Tag Archives: viski

Chivas Regal 12yo Blend – mikrotasoinen viskitesti yläilmoissa

23 Maa

Riipaisinpa skidin viskimaistelun viikolla Norjan reissun ratoksi. Pistin elämän risaiseksi ja tilasin lentoemolta puolen desin muovilekkerin (kts. kuva) Chivas Regalia eli tuota kaikkien tuntemaa ja huippusuosittua skottiblendiä. Tarkoituksenani oli ottaa selvää, miks just tota lientä myydään ku leipää pitkin maailmaa. Ei selvinnyt kyseinen mysteeri täläkään erää, mut olipahan edes jotain mielekästä puuhaa stadin ja Oslon välille…

Chivas Regal 12yo Blend (5cl)

Chivas Regal 12yo Blend (5cl)

Muovimukissa toi sekoite näytti varsin tyylikkään mahonkimaisen ruskealta. Väri oli pomminvarmasti duunattu poltetulla sokerilla, mut enpä antanut sen fiilistelyjäni haitata. Pääasia, et näytti hienolta! Tuoksu ei tosin ihan ton komean värin kanssa mätsännyt, sillä klyyvari ei paljoa mitään ihmeellistä saanut imuroitua hajuantureihinsa kovasta nuuskutuksesta huolimatta. Snadisti hedelmäisyyttä oli kyl havaittavissa ku kovasti ponnisteli, mutta muuten erittäin ympäripyöreä kokemus.

Maku oli ensalkuun varsin suolainen ja yllättävänkin turpeinen. Miltähän tislaamoilta nää liemet on kerätty kokoon? Ettei vaan olis Islayn suunnalta osa peräisin! Ei tossa tosin sentään savua ollu tarjolla, joten hittoako noista tisleen lähteistä sit selvää ottaa ilman sisäpiiritietoa. Saihan sitä kuitenkin aikani kuluks arvuutella, ku ei muutakaan duunaamista koneessa ollut soolonan lenellessä.

Jälkimaku teki kokemuksesta kuitenkin sellaisen, ettei jatkossakaan paljoa tartte tota blendiä himaan asti raahata reissuilta. Suuhun jäi nimittäin ikävän tympeä ja tupakkainen maku. Tuo pitkä ja puiseva jälkimaku oli loppupeleissä sitä luokkaa, etten suostu tota kuraa edes maistamaan pariin vuoteen. En ainakaan ilman kolaa! J

Voiko siis miljoona kärpästä olla väärässä, kun paskakasassa aterioivat. Kyllä voivat!

Highland Parkia Teerenpelissä – viskitasting parhaasta päästä

9 Maa

Käytiin Jugen kanssa sivistämässä itseämme keskiviikkoiltana Kampin Teerenpelin yläpankolla, jossa järjetettiin Highland Park -tislaamon toimesta viskitasting.

Meistille oli toi pohjoinen tislaamo semisti outo, sillä omassa kaapissa ei noita tuotteita ole koskaan pahemmin pölyttynyt. En oikein snaijaa, kuin näin nolosti on päässy käymään, mut ton mielenkiintoisen ja antoisan illan jälkeen tilanne tosin tulee muuttumaan. Sen verran tykkiä settiä siellä oli tarjolla niin juomien kuin läpändeeroksen suhteen. Ensimainittua eli juomapuolta edustivat 12-, 18-, 21- ja 40-vuotiset laatutisleet ja läpän tasosta taas piti huolen tislaamon brand ambassadeur ja todellinen viskiguru, Mr. Martin Markvardsen.

Toi koko viskituotannon käytännössä sekä teoriassa haldaava karbaasi heitti niin mielenkiintoista settiä orkneylaisen tislaamon prosesseista ja noiden karujen skottilaisten pohjoissaarten elämästä sekä historiasta, ettei paremmasta väliä. Siinä äijäporukassa sit kökötettiin pari timmaa korvat höröllä sellasella intensiteetillä, et meinas jäädä viskitki lasin pohjalle lillumaan. Koskahan alkais näkyä myös kauniimman sukupuolen edustajia tällaisissa konklaaveissa?

Highland_Park_tasting1

Illan aikana maisteltiin perinteiseen tastingstailiin aina yks tuote kerrallaan, ja samalla kuultiin laveeta stooria lattiamallastuksesta, Orkneyn historiasta,  viskitynnyreistä, kansainvälisistä markkinoista, tislaamon henkilökunnasta, skottilaisesta mielenlaadusta ja kaikesta muusta vähäänkään viskintekoa tai sen särpimistä liippaavasta.

Illan pääasia oli kuitenkin ton viikinkihenkisen Pohjois-Skotlantilaisen tislaamon upeat tuotteet. Jokainen maisteltu tuliliemi oli perkeleellisen suunmukaista lievässä turpeisuudessaan ja savuisuudessaan. Noi kaksi elementtiä eivät kuitenkaan peittäneet muita aromeja, joita oli nasta kaivaa esiin pätevän opastajan ohjaamana. Kaikki maistellut elämänvedet kelpaisivat herrasmiehistelijän brenkkukaappia komistamaan, mut kyl loppupeleissä 18-vuotias tuttavuus veti pisimmän korren. Toi uus lempparijuomani oli just sopivasti hedelmäinen ja aromikas, mut silti niin miehekkään kyrv*käs kanervaisen turpeen säväyttämä ja sherrytynnyrin aateloima laatutisle, ettei paremmasta väliä.

Tää (vähintään!) 18-vuotta tynnyrissä kypsynyt huippujuoma on myös saatavilla kotoisesta handelista, ainakin tilaamalla. Eikä hintakaa pomppaa yli huntin eli meitsin kukkaron kipukynnyksen. Onneks toi sopi makunystyröihini parhaiten, sillä esimerkiksi 40-vuotias on jo pitkälle yli donan hintansa puolesta sen verran tyyris, et oikein joutu kiittelemään skandinaavisia jumalia siitä, etteivät ole mulle noin kallista makua antaneet, ku ovat aikojen alussa on noit ominaisuuksia jakaneet.

Highland Parkin perusprinsiipit framilla

Highland Parkin perusprinsiipit framilla

Story continues – jenkkiviskien jatkokurssi

16 Jou

Menny viime aikoina väkevästi brenkkupainotteisiksi nää blogiläpät, mut mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsis. Ja ku kerran viime kuussa alotin stoorin amerikantuliaisten maistelusta niin pakkohan se on jatkaa tarina loppuun.

Nyt päästiin todella asian ytimeen, ku korkkasin kaks tuliaislekaa ja lorotin asiantuntijaporukkamme syynättäviksi  Jack Daniel’s Single Barrelia ja Gentleman Jackia. Vaik ihan noviisi olen amerikkalaisten tisleiden osalta, niin sen verran kyl snaijasin, et kyseessä oli ton mantereen viskitarjonnan parasta puolta. Ja samaa mieltä oli koko posse, ku saatiin kosteaksi revennyt tasting-kinkerimme päätökseen.

Jack Daniel's SIngle Barrel

Jack Daniel’s Single Barrel

Siinä siis lätkittiin pokeria ja naukkailtiin fiilistelypohjalta molempia jalojuomia. Jenkkitislaamon parhaista tynnyreistä pullotettu Single Barrel veti vertoja laadukkaimmille vanhan mantereen tuliliemille ja huomas kyllä, et mestarit ovat olleet asialla.  Yksi master tastereistä on muuten Lynne Tolley, Jack Daniel’sin siskon tyttö neljännessä polvessa! Illan huumassa mielessä kävi jopa aatos siitä, josko tollasen tynnyrillisen joku kaunis päivä tilais omille tiluksille. Toistaiseksi Alko ei tohon tynnyrihuutoon pysty vastaamaan, mut hyvää kandee ventata. Ja säästellä hieman fyrkkaa sivuun täs odottelun lomassa… Mut onneksi tota kaunista pulloa löytyy handelista ja on kyl niin pähee flinda & pakkkaus, et kelpais joululahjaksi vaativammalekin karbaasille.

Eikä moittia voinut Kentuckyn varastojen alimmissa tynnyreissä kypsytettyä Gentleman Jackia. Tältä siis maistuu se kuuluisa pehmeä Tennessee-viski, jonka hedelmäinen, hunajainen ja smuutti maku hiveli niin raatimme kokeneita viskikurkkuja kuin viskipolkunsa alkumetreilläkin olevia tissiposkia. Vaik skidistä pliisuudesta ja karisman puutteesta tää kärsikin esimerkiksi astetta rajumpiin skottiviskeihin verrattuna niin varsin leppoisaa juotavaa oli Gentlemankin. Unohtu vaan tyypata jäiden kanssa tota, mut onneks Ympyrätalon pitkäripaisesta voi hakea seuraavan lekkerin ja jatkaa tutkimusmatkaa… Vaik kieltämättä snadisti noiden tuliaisten erikoisbonareita kyl pudotti se havainto, et noi molemmat tosiaan näytti möllöttävän kotialkoni hyllyssä. No, tietääpähän mistä niit saa lisää, eikä aina tartte lennellä Atlanttin yli, ku lekkerin pohja tulee vastaaan!

Jack Daniel’s Tennessee Honey – porttiteorian kautta kiinni jenkkiviskien maailmaan

15 Mar

Jokunen viikko sitten New Yorkin JFK-lentokentällä tuli tapettua aikaa viinakaupan hyllyjen välissä. Kyseisen taxfree-virityksen helmi oli jenkkiviskeille pyhitetty oma huone, jossa sai rauhassa tsiigailla, fiilistellä, tuoksutella ja maistella amerikkalaisia mukaelmia skotlantilaislähtöisestä jalosta juomasta. Itsellä aikaisemmat kokemukset jenkkitisleistä rajoittui johonkin pokeripöydässä jäiden kanssa ryystettyyn bourboniin tai lentokoneessa tissuteltuihin viskikoladrinksuihin.

Aika vähän siis tästäkin asiasta tiesin. Onneksi on taipumusta sivistyksen laajimpina ammottavien aukkojen paikkaushommiin. Tässä tapauksessa se tarkoitti pientä shoppailua ja niinpä roudasin tullin läpi mukavan sortimentin ameriikanherkkua. Kassissa näet kilisi Jack Daniel’s Single Barrel, Gentleman Jack ja kumppanin makunystöreille viritetty Jack Daniel’s Tennessee Honey.

Jack Daniel’s Tennessee Honey (35%)

Vikaksi mainittu otettiin perhepiirissä ekana tyypattavaksi ja sai aikaiseksi positiivista hyrinää. Toi hunajaliköörin ja viskin (Jack Daniels Old no 7) tasapainoinen liitto toimi ku tauti maukkaan aterian jälkiruokajuomaksi. Tossa on juuri sellainen tuote, joka todistaa porttiteorian toimivuuden ja tulee satavarmasti tuomaan muassaan daameja sekä junnuja viskien kiehtovaan maailmaan. Ei ihme, et toi on jenkkien nopeimmin kasvava alkoholibrändi!

Itselle olisi tuo liköörin ja viskin balanssi maistunut vieläkin paremmin, jos kysessä olisi hunajaliköörillä maustettu viski, eikä viskillä maustettu hunajalikööri. Mut giltseille ja junioreillehan toi mesi on tuunattu… Hieno tuote silti kyseessä ja messevä Tennessee Honey rokkas jälkiruokatarjoilun lisäksi myös uskomattoman hyvin erilaisissa cocktaileissa, joita tomcruisemaisesti innostuin siitä vääntämään. Todella monipuolinen unisex-liemi siis, joka tulee jatkossa kuulumaan baarikaappini vakiokalustoon.

Palaan tarkemmin noiden kahden oikean jenkkiviskin ääreen, ku on vyöllä hieman enemmän kokemusta niiden makupaletista. Stay tuned!

 

Caol Ila 12yo – savuinen ikisuosikki

30 Lok

Ekan kerran ku nuorena kloppina pääs mukaan isojen äijien viskitastingiin, ni oli kyl poju huuli pyöreenä. Viskilekaa oli ladottu sen verran pitkään jonoon pöydän reunalle, et oli skidisti vaikeuksia hillitä itseään. Sain kuitenkin kropan ja mielen ruotuun ja ilta päätyi paremmin, ku olis voinu kuvitella. Illasta on edelleen paljon kauniita muistikuvia ja yhä pystyn palauttelemaan aktiiseen otsalohkooni ton setityksen henkilökohtaisen winnerini.

Pitkän ja hartaan maistelun voittaja oli silloin Caol Ila 12 yo. Vielä tänäkin päivänä tuo liemi on yksi suosikeistani ja viikonloppuna kun sitä pitkästä aikaa tantradokailin niin kyllä veti suun muikeaksi. Tuo savuinen, mutta pehmeä laatuviski Islayn saarelta tulee satavarmasti pysyttelemään omalla Top10-listallani hamaan tappiin. Niin messevää lientä on skotlantilaisen saaren ammattimiehet osanneet tislailla, et paha tätä on mistään dissata. Kelpaa muuten daamillenikin, joka ei missään nimessä ole mikään viskiä kiskova raspikurkku!

Caol Ila 12yo (Islay, Scotland)

Caol Ilan 12-vuotinen huippuviski on värinsä puolesta varsin vaalea, ilkeästi sanottuna valjun värinen mallasjuoma. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, sillä todistaahan tuo puolestaan sen, ettei ainakaan poltettua sokeria ole valmistusprosessin aikana käytetty. Aitoa kamaa siis lekkeriin valuteltu…

Itse tykkään makustella tätä ikisuosikkiani ilman vettä. Näin sen harmoninen luonne pääsee esiin kaikessa kauneudessaan. Savuinen tuoksu jatkuu myös leveään makupalettiin, joka leviää komeasti ympäri suuta ja nielua. Tämä viski on astetta pehmeämpi kuin saman saaren toiset suuret tuotteet (Ardbeg & Laphroigh), eikä niistä tutuksi tulleet turve ja suolaisuuskaan puske niin tykisti pintaan.

Syysauringossa kylpevä Caol Ila 12yo Glencairn-lasissa

Sanoisinpa että Caol Ila on skotlantilaisista savusiskeistä kaikista hienostunein. Tämä ei kuitenkaan tarkoita munattomuutta, sillä kyllä tässä tuliliemessä on potkua ihan jokaisen tarpeisiin. Se on vaan paketoitu vähemmän hyökkäävään muotoon. Kyseessä ei ole siis mikään kierroskone vaan enemmänkin vahvasti vääntävä masiina, jos autopuolen kuvapuolille sallitte siirryttävän.

Muuta lisättävää tähän upeaan makunautintoon ei sitten olekaan, kuin että kokeilkaa ja kommentoikaa. Kyllä skotit osaa!

Finnbar 2012 – viskisieppo kevyessä yläpilvessä

24 Lok

Seitinohuen päiväjurrin lisäksi tuli myös aika ristiriitaiset fiilarit, ku pörräs Wanhan Sataman Finnbar-messuilla alkuviikosta. Toi konseptihan on ravintola-alan ammattilaisten (ja brenkkubloggaajien) vuotuinen kokoontumisajo, jossa viinatukut juottaa maakuntien baarihenkilöstöä maistatusmeiningillä. Toisilla toi meininki tarkoittaa mielenkiintoisiin tuotteisiin tutustumista ja toisilla taas armotonta alkuviikon lärväämistä. Itse kuuluin luonnollisesti tuohon ensin mainittuun vähemmistöön. 🙂

Nuorten baarimikkojen toikkaroinnin seassa hilasin itseni niille tiskeille, jossa valutettiin mukiin viskejä. Tarjonta oli sen veran laaja, et aloittelijalla olis mennyt pasmat pahemmin sekaisin, sillä fokusointia oli todellakin pakko harrastaa ja vielä isolla handulla. Muuten olis kyl karannu käpälästä niin mopo ku lapaset. Koville se otti, mut kyl kannatti. Laatuviskeihin kun panosti, niin siinä kuluneen mutta tosiperäisen sanonnan mukaisesti laatu korvas määrän.

Pikkasen kiristi ohimoa, ku joutu särpimään laatunesteitä muovisista pikkupikareista. Tosin noista mikroskooppisista hammaslääkärikipoista ku viskiä imuroi niin ainakin erottu jyvät akanoista. Viskin nimittäin pitää olla ihan perkeleellisen hunajaista, jos se saa kituset huutamaan orgastista hoosiannaa noin tarjottuna. Pari kertaa noin kävi ja siksi on pakko nostaa pari juomaa ylitse muiden.

Koko tastingsession kunkku ei nimittäin ihan selvinny allekirjoittaneellekaan, sillä kaksi äärimmäisen kovatasoista, sanoisinpa jopa jumalaista juomaa vetivät maaliviivalle niin rinnakkain, ettei edes maalikamera saanut niiden paremmuudesta tolkkua. Toinen tykkituote oli Macallanin Triple Cask Matured 21-vuotias lippulaivatuote ja toinen oli jo ihan oman lahkonsa Suomenkin viskipiireihin käynnistänyt GlenDronach Allardice 18yo.

Macallan 21yo

Jos elämässä pitäis vaan yhteen viskiin tyytyä, niin noista molemmat voisi olla varteenotettavia tsoisseja. Sen verran täydellistä nautintoa niin öögalle, klyyvarille ku makuhermoille ja pötsille noi pystyivät tarjoamaan. Kehotankin kaikkia maistamaan noita tuotteita välittömästi, ku tulevat jossain vastaan!

GlenDronach 18yo

Kunniamaininta annettakoon vielä jaappanialaisille, joiden väsäämä Yamazaki 18yo oli varsin vakuuttava mestarityönnäyte. Tollasesta skidisti savuisesta ja pehmeän turpeisesta viskistä olisi jo aika moni skottitislaajakin ylpeä. Harva säkkipillinpuhaltaja tollaseen edes pystyy, vaik kuin yrittäis. Kotsaa ilmaan siis nipponin pojille. Tosta on hyvä jatkaa!

Thai Orchcid – semihyvää thaikkusafkaa stadin ytimessä

28 Hel

Palkitsimme daamin kanssa itsemme rankan duunipäivän päätteeksi maistuvalla illallisella Yrjönkadun uudehkossa Thai Orchcidissa. Tää thaikkula päätyi illalliskohteeksemme lähinnä hyvän sijaintinsa ansiosta, sillä ilta oli taas kerran sään puolesta sen verran bärssistä, et ylimääräisiä askelia ei paljoo huvittanut ulkoilmassa tarpoa.

Paikka oli aasialaiseksi perusmestaksi astetta viihtyisämmin stailattu ja pahin kitsch loisti poissaolollaan, jos ovien liepeillä lorissutta keinopuroa ei lasketa. Samassa paikassa on ollut joku rafla niin pitkään kuin semidementoitunut  herrasmiehistelijä pystyy muistamaan, ja ainakin osa sisustusta tuntu olevan vanhaa ja täysin toisen tyylisuunnan perua. Parempi kuitenkin noin, ku et kaikki paikat olis tungettu täyteen muka-aasialaista halpisroinaa.

Palvelu paikassa skidisti tökki, mut onneks safkat oli ihan kohillaan. Pääruoat ku viel viipotti siel jossain 15 ja 20 egen välimaastossa niin hinta-laatu-suhdekin oli löytänyt ihan jepan paikkansa. Ja mukava oli tavata vinkkulistaakin, ku sinne oli joku jaksanut skrivailla ihan pätevän oloisia suosituksia suoraan lista-annoksia koskien. Toimiva innovaatio, vaik moinen ei viinisnobien herkkään hipiään sopisikaan…

Mietoa currya, hitaasti haudutettua broilerinrintaa, bataattia, sipulia, kurkumaa, kardemummaa, kanelia, tamarin-kastiketta ja paahdettua maapähkinää kookosmaidossa

Itse skruudasin paistettuja tiikerirapuja jossain sekavahkossa sieni-soijasysteemissä. Fiksumpi seuralaiseni puolestaan älys tilata curry-kookoshenkisen kana-annoksen. Onneks pääsin siihen lokkeilemalla maistille, sillä oman snadisti tylsähkön annokseni perusteella olisin hieman epäillyt paikan kokin kykenevyyttä thaityylisen maustamisen suhteen. Vanhana Chiang Main -kävijänä tiedän kivuliaan hyvin, et thaimaalaiseen keittiöön ei kuulu alakanttiin maustaminen ja chilin pihtaaminen. Ja tota osastoa onneks oli parhaimmillaan tarjolla tossa kanasetissä, josta jäi just kylmälle paskakelille sopiva lämpö kitusiin. Tollasen safkan skruudaaminen on yks parhaista tavoista vetää pohjoisen karuja kelejä lättyyn ja palauttaa usko elämään sekä sen nautinnollisuuteen.

Paistettua tiikerirapua, inkivääriä, sipulia ja sieniä soija-osterikastikkeella

Nautintoa edusti myös pöytäämme tilattu ”sorbetti”, joka oli erittäin maukas tuoreine hedelmineen. Vaikkakaan en suostu uskomaan sitä ehdaksi sorbetiksi, sen verran kermajäätelömäisen raskas systeemi oli kyseessä. Hyvää se oli silti ja ainakin miljuuna kertaa parempaa kuin lopuksi ryystämäni Mekhong-viski, joka oli kyl ihan autenttisen (= paloöljyn ja pirtun) makuinen myrkky.

Mekhong Thai Whisky

%d bloggers like this: