestyskirjasta väsätty leffa olis parempi ku alkuperäinen romaani. Nyt ei ollu epäilystäkään aiheesta, ku tsittas parituntisen pätkän Kinopalatsin pimeässä sylissä ja nautti Sofi Oksasen Puhdistus-hittiopuksen massiivisen hienosta filmatisoinnista. Puhdistuksen ansiokkaasta ohjauksesta vastas musavideorintamalla kannuksensa ansainnut Antti J. Jokinen.

Skidisti skeptisenä leffaan suostuin, sillä aikoinaan ton kirjan lukeminen ei jättänyt mitään kauniita muistoja mieleen. Aika ärsyttävä ja ylimainostettu oli toi muinoin lukukokemuksena, mut kylläpä siitä oli oiva filkka saatu kokoon. Ihan parhaita suomalaisia elokuvia ever, vaik messissä olikin Solar Filmsin kaltaisia epämääräisiä tahoja…

Koko pätkä oli duunattu sellaisella tasolla, et missään kohdin ei joutunu luimistellen smyygaa sormien välistä kotimaista ammattitaidottomuutta tai muuta, yleensä mikrobudjetin aiheuttamaa nolostelua. Pirun laadukas oli koko paletti, eli kohillaan oli niin kässäri, kuvaus, ohjaus, näyttelijätyö, lavastus ja musa. Erikseen on pakko kehaista Laura Birniä ja e-ten-kin Liisi Tandefeldia jäätävistä roolisuorituksista pääosadaamin nahoissa eri aikakausina.

Kokonaisvaltainen onnistuminen teki katselukokemuksesta upean, vaik aika rankkojen aiheiden kyydissä matkaa tehtiinkin ja möykky rinnassa kasvoi pitkin leffaa tasaisen tappavaa vauhtiaan. Puhdistuksessa näytetty kommarisysteemi oli just niin julmaa, ku se sadistisen ihmiseläimen toimesta toteutettuna olikin. Eikä yhtenä teemana käsitelty, nykyaikainen ihmiskauppameininki siitä paljoo jälkeen jää brutaaliudessaan. Hienosti vertautu nykyihmisen nöyryytykset ja raiskaukset siihen meininkiin, mitä Neuvostoliitto toteutti kollektiivisesti eteläisen naapurimaamme järjestelmälle, kansalaisille, infrastruktuurille ja taloudelle. Ja sit vielä ihmetellään, miksi Viron venäläistä vähemmistöä kohtaan ei aina olla täysillä symppauksilla liikkeellä!

Tän leffan väitettyä väkivaltaisuudesta on kuulunut paljon parran pärinää sekä kukkahattujen väpätystä. En todellakaan snaijaa tota tissiposkien ja totuudenkieltäjien spiidausta, sillä miksi noita lähihistoriassa toteutettuja kauheuksia ei voisi tai saisi näyttää sellaisena kuin ne tapahtui? Iivanoiden anteeksiantamattomasta terroristako ei saisi puhua ja pitäisikö edelleen uskoa, että kommunismi oli jotenkin hieno tai ylevä asia? Ihminen on sairas ja sadistinen eläin, kun se järjestelmän puolesta sallitaan, oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan. Se totuus ei vaikenemalla muutu.

Käykää tsiigaamassa tää leffa ja nauttikaa uuden suomalaisen, kansainvälisen tason elokuvan esiinmarssista. Eli samaan sarjaan mennään esimerkiksi Rare Exportin ja Vuosaaren kanssa. Tai jopa skidisti edelle…

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

19 Hel

Sain viimein tempaistua läpi Kallion oman goottidiivan, Sofi Oksasen, Stalinin lehmät -debyyttiteoksen. Aika rankkaa luettavaa allekirjoittaneelle tuo monella tasolla vaikuttava ja samalla aivan perkeleellisen ärsyttävä opus.

Oksanen skrivaa kirjassaan tarinaa kolmella aikatasolla, jotka kaikki linkittyvät Viron (ja Suomen) lähihistoriaan yhden perusvirolaisen suvun kautta. Aikajanan varhaisin stoori kulkee 40-luvun alun Virossa, jossa neuvostotankit jyräävät ja kyyditykset Siperiaan alkavat uusien ”vapauttajien” masinoimina. Karua luettavaa tuo kolhoosinsinisen kommunismivallan irvikuvan toiminta, jossa ihmisiltä vietiin totaalisesti niin omaisuus kuin elämänilo. Ja juuri tuota sairaan brutaalia neukkusaagaa olisin tällaisena masiokistina lukenut kaikkein mieluiten enemmänkin, mutta varsin sniidu ja myös hieman epäjohdonmukainen oli kirjailija tuon suhteen ollut.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (Bazar, 2003)

Sama tekotaiteellinen (tahi amatöörimäinen) epäjohdonmukaisuus jatkui toisessa tasossa, jolloin viiletettiin ruskean ja oranssin värisellä 70-luvulla, jossa kirjan päähenkilön virolainen mutsi tarttuu härmäläisen keikkatyöntekijän matkaan ja päätyy kotivaimoksi jonnekin sisäsuomalaiselle peräkylälle. Siellä heidän rakkaudettomaan, mutta suureen omakotitaloonsa syntyy giltsi, jonka stoori nyysii buleimman biitin kirjasta. Balanssin heitto on jopa niin suuri, et jossain vaiheessa käy mielessä pelko siitä, et kirjailija on kokonaan unohtanut tämän mutsin mielenkiintoisen tarinan. Tarinan joka kuvaa hyvin sitä henkistä, poliittista ja materialistista kuilua, joka Suomenlahden eri puolilla vallitsi.

Identiteettikriisin ja rikkinäisen kodin vaikutuspiirissä kasvava Anna on aika friikki sekoboltsi, jonka ajatuksista ja vaiheista lukeminen teki loppupeleis koko lukukokemuksesta vastenmielisen. Traumaattinen bulimikkobööna touhuu omaa elämäänsä käyntiin aika heikoin askelin ja itsetuhoisuudessaan ajautuu varsin epätoivoisiin sekä säälittäviin ratkaisuihin. Nämä Annan mukana tulevat juonen mutkat latistavat totaalisesti tunnelmaa ja pudottavat muuten lähes maailmanluokan kirjan jonnekin suttuiseen ja angstiseen, esikoisnaiskirjailijoille varattuun ahdistuksen purkuun ja itseterapiaan keskittyvään laariin.

Mielenkiintoista oli lukiessa funtsia sitä, kuinka yltäkylläisyydessä kasvanut Anna vammautuu henkisesti lapsuutensa olosuhteista. Silti hänen elämäänsä ei voi millään tavalla verrata suvun edellsten sukupolvien kokemaan ja silti pystypäin kestämään ahdistukseen ja ankeuteen. Silloin vissiin kestetään, ku ei oo muita tsäännsejä. Romahdus tapahtuus sit seuraavien & heikompien kermabärssisukupolvien toimesta.

Sääli sinänsä toi kirjailijan floppaus, sillä hyvällä koutsauksella ja ulkopuolisella auktoriteetilla tämä kirja olisi ollut suorastaan erinomainen tekele. Mut kukapa sitä Oksasen kaltaista friidua sais järkipuhetta kuuntelemaan?

Alkusyksyn lukuvinkkejä

14 syys

Allekirjoittaneella on sellainen vamma, että aloitettua kirjaa ei pysty jättää koskaan kesken. Ei koskaan eli NEVER!

Jotenkin kammoan kaikenlaista luovuttamista laajemminkin ja lisäksi kelailen, et jos kustantaja on päästänyt käsistään jonkin opuksen niin täytyy siinä aina jotain hyvääkin olla. Niinpä saatan sitten kärvistellä jonkun opuksen kanssa viikkoja, ku normaalisti hotkin useamman kirjan viikossa. Joskus joku opus, jonka olen dumannut ekan sadan sivun jälkeen saattaa jopa yllättää lopussa ja muuttua hyväksi. Siis joskus. Ja näillä putkiaivoilla ei ole toivoakaan lukea useampaa teosta samanaikaisesti eli ku haukkaa paskaa, niin sitä sit jauhetaan ilman lohtua, kunnes kaikki skeida on nielty viimeistä sivua myöten. No, pahempiakin pinttymiä ihmisellä voi olla. Ehkä?!

Nyt on helteinen kesä tullut riemuittua & ryvettyä kotimaisen kaunokirjallisuuden parissa ja vastaan on tullu todellisia helmiä. Mut kyl sen verran shaibaakin on taas naatittu, et ajattelin herrasmiesmäisesti listata noita teoksia, jotta kanssaveljet & sisaret osaavat valita oikein.

Hyvää fiilistä ja aitoa lukemisen riemua olen kokenut seuraavien tuoreehkojen suomalaisten romaanien parissa:

  • Miika Nousiainen: Maaninkavaara (Hykerryttävän hauska ja osuva kuvaus suomalaisesta sielunmaisemasta kestävyysjuoksuhistoriamme kautta peilaten. Tää jäbä parantaa siihen malliin ilmaisuaan, et hotakaisten & kumppanien kandee olla varuillaan)
  • Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Parasta settiä Hotakaiselta pitkään aikaan. Ehkä paras ikinä Pohjois-Helsingin runopojalta. Tarinakin kantaa tällä erää lähes loppuun asti…)
  • Turkka Hautala: Salo (Mielenkiintoinen ja mukavan kevyt kuvaus pikkukaupungin meiningeistä kudottuna viihdyttävään tilkkutäkkimuotoon)
  • Esa Siren: Ilomantsin ritaripartio (Hokivalmentaja osaa kirjoittaa! Ja parantaa kirja kirjalta siihen malliin, et jokainen joka on pystynyt lukemaan sotakamreeri Lehväslaihoa tai Sven Hasselia, tulee yllättymään positiivisesti, kun tutustuu tähänomassa genressään laadukkaaseen jatkosotakuvaukseen. Tässä oli jopa juoni)

Tän kans tuli ristiriitainen olo:

  • Sofi Oksanen: Puhdistus (Mielestäni ylimainostettua settiä, joka jätti tälläisen synkän suomalaisen vaimonhakkaaja-juntin ihmettelemään, mistä kaikki hype-liekitys on saanut happensa. Ja tääkin palkittiin isosti!? Ihmettelen taagisti, sillä kysees ihan keskitasoinen veto, joka kannattaa lukea, kunhan ei odota liikoja. Muuten kyl nostan Sofille stetsonia, ku friidu sentään uskaltaa provota ja olla asioista rehellisesti jotain mieltä… Vähän vois kyl löysätä henkistä korsettiaan, et bludde rundais kunnolla aivoihin asti. Hymyä huuleen, Sofi!)

Sofi Oksanen

Näiden kanssa on puolestaan huokailtu ja harmaannuttu viikko jos toinenkin:

  • Antti Hyry: Uuni (Parasta unilääkettä pitkään aikaan. Ei auennut ja ainoa mikä tästä jäi mieleen oli iso kyssäri siitä, millä eväillä tämäkin Finlandiansa pokkasi! Ja edelleen sapettaa sekä kummastuttaa J. Tervon Ohranan ylenkatsominen samoissa skaboissa muutama vuos sitten)
  • Elina Tiilikka: Punainen mekko (Kirjoitustaidoton, vähä-älyinen ja skidisti mielenvikainen horatsu skrivannut tylsän muistelmateoksen. So fucking what!)
  • Anna Leena Härkönen: Juhannusvieras (Turhanpäiväinen sepostus lapsuuden traumoista ja naisenaolon kvasi-monimutkaisuudesta. Kirjoitettu pakosta eli vain ja ainoastaan kustantajan maksaman liksan vuoksi)
  • Juha Itkonen: Kohti (Tääkin oli todellinen rutiinisuoritus ilman pienintäkään sanomisen tai kertomisen paloa. Pirunmoista jaarittelua. Tuhansia turhia lauseita, jolla peitetty ja tilkitty heppoisen tarinan vaatimattomuus. Eikö kustannustoimittaja ole ollut hereillä, vai miksei tekstiä ole lainkaan editoitu? Pari sataa sivua pois niin tämäkin eepos olisi ollut ihan luettavissa)

Valitkaa oikein!”

Yksin kotona

3 touko

Wappu onnellisesti takana ja amatöörien juhlan viimeisetkin höyryt haihtuneet pitkän duunipäivän lomassa. Aika iisisti tuli kyl otettua, ku keskittyminen meni enemmän pokerin peluun ja skruudaamisen puolelle. Ulliksenkin skippasin, ku oli liian koleata vanhoille luille ja menin sen sijaan vanhemmille maistelee mutsin simaa ja munkkeja. Sunnuntaina sit tuli naatiskeltua brunssi Koffinpuiston Fannyssa (en tosin suosittele). Mies siis vanhenee ja viisastuu vuosi vuodelta. Olenko mä vuosikertaviiniä vai -viskiä?

Parempi puolisko duunireissulla ja palatsi allekirjoittaneen täydessä hallinnassa. Ohjelmassa siis luonnollisesti saunomista (kaljaa kiukaalle!), musan huudattamista (mm. Wolfmother, Sade ja Mastodon) ja urheilun (UFC) tuijottamista digiboksilta. No, pakko myöntää, et tuli tos heti duunipäivän päälle myös snadisti tiskattua (sellaista settiä, mitä ei koneeseen saa tunkea), sahailtua lattialistoja, pyykättyä treenikamoja ja sotkettua kuntofillariakin. Moderni herrasmies vauhdissa!

Nyt vetäydyin juuri pahnoille ja ajattelin jatkaa via Dolorosaani Anne B. Radgen Berliininpoppelien kanssa. Vähän samanlaista pakkopullaa, kuin viime kuussa Finladia-palkitun Uuni-romaanin parissa. En kyl ihan päässy jyvälle silloin Antti Hyyryn nerokkuudesta, mut kai sen jaarittelun on pakko olla taidetta ku palkinto kolahti tilille. Mulle maistu lähinnä puulle!? Eipä niitä propseja kyl kauheasti viimevuotiselle winnerillekään eli Sofi Oksasen Puhdistukselle täältä tippunut. Joten kai meitsi sit vaan on perusjuntti, vaik muuta aina koetankin esittää. Ja täl juntilla on sellanen(kin) ongelma, et kesken en suostu jättää mitään. Eli vaik kirja kuinka vituttais, niin mähän sen kahlaan läpi ihan rispektistä itteäni ja opuksen eteen uurastanutta taiteilijaa kohtaan. Urpoa, myönnän. Mut no can do, näillä mennään.

Kauniita unia! (194 sivua jäljellä!) 🙂

)

Anne B. Radge: Berliininpoppelit (Tammi)

P.S. Berliininpoppelit parani kovasti loppua kohden eli petrasi kuin sika juoksuaa. Oli siis lopulta ihan ok teos!

%d bloggers like this: