Tag Archives: WSOY

Rosa Liksom: Hytti nro 6 – parasta & palkittua kotimaista kirjallisuutta

13 Hel

Aika pahasti laahaa allekirjoittaneen lukupiirin sessiot, kun nyt vasta pääsin käsiksi toissavuoden Finlandia-voittajaan eli Rosa Liksomin Hytti nro 6 -opukseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt oli tavaamisen kohteena sellainen ajaton klassikko, et ihan sama millä vuosikymmenellä ton lukee, niin se kolisee ja kovaa. Paras lukemani tekele pitkään aikaan!

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Tuo palkittu kirja kertoo tarinan finskiböönasta, joka hyppää stogeen Moskovassa ja puksuttaa sillä sit Mongoliaan. Hyttitoverina ryyppäävä venäläismies ja kulisseina vilahtelee 80-luvun romahteleva Neuvostoliitto. Suurvallan saranat natisevat ruosteisissa liitoksissaan ja rappio sekä mädännäisyys kukoistavat kaikkialla, mihin silmänsä laskee.

Lahjakas kirjailija saa tuosta kaikesta ankeudesta loihdittua esiin monikerroksista kauneutta aivan huikealla tavalla. Liksom maalaa isolla pensselillä venäläistä sielunmaisemaa ja samalla koristelee sen pikkuriikkisten detaljien ilotulituksella. Lauseet heräävät henkiin ja loihtivat lukijan aisteille haistettavaksi ja maistettavaksi votkan, kaalin, hien, teen, köyhyyden, jään, nälän, väkivallan, niukkuuden ja siperialaisen luonnon karuuden sekä laajuuden.

”Itä on itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä on unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä.”

Virtuoosimaista kerrontaa läpi kirjan, jonka kaari kantaa komeasti aivan loppumetreille asti. Matka etenee, tyttö kasvaa, Neuvostoliitto vajoaa ja lukija nauttii. Ei siis mennyt pysti väärään osoitteeseen, ja jos on tää opus viel tsekkaamatta, niin ei muuta ku kirjakauppaan hankinnoille. Vaik itse suosinkin pääasiassa kirjaston palveluja, niin tällaisen klassikon haluan kyl omaan hyllyyni muhimaan.

Karo Hämäläinen: Erottaja (WSOY, 2011)

28 Lok

Hassasin viikkokaupalla tehokasta peliaikaa tavaamalla tietokirjoja (mm. Valtaojaa ja Wilberiä), joista ei jaksa tällä foorumilla pahemmin huudella. Tota semipuuduttavaa, mut pakollista itsensäkehitysprosessia kevensin lukaisemalla aina välillä jonkun heppoisen viihdefiktion, eikä niistäkään pahemmin jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Siihen samaan höttösuohon olisi kenties uponnut Karo Hämäläisen Erottajakin, ellei sen tavallisesta poikkeava aihepiiri olisi nostanut teosta perusviihdekirjallisuuden värittömästä ja mauttomasta massasta.

€rottaja (WSOY, 2011)

Finanssimaailmaan sijoittuva, viime vuonna markkinoille pullahtanut Erottaja, on hieman remesmäinen kirjallinen läpijuoksu. Skidistä juonellisesta sekä taiteellisesta epäuskottavuudesta huolimatta Hämäläisen finanssitrilleri-skeneen lokeroitu opus on ajoittain ajatuksia herättävä ja massipuolen asioitava viihdyttävästi valottava tekele. On tällaisena piensijoittajana kliffa päästä kurkkaamaan Erottaja-nimisen, kuvitteellisen yksityisen sijoitusyhtiön kulissien taakse. Vaik tota kuvaa onkin maalailtu varsin taagilla pensselillä, niin ihan hyvää settiä Karo lukijoilleen omassa genressään tarjoaa.

Luonnollisesti kaikki fyrkanahneet finanssijantterit on kuvattu varsinaisiksi paskanaamoiksi. Tämä yksisilmäisyys saattaisi jopa hieman häiritä, etenkin jos olis esimerkiksi väkevä Hanken-tausta. Itseä se tökki kuitenkin siksi, ettei ollut mitään samaistumispintaa, kun jokaiselle skragakaulalle toivoi lukiessa vaan pelkkää pahaa. Ja pahaa sieltä tulikin, kun alkoi iskeä shaiba tuulettimeen pienen alkukiihdyttelyn jälkeen.

Kirjan kerronnan vauhti vetää lukijan aina välillä imuunsa, mutta samalla tuntuu ettei mopo ihan meinaa pysyä kirjailijan rukkasessa. Ihan rotkoonkaan menopeli ei toki karkaa, mut hieman hallitsemattomalta kokonaisuus haiskahtaa. Enemmän tai vähemmän epäuskottavia hahmoja tuodaan ja poistetaan tarinasta siihen tahtiin, ettei kaikki langat pysy ojennuksessa ja mielenkiintoisetkin säikeet jäävät nivomatta yhteen. Turbobuustatussa vauhdissa myös draaman kaari kärsii, eikä ihan mallikkaasti pedattua kliimaksia koskaan oikein kunnolla saatu maaliinsa.

Erottaja olis tosiaan aika tusinaviihdettä, mut sen sijoittaminen rahamaailman mahonkisiin saleihin seivaa aika paljon. Fimin ja Glitnirin taustalla koheltaneiden finanssiviikinkien kokkaamasta, lähihistorian sakeasta tositarinasta ammentava kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen. Etenkin, jos on senttiäkään kiinni jossain rahastossa tai osakesalkussa roikkuu mitään arvopaperia. Tosin lukemisen jälkeen tulee kyl aika vahvasti sellainen olo, et kaikki säästöt taitaa olla varsin huonoissa käsissä.

Katja Kettu: Surujenkerääjä (WSOY)

23 Elo

Oli aika päräyttävä ja monin tavoin vaikuttava kokemus lukaista viime vuonna Katja Ketun mestarillinen Kätilö-romaani (WSOY, 2011). Sen innostamana kahmin hikisiin kouriini kirjailijattaren aikaisemman teoksen, Surunjenkerääjän (WSOY, 2005). Sen läpi kahlattuani on pakko todeta, et komeasti oli kettutyttö kehittynyt taiteellisilta kyvyiltään reilun viiden vuoden aikana.

Surujenkerääjä oli aika luonnosmainen ja etäännyttävä kirja. Kyllähän siin samat visvaiset elementit oli ku Kätilössäkin eli pillua, eritettä, surua, pedofiliaa, mielenvikaisuutta ja muuta pohjoista sekoilua riitti joka sivulle. Nyt oli vaan kehystarina, kielen nyanssit ja koko konteksti sen verran vaatimattomampaa settiä, ettei kovin häävi kokonaisuus ollu kyseessä ja lukunautinto jäi varsin laihaksi. Jos Kätilö oli kypsän taiteilijan aikaansaannos, niin tää nyt lukemani tekele oli tasoltaan kovasti yrittävän amatöörin virityksiä…

Surujenkerääjä saattaa puhutella mielenterveytensä ja identiteettinsä angstisten umpisolmujen kanssa painivaa teinityttöä, mut tällaista tasapainoista ja elämän kanssa harmoniassa elävää herrasmiehistelijää toi ei koskettanut millään tasolla. Ainoot kiksit sain parista mehukkaasta kielikuvasta, mut ei sillä vielä kuuhun mennä. Ei edes Keravalla.

Harri Närhi: Isättömät – suomalaista sanataidetta

1 Jou

Ulkona paukkui pakkanen ja yön hulmuavissa helmoissa puhisi massiivinen myrsky. Mut mikäpä se oli pikkutunneilla herrasmiehen ollessa, ku makas pahnoilla oman kullan vieressä ja herkutteli menemään Harri Närhen uudella Isättömät-kirjalla.

Harri Närhi on suurelle yleisölle tutuin varmaankin City-lehden ansiokkaista leffa-arvosteluista, mut onpa ukkeli siinä sivussa skrivaillut lukuisia romaanejakin. Ite olen nautiskellut herran kirjallisten lahjojen hedelmiä noilla kummallakin saralla jo neljällä vuosikymmenellä. Niinpä ei tullut yllätyksenä, et lahjakas skribentti oli taas loihtinut kynästään aisteja hivelevää tekstiä.

Harri Närhi: Isättömät (WSOY, 2011)

Parhaimmillaan Närhi on allekirjoittaneen kirjoissa ihan kotimaisten sananikkareiden kovinta kärkeä eli sitä samaa sanallisesti huippulahjakasta possea, johon luen esimerkiksi Mikko Rimmisen ja Riikka Pulkkisen. Noita kaikkia yhdistää virtuoosimainen taito käyttää rakasta äidinkieltämme kauniilla, harkitulla ja luovalla tavalla. Heidän lauseitaan lukee nautiskellen ja parhaimmillaan jokainen sana on niin paikallaan kuin vain olla ja voi. Sitä on kirjallisuus taidemuotona parhaimmillaan.

Tämä Isättömät-opus sisälsi parhaimpina hetkinään juuri tuota sanan magiaa ja sen läpilukeminen oli kerrassaan hieno kokemus. Road movie -henkinen tarina oli nautinnollinen matka myös lukijalle, joka pääsi kirjan päähenkilöiden mukana niin 60-luvun lopun Kalifornian hippikesämeininkeihin kuin nykyajan Pohjois-Lapin vaaroille ja tuntureille poronkasvattajien pariin. Kaiken rönsyilyn sitoi kuuluisana punaisena lankana yhteen automatka, jossa kaksi sankaria teki taivalta pitkän kotimaamme pohjoisesta kolkasta etelän ytimeen.

Matkaa siis tehtiin niin ajassa kuin paikassa, ja kaiken keskellä tutustuttiin maailman synkkiin ilmiöihin, kuten pedofiliaan, mielisairauksiin ja joukkomurhiin. Koko soppa oli sen verran sakea ja sattumilla ryyditetty, että lopputulos oli hieman epätasainen. Ajoittain luin tekstiä jopa tylsistyneenä hyppien, kunnes joku kaunis kappale pysähdytti nautiskelemaan ja mutustelemaan lauseita uudestaan ja uudestaan. Etenkin kalifornialainen osuus kirjassa kärsi kliseisyyden ja liian tuttuuden taudista, kun taas lappilaiset osat kirjasta taas olivat parasta kotimaista kirjallisuutta tältä vuodelta.

Oli muutenkin kumma havaita se tosiasia, että allekirjoittaneelle oli huomattavasti eksoottisempaa lukea pohjoisimman Suomen poronpurijoiden meiningeistä ja paikallisella murteella kirjattua messevää tajunnanvirtaa kuin läpikaluttua amerikanmeininkiä. Tähän on tultu, kiitos amerikkalaisen viihdeteollisuuden. Ei hyvä.

Vaikka näenkin tässä kirjassa ja etenkin sen sisällön epätasaisuudessa kritisoitavaa, niin silti tarina kantoi hyvin aina vikalle sivulle asti. Hyvin oli osannut Närhen akan poika draaman kaarta kehittää ja nostattaminenkin tuli luentevasti loppua kohden kasvaen. Ammattimies siis asialla ja toivottavasti Harrin tuutissa on jo uutta tarinaa puskemassa, sillä tätä tahtoo lisää.

Suomen kieli kunniaan ja Isättömän pukinkonttiin, jos lähipiirissä kirjallisia arvoja ja upeita kielikuvia ymmärtävää populaa.

”Se on armottomampi ympäristö kuin tunturi kaamoksen sisällä, kun yhteys luontoon on katkaistu rumilla rakennuksilla, ja kaupunkilaisen elämäntavan tilalla on vain sellaisen vaisu kulissi. Se on välimuoto, Pieksämäki, jonkinlainen suomalaisuuden keskiarvo, tilastollinen mediaani jota pitkin latteuden lohikäärme suunnistaa, kun lentää navalta toiselle elämään kyllästynein, raskain siivin.”

-Harri Närhi, Isättömät

%d bloggers like this: