Tag Archives: Tuomas Kyrö

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

26 Huh

Tuomas Kyrö tunnetaan erinomaisen Mielensäpahoittaja-romaanin kirjoittajana ja nykyään vissiin myös TV-naurattajana. Itse olen diggaillut partanaaman kirjallisista skilsseistä myös kolumien välityksellä esimerkiksi Image-lehdessä ja Hesarissa. Nasevasti on Janakkalan ukkelilla sana hallussa ja aina meikäläisen ikäistä jantteria puhutteleva ja hauskuuttava tulokulma asioihin.

Hyvä ja puhutteleva on Kyrön näkemys maamme nykytilasta myös herran uusimmassa Kerjäläinen ja jänis -kirjassa. Tuossa opuksessa lahjakas kirjailija kuvaa osuvan tarkkasilmäisesti ja lämpimän näkemyksellisesti globalisaation, ihmiskaupan ja oikeistopopulismin laineiden iskeytymistä Suomen rannoille. Kuvaus on etenkin kirjan alkupuolella niin vakuuttavaa, että pisti tällaisen paatuneenkin paksunahan funtsimaan maailman tolaa sekä jamaa astetta empaattisemmalla vinkkelillä.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltanen, 2011)

Kerjäläinen ja jänis on eräänlainen manttelinperijä Arto Paasilinnan pääteokselle, 70-luvun puolivälin Jäniksen vuodelle. Kyrön kirja kumartaa tuohin suuntaan niin suurten puitteidensa kuin pienten yksityiskohtiensakin suhteen ja tunnustaa velkansa avoimesti. Välillä tuo kumartelu menee kuitenkin liiaksi nöyristelyksi ja Paasilinnan maneerien heikkouksienkin kopiontiin. Erityisesti Kerjäläinen ja jänis kärsii loppupuolella paasilinnamaisen paisuttelun mukanatuomasta epäuskottavuudesta juonenkehityksen tasolla. Ja tuo jopa ärsyttävän naivistisuuden sävyttämä epäuskottavuus taas kaivaa hiekkaa kaiken muun älyllisyyden alta niin, että teoksen alkupuolella koetut älylliset voimaannushetket menettävät tehonsa sekä tenhonsa.

Tuntuu että Kyrö on ryhtynyt tekemään vakavissaan uransa mestariteosta, mutta sitten on iskenyt rimakauhu kesken leikin, mikä on aiheuttanut alitajuisen lyödään läskiksi -mentaliteetin. Sääli sinänsä, sillä herran kirjalliset näytöt alkavat olla sitä luokkaa, että jossain vaiheessa tuolta suunnalta on lupa odottaa aivan huikeata settiä. Aikaa onneksi on, sillä Kyrö on vanhakantaisesta ja kansallisnostalgisesta mentaliteetistaan huolimatta vielä nuori mies, joka taatusti kypsyy vielä vuosikymmeniä aina vaan paremmaksi ja paremmaksi suomalaisuuden tulkiksi. Hyvää kannattaa odottaa.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

19 Huh

Viime vuonna tuli lukaistua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja tuosta hersyvästä mestariteoksesta innostuneena olin valmis nostamaan Kyrön kotimaisen uuden polven humoristien kärkijoukkoon Miika Nousiaisen kanssa. Siis siihen skidiin ja eksklusiiviseen skrivaajien jengiin, joka nyt haastaa ja tulevaisuudessa pudottaa kukkulan huipulta vallitsevat mahtiäijät eli Jari Tervon ja Kari Hotakaisen. Luettuani Kyrön uusimman teoksen, Urheilukirjan, joudun fundeeraamaan tätä asiaa uudestaan.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (Teos, 2011)

Siinä missä Miika Nousiaisen uusin huippuopus, Maaninkavaara kuvasi hulvattoman osuvasti kotimaista kestävyysurheilukulttuuria niin Tuomaksen urheilun maailmaan uppoava uutuus ampuu lonkalta varsin epätarkasti ja lepsusti. Urheilukirjassa on kyllä ehdottomasti hetkensä, mutta teoksen epätasalaatuisuus ja sekavuus leikkaa rajusti lukunautintoa. Sanoisinpa jopa, että aikamoinen alisuoritus kyseessä eli Kyrö jättää tässä paljon potentiaalistaan käyttämättä. Miksi?

Hyvien aforismien ja osuvien onelinereiden voimalla tämän välityön jaksaa lukea parissa illassa, mutta mitään naurun bakkanaalia ei ollut odotuksistani huolimatta tarjolla. Tai kenties juuri niiden jättimäisten odotuksien vuoksi. Paskaahan tää matsku ei ollut, mutta kun jäsentely puuttui lähes täysin ja irralliset esseet seurasivat ilman logiikkaa toistaan niin mikään itsenäinen ja viimeistelty kirja ei todellakaan ollut kyseessä.

Jos hommaa olisi snadisti vielä hiottu (vaikka kustantannustoimittajan toimesta) niin edellytykset yhdeksi 2000-luvun parhaaksi urheilukirjaksi olisivat olleet olemassa. Tällä sportiliteratuurin saralla kun ei pahemmin kilpailuakaan ole ja on aina virkistävää lukea urheilusta uudesta vinkkelistä. Niitä huippu-urheilijoiden siloiteltuja elämänkertojahan ei lue erkkikään! Nyt sentään puhuttiin asiaa;,painia kuvattiin lajiksi, jossa pitää olla taustalla haitarimusiikkia piereskelyäänien peittämiseksi ja erään mäkihyppymestarin myöhempiä vaiheista kerrotaan ytimekkään osuvasti seuraavaa:  ””Alkoholismia, strippaamista, vankila. Laulu-ura, makkararouvan mies, väkivaltaa. Vankila.””

Lisäksi kirjailijan tervettä ja itsellenikin tuttua suhtautumista urheiluun kuvastaa hyvin seuraava lause: ””Täysin turhaa, pirun tärkeää””.

Napakkaa tekstiä! Siitä ISO plussa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

3 syys

Vaik herrasmies koittaa kynsin ja hampain pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta niin välillä esim. uutisia tsiigatessa se on skidisti hankalaa. Niinpä olen koettanut osittain sulkea maailman negatiivisen shitin pienen mieleni ulkopuolelle ja keskittyä hedonistisesti oman elämäni ja nautintojeni maksimointiin. Tähän nautintojen saagaan kuuluu ehdottomasti omana lukunaan hyvien kirjojen parissa fiilistely. Ja nyt tuli sellainen mukava välipalanomainen kirjanen handuihin, jota voin suositella muillekin.

Kallion kirjaston bestseller-hyllyssä nökötti Tuomas Kyrön pienoisromaani Mielensäpahoittaja. Olis voinut jäädä sinne pölyttymäänkin, ellei olis tullut kesän Lapin-reissulla kuultua radiosta katkelmia kyseisestä eepoksesta Antti Litjan lukemana. Radioteatterin seteissä Litja eläytyi mahtavasti elämän katkeroittaman vanhuksen rooliin. Maestro veti monologia verran uskottavasti, että painui jopa tällaisen semidementikon aivopoimuihin sekä jätti sen verran taagin muistijäljen, et oli pakko napata kirja kantoon.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)

Yks ilta männäviikolla avasin opuksen ja sehän meni sit yhdeltä istumalta takakanteen elikkäs tappiin asti. Ja kirja ei voi ola läpeensä paha, jos se saa lukijansa hekottelemaan ääneen ja pakottaa piinaamaan myös rakasta elämänkumppania ääneen luetuilla katkelmilla. Oli jotenkin elvyttävää ja piristävää lukea tekstiä, jossa jokainen kappale alkoi lauseella: ””Kyllä minä silloin mieleni niin pahoitin, kun…””. Kirjan yksinpuhuja eli mielensäpahoittaja on todellinen muutosvastarinnan korpitaistelija, joka sissin periksiantamattomalla asenteella eli rasittavuuteen asti viedyllä jääräpäisyydellään kamppailee kaikkea muutosta ja kehitystä vastaan. Ja jurnuttaa tauotta taiioon tuomittua taistoa käydessään.

Tuollaisen perusnegatiivisyyden kun vie yyberlevelille niin pakostakin se kääntyy positiivikseksi ja humoristiseksi. Näen siinä samaa logiikkaa, kuin esimerkiksi rankan hevin kuuntelussa. Synkän ja raskaan musiikin vietäväksi kun antautuu niin tuloksena on kevyt ja puhdistunut mieli. Kokeilkaa vaikka eli avatkaa mielenne ja tuutatkaa vaikka Panteraa tahi Slayeriä levyllinen (nupit kaakossa!) niin jopa taas alkaa pastellivärit loistamaan horisontissa.

Tuomas Kyrö on 1974 syntynyt kotimainen kirjailijalupaus, joka kertoo olevansa henkinen vanhus. Uskon tuon läpän ihan iisisti, silä sen verran hyvin hän on onnistunut kasikymppisen mielensäpahoittajan nahkoihin menemään. Miehen, joka suuttuu verisesti esimerkiksi ystävänpäivä-kortista. Tai siitä, kun hänet kutsutaan jouluksi oman pojan kotiin, jottei tarvitse olla tuota vuoden synkintä juhlaa yksikseen ränsistyneessä talossaan jossain jumalan selän takana. Törkeätä ahdistelua!

Kuten alussa jo mainitsin niin kyseinen teos ei ole mikään tuleva klassikko vaan pikemminkin kepeä mutta maukas välipala syksyn pimeään iltaan. Kuitenkin sitä suosittelen sillä sen lukemiseen ei mene kuin muutama tunti ja jos sellaiseen ei ole aikaa niin sitten kannattaa katsoa peiliin ja tehdä omalle elämälleen jotain radikaaleja rakennemuutoksia. Nauttikaa!

P.S. Syksyn todellinen MUST kirjahan on vuodesta toiseen Veikko Huovisen Hamsterit. Lukekaa se, hopi hopi.

%d bloggers like this: