Tag Archives: sota

DVD: Hurt Locker (2008)

18 Huh

Taas on herrasmiehellä ollut dieseliä koneessa ja viive tämänkin leffan tsiigaamisen suhteen alkoi venyä noloihin mittasuhteisiin. Siinä vaiheessa on syytä tosiaan mulkoilla itseään peilistä tavallistakin pidempään, ku on päättänyt aikoinaan mennä leffateatteriin katsomaan jotain mielenkiintoista rainaa, ja vuosien vierittyä havahtuukin väijymästä sitä ensikertaa kotitöllöstä vasta sitten, kun se on tullut eetteriin jo maksuttomiltakin suomalaisilta peruskanavilta.

Hurt Lockerin kanssa kävi just näin.  Vaan eipä se ole leffan vika, ja koska kyseessä on todellinen ajaton mestariteos, niin kyllähän se tollasen vuosikausien viiveenkin kestää. Ja hyvin, sanoisinpa jopa erinomaisesti leffa aikaa kestää. Toivoisinpa sitä katsottavan vielä tulevina vuosikymmeninä samalla tapaa, kuin jengi jaksaa pyörittää Kauriinmetsästäjiä, Platoonia, Full Metal Jacketia, Ilmestyskirja Nyttiä ja muita amerikkalaisperäisiä sotaelokuvien klasareita. Sillä ihan oman genrensä moderni klassikko Hurt Locker on, eikä se suotta Oscareitaan vuonna 2009 kuusin kappalein haalinut (mm. paras ohjaus, Kathryn Bigelow).

Tää leffa on jälleen kerran hyvä muistutus siitä, kuinka totaalisen hullua ja perustelematonta sodankäynti on. Koko touhu saadaan tässäkin realistisen oloisessa rainassa näyttämään järjettömältä meiningiltä, jossa kaikki ihmiset ja systeemit ovat totaalisen sekaisin. Nyt huseerataan Irakissa tiepommien ja molottavien siviilien keskellä, jossa kukaan ”vapauttajista” ei tiedä, miksi ja mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, et jollain olisi aavistuskaan siitä, miksi tänne persläpeen ollaan alunperin oikeasti edes tultu. Kaikesta sekavuudesta huolimatta sotilaat tottelevat vuosituhantisen perinteen mukaisesti käskyjä ja suorittavat annettuja tehtäviä kaiken shaiban keskellä hikoillen, kiroillen, kärsien, seoten ja kotiinpääsyä ventaten. Hurt Locker tuki hyvin viime vuonna lukemani David Finkelin kuvausta samasta hullusta sodasta ja pisti herrasmiehistelijän uudestaan pohtimaan kapitalismin häntä heiluttaa koiraa -keloja.

Tässä elokuvassa tuon ns. peruskauran lisäksi on nostettu vahvasti eteen koko touhun mieltä sekoittava ja etenkin joitan yksilöitä pelottavasti addiktoiva voima. Pääosassa oleva pomminpurkaja (loistava John Renner) on täysin toiminnan ja kuolemanpelon mukanaan tuomassa adrenaliinikoukussa, eikä osaa elämältään mitään muuta enää kaivatakaan. Mies kerjää kuolemaa kaikin mahdollisin tavoin ja elokuva kuvaa hienosti hänen vielä jollain tasolla normaalielämän puolella roikkuvan mielen ja sitten tuon synkemmän puolen taistelua. Ja saadaksesi selville voittajan tulee sinun katsoa leffa. Ja muista tsiigata se sitten hamaan loppuun asti!

Esa Sirén: Vastaisku Syvärillä (2010)

1 Maa

Sotakamreeri Lehväslaihon manttelinperijä on löytynyt! Herrasmiehistelijällä on ollut uskomattoman helpottava tunne puserossa sen jälkeen, ku jokunen vuosi sitten hogasin Esa Sirénin esikoisteoksen (Iskujoukkue, 2005). Oli sitä ennen näet skidi huoli siit, et kuka enää skrivaa suomalaista sotakirjallisuutta sen jälkeen, ku koko vanha kaarti (Lehväslaiho & co) lopullisesti vetää manttelin korville. Enää ei huoleta!

Esa Siren: Vastaisku Syvärillä (2010, Gummerus)

Sirénin tuotanto on ollut kauttaaltaan mukavan tasalaatuista ja uskottavan realistista menoa, jossa vanjaa kaatuu ja hylsyt lentää. Tokan maailmansodan karu meininki on hyvin läsnä herran kuudessa julkaistussa teoksessa, ja suomalainen soturivinkkeli on otettu erinomaisesti haltuun. Vaikea uskoa, ettei tää hokitaustainen ukko oo ite itärajan juoksuhaudoissa kärvistelly.

Alku on tässäkin rypistyksessä suorastaan erinomainen. Siinä painetaan jatkosodan hyökkäysvaihetta isolla höökillä eteenpäin jääkärijoukkueen kyydissä ja ryssä pötkii pakoon Syvärin yli niin et heilahtaa. Mut sit aletaan kirjan ja sodankäynnin osalta junnaamaan asemasodan poteroihin himppasen puuduttavasti. Tuo korsuelämä sit menee täs opuksessa aika kliseiden kautta ja tasapaksuna pötkönä, antaen vahvoja ja ikävän tuttuja fläsäreitä lukuisin muihin suomalaisiin sotaromaaneihin. Siitä siis skidit miikat, vaik samaan hengenvetoon on kyl annettava iso posi ja virtuaalinen prenikka Esan rintaan siit, et äijä tykittää varsin kuivalla ruudilla tällaistakin settiä. Vaik täs snadisti juonea vaivanneesta kohokohdattomuudesta nillitänkin, niin kyl tota lukiessa oli ihan jännät ja räyhäkkäät fiilikset, ku sai poikien matkassa torjua itänaapurin invaasiota ja välillä iskeä ovelilla vastahyökkäyksillä Venäjän karhun kuonoa vereen… Turvallisesti kotisohvalta käsin.

Ei muuta ku uutta putkeen, Esa!

Katja Kettu: Kätilö (WSOY, 2011)

28 Jou

Nyt tuli joulun haminoilla harvinaisen päräyttävä lukukokemus vyölle ja sen verran Katja Ketun kirjallinen teos meni ihon alle, et voitaneen puhua taiteesta. Mitään kivaa luettavaa tämä uusi Kätilö-romaani ei todellakaan ollut, mut sitäkin enemmän se oli kokonaisvaltaisesti vaikuttava kokemus.

Katja Kettu: Kätilö

Tämä nuoren kirjailijan tositapahtumiin perustuva romaani kertoo Jatkosodan viimeisen kesän aikana alkavan tapahtumavyyhdin, jonka rakennuspalikoina ovat saksalaisten SS-joukkojen ylläpitämä karu sotavankileiri Pohjois-Lapissa, sen vangit ja vartijat sekä kaiken ympärillä pörräävä siviiliväestö ja lukuisat sodan lieveilmiöt. Tota hurmeista taustakangasta vasten on sit vedelty isolla pensselillä hulluuden, rakkauden, viattomuuden ja tuskan monenkirjavia viivoilla aika synkkää kuvamaailmaa.

Mahtavalla ja rikkaalla kielellä Kettu kuvaa Maailmansodan loppuvaiheen tapahtumia yksittäisten ihmisten näkökulmista. Tarinan syvetessä edetään syksyn ja alkutalven myötä aina vaan traagisempiin ja dramaattisempiin vaiheisiin tässä inhorealistisuudessaan brutaalissa saagassa, joka myös suureksi rakkaustarinaksi luettakoon. Samalla sukelletaan myös harvinaisen syviin ihmismielen pohjamutiin ja sehän ei ole koskaan mitään kaunista meininkiä…

Kyseisen SS-upseerin ja lappilaisen kätilön helvetillisen rakkaustarinan taustalla Suomi irtautuu natsien monivuotisesta kimppakyydistä ja entisestä kumppanista tulee yhdessä yössä vihollinen. Kun massiivinen ja mielipuolinen sotakoneisto ottaa tuollaisen suunnanmuutoksen niin siinä jauhautuu auttamatta viattomat ihmiset jauhelihaksi. Henki on halpaa ja ihmisruumis vain pala mätää lihaa ilman ravintoarvoa. Liian pitkään jatkunut sota on järkyttänyt kaikkien ihmisten mielet ja hulluus kukkii villin pohjoisen luonnon keskellä kuin vapaaksi päästetty ja överilannoitettu rikkaruoho. Mieltä nakertavalta sairaudelta ei ole turvassa puhtainkaan sielu ja se saa valtaansa kaikki, aiheuttaen ennenäkemätöntä julmuutta sekö kärsimystä.

Kettu vie kirjaansa rikkaasti eteenpäin niin kielellisesti kuin kerronnallisestikin. Lukukokemus on ajoittain puistattava, mutta samalla mielenkiintoisen rakenteensa vuoksi dekkarimaisesti koukuttava. Oli kiva kerrankin saada lukea sellaista matskua, joka onnistui samanaikaisesti lumoamaan kauheudellaan että kauneudellaan. Lisäksi kaiken aikaa heräsi mielessä ajatuksia ihmisluonteen heikkouksista ja maailman sairaasta menosta, eli aitoa sielunruokaa oli tarjolla. Todellista maailmanluokan laatukirjallisuutta siis kaikin puolin tämä Ketun tuore ja hyvin joulukaupassa myynyt Kätilö.

David Finkel: Pataljona 2-16

12 Elo

”Sota on perseestä. Sen tietää kaikki, mutta silti se ei näytä vaikuttavan pätkääkään ihmiskunnan käytökseen. Luin juuri Washington Postin toimittaja David Finkelin kirjoittaman ytimekkään kirjan Irakista vuosilta 2007″”“2008. Tuolloin Bush Jr. julkaisi suuressa viisaudessaan operaation nimeltä Hyöky, jonka perusidea oli viedä Irakiin lisää joukkoja ja sitten vuodessa rauhoittaa tilanne sellaiseksi, että paikalliset lapset voisivat leikkiä ulkona ilman pelkoa. Kaunis idea, mutta pyllylleenhän se meni. Tietenkin.

David Finkel: Pataljona 2-16 (WSOY, 2010)

Ja tuskin Bushin todelliset motiivit olivat noin ideaaliset ja puhtaat. Eiköhän siellä taustalla ollut jälleen kerran USA:n ja sen liittolaisten öljyvarantojen turvaaminen, sotateollisuusyritysten arvonkasvattaminen ja kristittyjen vuosisatoja jatkuneen ristiretken seuraava peliliike””¦ Sääli vaan, et Amerikan historian tyhmin presidentti unohti sen ikivanhan viisauden, et sota on helppo aloittaa, mutta äärimmäisen vaikea lopettaa. Niinpä tämäkin kriisi vaan jatkuu vuodesta toiseen, vaikka median sotareportterien huomio onkin kääntynyt jo aikoja sitten Afganistanin sotaan sekä arabimaiden kansannousuun.

Nyt kuitenkin rohkea ja rehellisen oloinen jenkkitoimittaja seurasi tässä hienossa kirjassaan yhden pataljoonan komennusta alusta loppuun. Tämän havainnollisen ja realistisen teoksen avulla voi eläytyä upeasti niin rivisotilaan kuin pataljoonankomentajankin tunnelmiin. Noista tunnelmista yleisin on luonnollisesti vitutus. Ja tuo vitutus yhdistettynä jatkuvaan pelkotilaan, brutaalin väkivaltaan ja sotaretken merkityksettömyyden tappavaan cocktailiin sitten ajaa suuriman osan porukasta mielenterveysongelmien keskelle. Jengin lääkitystä lisätään ja pahimmat tapaukset lähetetään kotiin, mutta silti koko poppoo on aivan rikki reilun vuoden komennuksen jäljiltä. Eikä mikään yllätys, sillä heikkohermoinen voisi seota jo yhdellä Hummer-matkalla Bagdadin lähiöihin, joissa tienvarsipommit kylvävät jatkuvasti kuolemaa ja jos ei viikatemies osu kunnolla, on edessä rajuja vammautumisia. Ja kun sitten pamahtaa ja kulkuneuvo humahtaa liekkeihin, on ulospäässeiden riesana heti tarkka-ampujat ja muutenkin vihamieleinen ympäristö.

Hemmetin mielenkiintoinen kirja, joka panee taas kerran ajattelemaan. Lukekaa ja ajatelkaa tekin. Ei tee pahaa kenellekään!

Arkadi Babtsenko – Sodan värit

21 Kes

Isosti meinas taas alkaa ahistaa, ku hölmöyttäni menin lukemaan kirjan Venäjän armeijasta. Toi ah niin hilpeä opus oli erittäin realistinen Arkadi Babtsenkon (s.1977) omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva stoori siitä, millä meiningillä tuolla rakkaan itänaapurimme puolella asevelvollisuutta suoritetaan. Aika radikaalisti erilaista settii, ku allekirjoittaneen inttimuistot!

Sodan värit (Like, 2010)

Moskovalaisen toimittajan, Arkadi Babtsenkon omaksi terapiakseen raapaisema Sodan värit -opus on alusta loppuun absoluuttisen karmaisevaa luettavaa. Lähes jokaisella sivulla nuoria venäläisiä sotilaita hakataan ja tapetaan. Tappajina tasapuolisesti niin tsetseenitaistelijat kuin omat esimiehet. Kirja antaa varsin tylyn tuomion naapurimme armeijainstituutin rappiolle, joka muodostuu alkoholismista, varkauksista ja etenkin pahoinpitelyistä. Systeemi etenee tuolla suunnilleen seuraavasti: kenraali hakkaa majuria, majuri kapteenia, kapteeni luutnanttia, luutnantti kersanttia ja tämä sitten pahnan pohjalla uikuttavia varusmiehiä. Ja tuo hakkaaminen ei ole mitään pientä läiskimistä tai muksimista, vaan äärimmilleen vietyä toisen ihmisen henkistä sekä fyysistä murskaamista. Ei paljon ihmetytä tuon jättiläisarmeijan pysäyttävät itsemurhatilastot!

Naapurimaan synkkä, orjakansan traumaattista menneisyyttään kantava väestö pistää armeijan kaltaisessa pienoisyhteisössä vahinkoa kiertämään; koston perintöä viedään eteenpäin saapumiserästä toiseen. Kukaan ei välitä mistään tai kenestäkään ja juuri tuo totaalinen empatian puute johtaa järkyttävään toimintaan. Koko systeemi on niin läpimätä, että väkivalta ja varkaudet ovat enemmän hyväksyttyjä kuin mikään muu inhimillinen toiminta. Sodan melskeen keskellä ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Kaikki organisaatiotasot elävät vain päivän kerrallaan, myyvät viholliselle kaiken mikä saadaan irti revittyä ja oman komppania ammuksetkin vaihdetaan huumeisiin ja viinaan vihollisen kanssa.

Järkyttävää matskua koko kirja. Sen verran raakaa ja brutaalia on meininki, että toivoisin jokaisen aivopestyn Putin-nuoren ottavan tämän kirjan kouraansa ja edes hetken avaavan silmänsä sille kauheudelle, jonka keskellä Venäjällä yhä eletään. Maa jonka lähihistoria ja nykypäivä pitävät sisällään niin paljon pahuutta ja sairaita piirteitä ei voi millään aiheuttaa sellaista kansallisylpeyttä, joka jälleen kerran nostaa idässä päätään.

””En riisu taisteluvyötä koskaan, se on täynnä lippaita, joita olen hankkinut ruokaa ja tupakkaa vastaan, lippaita on jo kaksikymmentä viisi, mutta sekään ei tunnu riittävältä. Sirottelen taskuihin vielä muutaman laatikollisen patruunoita, kiinnitän vyöhöni kymmenisen kranaattia. Liian vähän, vieläkin liian vähän…