Archive | syyskuu, 2010

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla

30 syys

Tuli tuossa eksyttyä nobeltason kirjallisuuden pariin. Syynä moiseen litteratitääriseen snobbailuun on Kallion kirjasto. Sinne kun palauttelin Vuorisen Juhaa ja muuta vastaavaa semikirjallisuutta niin tiskin kulmalla keikkui brasilialaisen Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla. Koska podin huonoa omaatuntoa ns. paskakirjojen lukemisesta (and lovin’ it!)  niin tartuin morkkiksissani vapisevin handuin tuohon maailmankirjallisuuden jonninmoiseen merkkiteokseen.

Charmantti herrasmies: Paulo Coelho

Oikeastaan kyseinen opus ei edusta Herra Coelhon antologiassa sitä kirkkainta kärkeä, mutta kyllä se herrasmiehelle kelpasi. Upea tekele, joka oli ihan kansanmiehenkin luettavissa. Kirjassa käsiteltiin hienosti useampaa teemaa (mm. ihmisten turhat pelot, mielisauraudet, nuoruus, kuolema ja ihmiselon lyhyys), jotka sijoittuivat Euroopan lähihistoriaan ja mielisairaalamiljööseen. Tarinan säikeet kulkivat kirjailijan lahjakkuuden ansiosta upeasti limittäin ja lomittain useilla eri tasoissa ja kirjan hahmot olivat monipuolisia ja mielenkiintoisia, joten lukemisen jännite ja mielenkiinto pysyi kaiken aikaa hyvin pydessä. Lisäksi lauseet olivat kauniita ja kieltä sekä sanoja käsiteltiin hienolla pieteetillä.

Pikkaisen kuitenkin näissa käännetyissä kaunokirjallisuuden teoksissa tökkii aina se, että kieliasun lopputulema on aina niin paljon kääntäjän skilssien varassa. Allekirjoittanut on aika moinen suomenkielen fani ja tuon ensimmäisen kotimaisen herkät nyanssit saavat sieluni kielet väräjämään… Sellaiseen vibaosastoon harvemmin törmää käännöskirjallisuuden parissa ja siksi känsäisissä käsissäni useimmiten kuluukin äidinkieliset kirjat. Ei siis auta vaikka ulomaanpelle olisi kuinka etevä skribentti, koska kääntäjä todella harvoin on kielellisesti yhtä korkealla tasolla. Siksi suosinkin käännöskirjallisuudessa pääosin tieto- ja jännityskirjallisuutta.

Upeaa ja yllättävän helppoa luettavaa kuitenkin Paolo tarjosi ja tässä pieni ajatuksia herättävä näyte kyseisestä teoksesta:

””Mitä onnellisempia ihmiset voisivat olla, sitä onnettomampia he ovat.””

Coelhon vuonna 1998 skrivaamalle opukselle siis ehdoton ja varaukseton herrasmiehen suositus! Lukekaa (kaikenlaisia) kirjoja, hyvät ihmiset.

Café Posto

28 syys

”Viime sunnuntain pettymyssessio vedettiin sit Lönnrotinkadun (nro 9) Cafe Postossa.

Tehtiin kaveriporukalla sunnuntain perinteinen päiväkahvitreffi tuohon kahvilaan ja koska oli (taas) nälkä niin tilasin portugalilaisen brekkarin. Hinta oli sen verran houkutteleva (7€) suhteessa sisältöön, et en voinut vastustaa testaamista. Onhan jo pelkästään portugalilaisuus sellainen spesialiteetti stadin kahvilaskenessä, et ansaitsee tulla tyypatyksi. Vaik täs tapauksessa se meinas lähinnä semisäälittävää kotikutoisuutta, suht surkeaa & sähläävää serviisiä ja vaatimatonta makunautintoa. Reissuissa on onneks tullut muunlaistakin portugalilaisuutta vastaan. Hieno maa, mukavat ihmiset ja kelpo kelit yhdistettynä järkevään hintatasoon. Suosittelen.

Aamiaissettiini kuului vapaavalintainen kahvi (latte), appelsiinimehu (tölkkikamaa), kinkkujuusto-toast ja makea portugalilainen jälkkäri nimeltään pastel de nata. Tuo vaniljakreemillä täytetty snadi piiras olikin paikan positiivisin valopilkku. No, oli lattekin ihan ok, sekä maultaa että ulkonäöltään. Plussaa muuten myös siitä, et sai ton latten tilattua, vaik se ei kuulunutkaan vakiona tohon satsiin. Nappasin sen italialaisen brekkarin puolelta ja se sväppi sujui ilman mutinoita…

Muuten Cafe Posto jätti aika vaatimattoman ja puolivillaisen kuvan itsestään. Ahtaassa kahvilassa oli vain pari asiakaspaikkaa, mutta silti kyypparilla oli suuria hankaluuksia pitää homma hanskassa. Pieni aamiaissettini tuli useassa osassa pöytään ja muiden frendien tilaukset tippuivat ihan randomjärjestyksessä. Kaiken lisäksi aika montaa jo tilattua tuotetta piti ihan erikseen pummailla, jotta ne saatiin nokan alle. Myös croisantit olivat finiitto, mut sitä ei kuitenkaan niitä tilatessa muistettu mainita. Asia selvisi vasta, kun niiden viipymistä käytiin joukolla ihmettelemässä. Ei näin!

Kaiken muun hyvän lisäksi herrasmiehen toast oli (ihan ok matskusta väsätty) kylmettynyt sen verran galsaksi, ettei se paljoo hurraahuutoja kerännyt. Kylmä oli muuten koko paikassakin, kun väliovi jäi jatkuvasti auki, eikä sitä koko aikaa jaksanut pomppia laittamaan boseen. Tosin kesällä tossa loukossa oli kuulemma ollut murhaavan kuuma, eli keskimäärin siellä varmaan on sit ihan passeli lämpötila.

Hieman valju esitys siis. Ens kerralla pakko suunnata jonnekin varmaan nakkiin. Oliskohan taas aika kaivaa kuvetta ja nauttia Klaus K:n herkuista?

Café Posti (Lönkka 9)

Alkusyksyn lukuvinkkejä

14 syys

Allekirjoittaneella on sellainen vamma, että aloitettua kirjaa ei pysty jättää koskaan kesken. Ei koskaan eli NEVER!

Jotenkin kammoan kaikenlaista luovuttamista laajemminkin ja lisäksi kelailen, et jos kustantaja on päästänyt käsistään jonkin opuksen niin täytyy siinä aina jotain hyvääkin olla. Niinpä saatan sitten kärvistellä jonkun opuksen kanssa viikkoja, ku normaalisti hotkin useamman kirjan viikossa. Joskus joku opus, jonka olen dumannut ekan sadan sivun jälkeen saattaa jopa yllättää lopussa ja muuttua hyväksi. Siis joskus. Ja näillä putkiaivoilla ei ole toivoakaan lukea useampaa teosta samanaikaisesti eli ku haukkaa paskaa, niin sitä sit jauhetaan ilman lohtua, kunnes kaikki skeida on nielty viimeistä sivua myöten. No, pahempiakin pinttymiä ihmisellä voi olla. Ehkä?!

Nyt on helteinen kesä tullut riemuittua & ryvettyä kotimaisen kaunokirjallisuuden parissa ja vastaan on tullu todellisia helmiä. Mut kyl sen verran shaibaakin on taas naatittu, et ajattelin herrasmiesmäisesti listata noita teoksia, jotta kanssaveljet & sisaret osaavat valita oikein.

Hyvää fiilistä ja aitoa lukemisen riemua olen kokenut seuraavien tuoreehkojen suomalaisten romaanien parissa:

  • Miika Nousiainen: Maaninkavaara (Hykerryttävän hauska ja osuva kuvaus suomalaisesta sielunmaisemasta kestävyysjuoksuhistoriamme kautta peilaten. Tää jäbä parantaa siihen malliin ilmaisuaan, et hotakaisten & kumppanien kandee olla varuillaan)
  • Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Parasta settiä Hotakaiselta pitkään aikaan. Ehkä paras ikinä Pohjois-Helsingin runopojalta. Tarinakin kantaa tällä erää lähes loppuun asti…)
  • Turkka Hautala: Salo (Mielenkiintoinen ja mukavan kevyt kuvaus pikkukaupungin meiningeistä kudottuna viihdyttävään tilkkutäkkimuotoon)
  • Esa Siren: Ilomantsin ritaripartio (Hokivalmentaja osaa kirjoittaa! Ja parantaa kirja kirjalta siihen malliin, et jokainen joka on pystynyt lukemaan sotakamreeri Lehväslaihoa tai Sven Hasselia, tulee yllättymään positiivisesti, kun tutustuu tähänomassa genressään laadukkaaseen jatkosotakuvaukseen. Tässä oli jopa juoni)

Tän kans tuli ristiriitainen olo:

  • Sofi Oksanen: Puhdistus (Mielestäni ylimainostettua settiä, joka jätti tälläisen synkän suomalaisen vaimonhakkaaja-juntin ihmettelemään, mistä kaikki hype-liekitys on saanut happensa. Ja tääkin palkittiin isosti!? Ihmettelen taagisti, sillä kysees ihan keskitasoinen veto, joka kannattaa lukea, kunhan ei odota liikoja. Muuten kyl nostan Sofille stetsonia, ku friidu sentään uskaltaa provota ja olla asioista rehellisesti jotain mieltä… Vähän vois kyl löysätä henkistä korsettiaan, et bludde rundais kunnolla aivoihin asti. Hymyä huuleen, Sofi!)

Sofi Oksanen

Näiden kanssa on puolestaan huokailtu ja harmaannuttu viikko jos toinenkin:

  • Antti Hyry: Uuni (Parasta unilääkettä pitkään aikaan. Ei auennut ja ainoa mikä tästä jäi mieleen oli iso kyssäri siitä, millä eväillä tämäkin Finlandiansa pokkasi! Ja edelleen sapettaa sekä kummastuttaa J. Tervon Ohranan ylenkatsominen samoissa skaboissa muutama vuos sitten)
  • Elina Tiilikka: Punainen mekko (Kirjoitustaidoton, vähä-älyinen ja skidisti mielenvikainen horatsu skrivannut tylsän muistelmateoksen. So fucking what!)
  • Anna Leena Härkönen: Juhannusvieras (Turhanpäiväinen sepostus lapsuuden traumoista ja naisenaolon kvasi-monimutkaisuudesta. Kirjoitettu pakosta eli vain ja ainoastaan kustantajan maksaman liksan vuoksi)
  • Juha Itkonen: Kohti (Tääkin oli todellinen rutiinisuoritus ilman pienintäkään sanomisen tai kertomisen paloa. Pirunmoista jaarittelua. Tuhansia turhia lauseita, jolla peitetty ja tilkitty heppoisen tarinan vaatimattomuus. Eikö kustannustoimittaja ole ollut hereillä, vai miksei tekstiä ole lainkaan editoitu? Pari sataa sivua pois niin tämäkin eepos olisi ollut ihan luettavissa)

Valitkaa oikein!”

Weeruskan kasvisburger – parasta vegerintamalla!

9 syys

Oon aina ollu aika perushärmäläinen lihansyöjä (lue: vähintään semijuntti), mut aika ajoin tulee annettua saumaa myös vegeosastolle (tulkitse: yyberutelias liberaali). Nyt hellyin Weeruskan hampurilaislistan vegeversiolle, jota moni kulinaristina pitämäni taho on mennyt kehumaan.

Herrasmies goes vegetarian

Kyl kannatti maistaa. Oli yks maistuvimmista kasvisannoksista mitä olen Stadissa raflassa saanut. Ja vaik Weeruska on muutenkin varsin mainion hampurilaispaikan maineessa niin jopa listan muihin annoksiin verrattuna oli kyse pirun toimivasta systeemistä. Kertaakaan ei kaduttanut tuon tilaaminen, vaik punaniskat veti ympärilläni lihaa suupielet tirskahdellen””¦

Weeruskan kasvishampurilainen* piti sisällään punajuuripohjaisen megamehevän pihvin, jonka päällä oli tuota mehevyyttä ja makua lisäämässä massiivinen slaissi vuohenjuustoa. Lisäksi kunnollisen leivän (ei mikään hötösämpylä!) välissä oli ainakin suolakurkkua ja salaattia. Koko komeus oli kruunattu keskivertoa isommalla ja rapsakammalla kasalla ranskalaisilla.

Ainoo miikka tossa hienossa kokemuksessa oli se, ettei tälläkään treenaamisella ja pötsillä pystyny vetää koko annosta napaansa. Siit tulikin sit ansaitusti pientä taskulämmintä dissausta raflan henkilökunnan suunnalta.

Kiitos hyvästä kohtelusta* ja anteeks saamattomuuteni!

*Kännykkä huollossa (jo 2 vkoa!), eikä siksi kuvaa tuosta herkkupommista. Mene siis tsekkaamaan paikan päälle!

”Weeruskassa ei palvella asiakkaita vaan heitä kohdellaan!”

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

3 syys

Vaik herrasmies koittaa kynsin ja hampain pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta niin välillä esim. uutisia tsiigatessa se on skidisti hankalaa. Niinpä olen koettanut osittain sulkea maailman negatiivisen shitin pienen mieleni ulkopuolelle ja keskittyä hedonistisesti oman elämäni ja nautintojeni maksimointiin. Tähän nautintojen saagaan kuuluu ehdottomasti omana lukunaan hyvien kirjojen parissa fiilistely. Ja nyt tuli sellainen mukava välipalanomainen kirjanen handuihin, jota voin suositella muillekin.

Kallion kirjaston bestseller-hyllyssä nökötti Tuomas Kyrön pienoisromaani Mielensäpahoittaja. Olis voinut jäädä sinne pölyttymäänkin, ellei olis tullut kesän Lapin-reissulla kuultua radiosta katkelmia kyseisestä eepoksesta Antti Litjan lukemana. Radioteatterin seteissä Litja eläytyi mahtavasti elämän katkeroittaman vanhuksen rooliin. Maestro veti monologia verran uskottavasti, että painui jopa tällaisen semidementikon aivopoimuihin sekä jätti sen verran taagin muistijäljen, et oli pakko napata kirja kantoon.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)

Yks ilta männäviikolla avasin opuksen ja sehän meni sit yhdeltä istumalta takakanteen elikkäs tappiin asti. Ja kirja ei voi ola läpeensä paha, jos se saa lukijansa hekottelemaan ääneen ja pakottaa piinaamaan myös rakasta elämänkumppania ääneen luetuilla katkelmilla. Oli jotenkin elvyttävää ja piristävää lukea tekstiä, jossa jokainen kappale alkoi lauseella: ””Kyllä minä silloin mieleni niin pahoitin, kun…””. Kirjan yksinpuhuja eli mielensäpahoittaja on todellinen muutosvastarinnan korpitaistelija, joka sissin periksiantamattomalla asenteella eli rasittavuuteen asti viedyllä jääräpäisyydellään kamppailee kaikkea muutosta ja kehitystä vastaan. Ja jurnuttaa tauotta taiioon tuomittua taistoa käydessään.

Tuollaisen perusnegatiivisyyden kun vie yyberlevelille niin pakostakin se kääntyy positiivikseksi ja humoristiseksi. Näen siinä samaa logiikkaa, kuin esimerkiksi rankan hevin kuuntelussa. Synkän ja raskaan musiikin vietäväksi kun antautuu niin tuloksena on kevyt ja puhdistunut mieli. Kokeilkaa vaikka eli avatkaa mielenne ja tuutatkaa vaikka Panteraa tahi Slayeriä levyllinen (nupit kaakossa!) niin jopa taas alkaa pastellivärit loistamaan horisontissa.

Tuomas Kyrö on 1974 syntynyt kotimainen kirjailijalupaus, joka kertoo olevansa henkinen vanhus. Uskon tuon läpän ihan iisisti, silä sen verran hyvin hän on onnistunut kasikymppisen mielensäpahoittajan nahkoihin menemään. Miehen, joka suuttuu verisesti esimerkiksi ystävänpäivä-kortista. Tai siitä, kun hänet kutsutaan jouluksi oman pojan kotiin, jottei tarvitse olla tuota vuoden synkintä juhlaa yksikseen ränsistyneessä talossaan jossain jumalan selän takana. Törkeätä ahdistelua!

Kuten alussa jo mainitsin niin kyseinen teos ei ole mikään tuleva klassikko vaan pikemminkin kepeä mutta maukas välipala syksyn pimeään iltaan. Kuitenkin sitä suosittelen sillä sen lukemiseen ei mene kuin muutama tunti ja jos sellaiseen ei ole aikaa niin sitten kannattaa katsoa peiliin ja tehdä omalle elämälleen jotain radikaaleja rakennemuutoksia. Nauttikaa!

P.S. Syksyn todellinen MUST kirjahan on vuodesta toiseen Veikko Huovisen Hamsterit. Lukekaa se, hopi hopi.

Sis. Delin brunssi

1 syys

Herrasmies tykkää välillä jättää himassa leivän paahtamatta ja tallustella sitten aamun ratoksi frendien kanssa jonnekin stadin lukuisista brekkarimestoista. Brunsseilua, you know.

Viime lauantaina oli vuorossa Kalevankadun Sis. Deli & Cafe.

Sis. Deli + Cafe (Kalevankatu 4)

Tämä suht tuore näky kotikaupunkini katukuvassa ansaitsee kyllä paikkansa ja täytyy toivottaa siskosten mestalle pitkää eloa. Syyt siihen seuraavaksi.

Suosittelen, jos diggaat:

  • Lähiruoasta ja luomusta (esim. Kantolan leipomon 100% ruisleipää)
  • hyvistä makuelämyksistä (mm. omatekoista pestoa)
  • huolellisesta ja suppeasta valikoimasta (pari juustoa, pari eri leipää, muutamaa leikkelettä etc.)
  • hyvästä palvelusta (ystävälliset ja hymyilevät giltsit tiskin takana)
  • loistavasta sijainnista (ytimessä)
  • aromikkaasta kahvista (en edes yleensä kovasti diggaa sumpista)
  • rennosta musasta (Radio Helsinki päällä ja Uuge Kojola äänessä)
  • mustikkapiirakasta ja pannarista (nam)
  • hyvästä hinta-laatu -suhteesta (9,50€)

Ja kandee pysyä kaukana, jos kaipaat:

  • pehmeitä penkkejä (puiset pallit ilman selkänojia)
  • yksityisyyttä (pieni mesta ja pöydät lähekkäin)
  • loistavaa akustiikkaa tai hiljaisuutta (tila varsin hälyinen)

Meitsi diggas ja frendit kans.

Hemmetin hyvä Hella (@ Oulu)

1 syys

Nyt löyty herrasmiehen makuun passaava messevä ruokamesta kaukaa kehäkolmosen ulkopuolelta. Pääs nimittäin viime viikolla testattu oululainen Ravintola Hella kertaheitolla herrasmiehen miseliinilistalle ja on yks parhaista ruokapaikoista pääkaupungin ulkopuolella. Siis samaa peukun pydetys -kastia kuin esmes Kuopion Musta lammas ja Os tai Turun Mami ja Blanko. No okei, Blanko hieman mietityttää, ku viimeks siel tuli niin rupista ja tyrivää palvelua. Mut olkoon tos listalla nyt ainakin seuraavaan testikertaan asti…

Asiaan: Daami sai vihdoin handuun maisterin flabansa ja sitä sit juhlittiin pohjoisessa hyvän safkan ja juominkien kera. Eli ei muuta ku skumppaa pöytän ja mässäilemään! Ekaks kyl meinas tulla tuskanhiki otsalohkoon, ku Hellan nuori tarjoilijafriidu kiikutti alkuleivät pöytään. Minimalismi löi herrasmiestä ikävästi vastapalloon, ku öögien eteen roudattiin vaivaset kaks ujoa slaissia vuokaleipää. Ja vuokakin oli varmaan nysitty jostain nukkekodista. Joutu snadisti ojentaa ja ei aikaakaan, ku tuli lisää siivuja, joiden päälle sai levitellä kunnon suolaista maalaisvoita.

Loppu olikin sit yhtä juhlaa! Mukavan stylessä, mut rennossa miljöössä päästiin vetää alkuun roguefort-juustolla ryyditettyjä etanoita, joita oli nerokaasti kevennetty sitruunalla. Tos vaiheessa jo olin niin pähkinöinä, et olisin antanut paljon anteeks, jos esimerkiksi pääruoka olis tuotanut pettymyksen. Mut se ei todellakaan pettänyt. Mimmi kiikutti täydellisellä ajoituksella eteeni täydellisesti paistetun ankanrinan, jonka kyljessä möllötti hyvä satsi mehevää salviarisottoa. Kruununa annoksen päälle oli duunattu porkkanamousse, jonka joku einstein oli älynnyt twistata inkiväärillä ihan huikeisiin sfääreihin. Allekirjoittaneelle täysin uus, mut todella tervetullut makukokemus.

Hellan ankka-annos

Juhlakalu veti jonkun fisuhärdellin, jossa oli kahta eri kalaa yhdistetty fiksulla tavalla ja näin saatu molempien parhaat puolet esille. Lisäksi lautaselle oli nätisti truutattu perunadouchettea, joka oli saanut pintaansa täydellisen rapeuden ja sävyn. Suut veti leveeseen hymyyn molemmin puolin pöytää ja järisyttävän hyvän safkat skidisti latisti pöytäkeskustelua, ku homma meni nirvanamaiseksi makujen kanssa fiilistelyksi. Päälle sit siemailtiin hyvin valitulta vinkkulistalta poimittuja mesijuomia ja täydellinen illallinen eteni paremmin, kuin olisin osannut edes unelmoida.

Jälkkäriksi viel mussuteltiin omatekoista sorbettia, joka oli suht heviä, mut silti kliffasti kevensi loppuhuipennuksen kohilleen. Eikä tunnelmaa pilannut edes lasku, joka jäi kaikkinensa alle huntin, mitä voi pitää erittäin edullisena. Jos ja kun haluaa jotain parannettavaa löytää niin naurettavan alkuleipien kanssa sniiduilun lisäksi vois skidisti skarpata palvelupuolella. Nyt se oli heiman liian jäykkää ja sitä kautta blokkas sellaista rentoa tunnelmaa, jota rafla kuitenkin tuntui muilla puitteillaan hekevan. Relatkaa, bliis.

Vaik Oulussa tulee käytyä varsin harvoin ja periaatteessa vastustan kaikkea kaavoihin kangistumista ja suosin uusien mestojen bongailua niin ens kerralla kulmille sattuessani voi olla äärimmäisen vaikea vastustaa Hellan kutsua”¦

%d bloggers like this: